Orkesterit tulevaisuuden suunnannäyttäjinä

Kalevi Aho, 25.9.2008

Pohjoismaisten orkesteripäivien 2008 avajaispuhe

Hyvät pohjoismaisten orkesteripäivien osallistujat!

Ranskalainen historioitsija Fernand Braudel on verrannut eri kulttuurien välistä vuorovaikutusta ja historiallisten ajanjaksojen vaihtelua sinfoniaorkesteriin. Kulloinkin menossa oleva aika on Braudelin mukaan kuin suuren orkesterin esitys, jossa erikestoiset ja vaihtuvarytmiset osat sulautuvat kokonaisuudeksi ja liikkeeksi, jossa vallitsee kulttuurinen polyfonia. Sen aikaansaamiseksi kaikki soittimet ovat välttämättömiä. Vain ne yhdessä muodostavat menossa olevan, joka hetki omalla erityisellä tavallaan ainutlaatuisen kokonaisuuden, ainutlaatuisen nykyisyyden.

Ajatus orkesterista koko ihmiskunnan pyrintöjen ja eri kulttuurien vuorovaikutuksen vertauskuvana on kiehtova.

Orkesterisoittoa ja hyvää orkesterimusiikkia voisi kuvata myös niin että kyseessä on prosessi, jossa vastakohtaisuuksista tulee toisiaan täydentäviä ja ne aikaansaavat muutoksen. Tämä taas vastaa suoraan ranskalaissosiologi ja -filosofi Edgar Morinin luomaa käsitettä ’dialogiikka’. Morinin mukaan dialogisuus, kahdenvälinen vuoropuhelu on humanismin perusedellytys. Keskustelun avulla tapahtuva vieraiden asioiden ja ajattelutapojen kohtaaminen mahdollistaa asioiden ja ilmiöiden ymmärtämisen ja uudenlaisten avausten syntymisen.

Tällöin erityisen tärkeää on käydä paitsi oman ja vieraan kulttuuripiirin, myös nykyisen ja menneen välistä dialogia, sillä siinä silmämääränä on tulevaisuus.

Näin siis esimerkiksi ohjelmistoltaan uutta ja vanhaa yhdistävät konsertit voivat näyttää tietä eteenpäin tuomalla uusia näkökulmia nykyisyyteen ja sitä kautta avaamalla tietä tulevaisuuteenkin.

Ajatus siitä, että orkesterikonsertit, tai ylipäänsä mikä hyvänsä muukin menneen ja nykyisyyden tai tutun ja erilaisen kanssa dialogia käyvä taide voisi toimia tulevaisuuden tärkeimpänä henkisenä suunnannäyttäjänä, tuntuu huikaisevalta.

Tähän uskoo kuitenkin Helsingin Taideteollisen korkeakoulun emeritusprofessori Severi Parko. Hän on useassa yhteydessä puhunut taiteen ylivallasta todellisuuteen. Parkon keskeisin väittämä on, että taide muokkaa ensisijaisesti meidän suhdettamme maailmaan. Siis taide, ei tiede, tai uskonto, politiikka ja talous. Parko toteaa, että taitelija luo ne symbolit, vaakunat ja liput, joiden alle sankarivainajat peitetään. Taiteilijat eivät ainoastaan sävellä kunniamarsseja ja kiitoshymnejä, he myös maalaavat kansakunnalle kuvan sen menneisyydestä. Menneisyyttä ei oikeastaan ole, on vain sitä koskeva tulkinta, ja se on taitelijan tekemä. Parkon mukaan ”taide käyttää valtaa todellisuuden yli. Taiteilija kanavoi meidän tunteemme. Hän rajaa näkökenttämme niin kuin kameramies rajaa aiheensa. Mistä taide vaikenee, sitä tuskin on olemassakaan."

Parko edellyttää, että voidakseen tulkita vakuuttavasti nykyisyyttä, taiteilijan on oltava dialogissa menneisyyden kanssa. Monet taiteilijat kuitenkin kokevat vieraaksi sijoittaa itseään osaksi jotain historiaa. Heille tärkeää saattaa olla pelkästään nyt-hetki, tällä hetkellä olemassaoleva. Tällaista elämänasennetta kuvaa Henry Miller romaanissaan Kravun kääntöpiiri. Millerin romaanin sankari toteaa: ”Sillä lailla, mutta minä olen jo käynyt tuon kaiken läpi – vuosikausia sitten. Minä olen elänyt loppuun surumielisen nuoruuteni. Nyt minä annan pitkät kaikelle, mitä on takanpäin, tai edessä. Minä olen terve. Parantumattoman terve. Ei suruja, ei katumusta. Ei menneisyyttä, ei tulevaisuutta. Nykyhetki on tarpeeksi minulle. Päivä kerrallaan. Tänään!"

Millerin sankari edustaa modernia ihmistyyppiä, jolle historia on tarpeeton. Vastaava modernin ihanne on ylipäänsä vallalla tämän hetken maailmassa, etenkin poliittisessa ja varsinkin talouselämässä. Taloudessa ei ajatella menneisyyttä eikä historiaa. Aineellisen hyödyn maksimoimisessa luonnonarvot, paikkakunnan historia tai sen tulevien elinmahdollisuuksien huomioonottaminen eivät usein paljonkaan paina.

Millerin kriittisesti kuvaama moderni, historiaton asenne on itsekäs, muista piittaamaton ja narsistinen. Minä ja minun hyvinvointini juuri nyt on tärkeää, millään muulla ei ole merkitystä. Ei suruja, ei katumusta, ei tarvitse välittää tai ottaa oppia menneisyydestä, ja tulevaisuudesta huolehtikoot sitten aikanaan muut.

Kravun kääntöpiirin sankarin yhteydessä voidaan käyttää nykyistä muotitermiä ulkoistaminen. Hän on ulkoistanut itsensä pois menneestä ja tulevasta sekä kaikesta siitä, mikä ei kosketa hänen omaa hyvinvointiaan. Hän on ulkoistanut itsensä pois myötätunnon ja solidaarisuuden tunteen kokemisesta ja turruttanut itsensä henkiseen tyhjyyteen. Jäljelle jää pelkkä pinta, aineellisuus, ja kun kyky vivahteiden tajuun ja herkkyyteen on kadonnut, vain yhä voimakkaammat ulkoiset ärsykkeet, jotka Millerin sankarin tapauksessa ovat laadultaan seksuaalisia, voivat herättää hänet välinpitämättömyydestään.

Kirjailija Milan Kundera on kuvannut romaanissaan Tietämättömyys sitä, minkä muutoksen musiikin kuunteleminen on kokenut 1900-luvun aikana, Kundera kirjoittaa: ”Ennen musiikkia kuunneltiin rakkaudesta, mutta nykyisin se ulvoo kaikkialla ”eikä kysele itseltään, haluaako joku kuunnella sitä”, se ulvoo kovaäänisissä, autoissa, ravintoloissa hisseissä, kaduilla, odotushuoneissa, voimistelusaleissa, kannettavien soittimien tukkimissa korvissa, musiikkia kirjoitetaan uudestaan, sovitetaan uusille instrumenteille, lyhennetään ja pilkotaan kappaleiksi rokkia, jazzia, oopperaa, se on virtaa jossa kaikki sekoittuu eikä kukaan tiedä säveltäjää ([sillä] meluksi muuttunut musiikki on nimetöntä) eikä kukaan erota alkua ja loppua ([sillä] meluksi muuttunut musiikki on muodotonta): [se on] musiikin likavettä johon musiikki kuolee.”

Kunderan näkemys narsistisen elämänmuotomme tulevaisuudesta on pessimistinen.

Kuitenkin tulevaisuudessa on edelleen myös toivoa, ja sitä toivoa kannattavat juuri orkesterien kaltaiset taidelaitokset. Kulttuuri, jolla tässä ymmärrän lähinnä taidetta eri muodoissaan, on se keskeisin voima, joka ylipäänsä pitää yhteiskuntaa koossa.

Tunnettu suomalaismuusikko M.A. Numminen on todennut, että ”taidemusiikki ja korkeakulttuuri ovat nyky-yhteiskunnan vaihtoehtokulttuuria. Ne ovat todellinen vastapooli kaikenkattavalle ja kaikkea hallitsevalle viihteelle, jota ei pääse enää pakoon edes korkeakulttuurin omilla areenoilla. Vaikka alternatiiveja on internet pullollaan, ne eivät kykene haastamaan massaviihdettä konkreettisesti, siis konsertteina, joissa fyysisesti ollaan läsnä samalla tavalla ajattelevien kanssa. Verkkoläheisyys ei vedä vertoja elävälle konsertille.”

Hyvä konsertti herkistää, opettaa uudestaan tajuamaan vivahteita, se avaa aistit ja antaa merkitystä elämälle.

Lisäksi musiikki, ja ohjelmistoltaan hyvin suunnitellut konsertit auttavat meitä ymmärtämään henkistä asemaamme historiassa ja näyttävät tietä eteenpäin. Ja ne voivat auttaa ymmärtämään toisenlaisuutta ja voivat edistää eri kulttuurien rauhanomaista yhdessäeloa. Tästä kaunis esimerkki on kapellimestari Daniel Barenboimin ja palestiinalaisen kirjailijan Edward Saidin vuonna 1999 rauhansanoman nimessä perustama orkesteri, jossa nuoret, 13-26-vuotiaat juutalais- ja arabimuusikot soittavat tasa-arvoisina yhdessä. Orkesterin nimi West-Eastern Divan Orchestra viittaa J.W. von Goethen runokokoelmaan "Länsi-itämainen divaani", jossa islamilainen ja eurooppalainen runous muodostavat synteesin.

Toinen esimerkki siitä, miten suuri ja syvällekäyvä yhteiskunnallinen merkitys hyvällä orkesterimusiikilla saattaa olla, on Venezuelan fantastinen nuoriso-orkesterien verkosto. Venäläissäveltäjä Rodion Štšedrinin mielestä merkittävin musiikki saattaa parhaimmillaan saada suorastaan vallankumouksellista voimaa, joka kykenee syöksemään kumoon hallituksia ja niiden ideologisia tabuja.

Saksalainen filosofi ja sosiologi Max Horkheimer on painottanut sitä, että ”maailma on otettava tosissaan, ja siitä on kannettava myös vastuu.” Tätä vastuuta kantavat osaltaan orkesterit ja muut hyvin toimivat kulttuurilaitokset. Siksi en ole huolissani orkesterilaitoksen tulevaisuudesta, vaikka sekä Skandinaviassa että etenkin muualla taidemusiikki tuntuu osittain jääneen kevyen musiikin ja viihteen jalkoihin, ja orkesterien taloudellinen tila on monin paikoin vaikea.

Hyvä orkesterimusiikki edustaa yhtä länsimaisen kulttuurin suurenmoisimmista saavutuksista. Silloin kuin elävää orkesterimusiikkia ei enää missään kuulla, silloin todennäköisesti koko länsimainen kulttuurimme on päätynyt jo päätepisteeseensä.

Näillä sanoilla toivotan Suomen sinfoniaorkesterit ry:n puolesta teidät kaikki tervetulleiksi Tampereen pohjoismaisille orkesteripäiville.

Takaisin