Nimikkosäveltäjähanke 10 vuotta: Sukellus lähimenneisyyteen ja takaisin tulevaisuuteen

Antti Häyrynen, 11.6.2007

Kymmenen vuotta sitten vuonna 1997 Suomen sinfoniaorkesterit ry (Suosio) ja Suomalaisen musiikin tiedotuskeskus (Fimic) käynnistivät yhteisen Takaisin tulevaisuuteen -kampanjan. Hanke tuli paremmin tunnetuksi neljäntoista suomalaisen orkesterin ja säveltäjän nimikko- tai kotisäveltäjäprojektina. Kampanja päättyi jo vuonna 2000, mutta siitä puhutaan yhä ikään kuin se olisi käynnissä. Joidenkin yksittäisten orkesterien osalta ajatus elääkin – ja voi hyvin.

Idea ei sinällään ollut ennen kuulumaton, sillä nimikkosäveltäyydellä (composer-in-residence) on pitkät perinteet mm. englantilaisissa ja amerikkalaisissa orkestereissa. Tämän tyyppisen ”residenssisäveltäjän, paikalla olevan monitaitoisen säveltäjämuusikon tehtävät juonsivat historiallisista ’maestro di capellan’ ja hovisäveltäjän roolista, joka kuihtui lopullisesti vasta 1900-luvun alussa. Korkean statuksen kunniavirkana hovisäveltäjiä on yhä edelleen joissakin maissa, kuten Sir Peter Maxwell Davies, Master of Queen’s Music vuodesta 2004.

”Takaisin tulevaisuuteen” oli kuitenkin toteutustavaltaan omanlaisensa ja kollektiivisuudessaan kaukana feodaalisesta musiikkikulttuurista, tai ehkä Suomessa suurta yleisöä haluttiin palvella entisaikain aristokraatteina. Otsikko oli lainattu Robert Zemeckisin ohjaamasta nuorten scifi-trilogiasta Back to the Future I-III (1985-1990), joka ilmeisesti oli vielä 1990-luvun lopussa ajankohtainen. Laivaseminaarissa tammikuussa 1997 ohjaaja oli vielä Bob Rafelson ja hankkeen otsikko ”Säveltäjä soittaa kahdesti”.

Hankkeen alaotsikkona oli ”säveltäjä osaksi orkesteria” ja tavoitteena ”palata aikaan, jolloin säveltäjä oli luonteva osa orkesteria, yksi sen jäsenistä”. ”Vielä 1700-luvulla säveltäjät ja orkesterit olivat lähellä toisiaan”, kertoi Takaisin tulevaisuuteen -esite. Koska tällaista aikaa ei löydy suomalaisesta historiasta, ”menemme siis takaisin tulevaisuuteen, aikaan jolloin säveltäjä oli yksi orkesterin jäsenistä, yksi sen muusikoista.”

Esimerkkejä tämäntyyppiselle yhteistyölle riitti, kuten Vivaldi ja Venetsian ”Pietà”, Haydn ja Esterházyn hovi, Mozart Salzburgissa tai Brahms ja Meiningen. Paljon lähempäänkin löytyi hyviä esimerkkejä toimivasta kumppanuudesta, kuten projektiin osallistuneet Pehr Henrik Nordgren ja Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri sekä Kalevi Aho ja Lahden kaupunginorkesteri. Heidän yhteistyönsä oli alkanut jo ennen projektin käynnistystä. Heidän esimerkkiään ei haluttu kopioida, mutta siitä haluttiin ”inspiroitua”.

Lahjakkuus haltuun

Nimikkosäveltäjäprojektilla haluttiin saada liikkeelle niin säveltäjät, orkesterit kuin yleisökin. ”Orkesterit haluavat ottaa säveltäjien lahjakkuuden paremmin haltuun; myös säveltäjä ihmisenä ja työtoverina tulee mukaan orkesterin toimintaan”, kerrottiin lehdistötiedotteessa maaliskussa 1997. Säveltäjä puolestaan ”sitoutuu orkesteriin kokonaisvaltaisemmin kuin ennen”.

Yleisölle hankkeessa oli tarjolla sekä mystiikkaa että realismia: ”Tavallisen kuulijan kannalta yhteishanke merkitsee mahdollisuutta päästä lähemmäksi musiikillisen luovuuden ydintä, sitä kiihkeää prosessia, josta musiikki syntyy ja jota ilman koko musiikkikulttuuria ei ole olemassa... Se merkitsee säveltäjän läsnäoloa oikeana, elävänä ihmisenä – ei peruukkipäisenä historiallisena myyttinä.” ”Käy koskettamassa häntä!”, kannusti kampanjaesite.

Tiedotuksessa korostettiin moneen kertaan, ”Takaisin tulevaisuuteen” ei ollut tarkoitettu suomalaisen musiikin edistyskampanjaksi, vaan tarkoituksena oli rakentaa ja kokeilla uusia yhteistyömalleja, saada teoksia syntymään tiiviissä vuorovaikutuksessa, tehdä musiikista uudelleen uutinen ja nostaa eri orkesteripaikkakuntien profiilia. Kampanjamaisella lanseerauksella taattiin suuri huomio ja verraten lyhyt toteutusaika takasi mielenkiinnon riittävän loppuun asti.

Etukäteen sovittiin yhden uuden, n. 15-30 minuuttisen, teoksen tilaamisesta ja säveltäjän suunnittelemasta konserttikokonaisuudesta, johon hän kirjoittaa esittelytekstit ja jota hän pohjustaa alustuksin ja keskustelutilaisuuksin. Lisäksi säveltäjille suunniteltiin kouluvierailuja, workshopeja ja sävellyslaboratorioita, yleisöluentoja ja opetusta musiikkioppilaitoksiin. Säveltäjät pääsivät opiskelemaan promovointia ja he vastuuksi annettiin median, päättäjien ja kulttuurivaikuttajien ”vietteleminen”.

Seutulipun hinnalla tulevaisuuteen

Idean isyys voidaan jakaa laitostensa tuolloisten johtajien, Kai Amberlan (Suosio) ja Pekka Hakon (Fimic), välillä. Idean yhteisyydestä kehotettiin kampanjaan osallistuvia s pitämään kiinni, joten niin tehdään nytkin. Projektin valmistelut tehtiin pitkälti vuoden 1996 puolella. Suunnittelun ja toteutuksen huolellisuudesta ja kokonaisvaltaisuudesta kasvoi hankkeen silmiinpistävin ominaisuus.

Rahoituksessa leijonanosan nielaisivat sävellystilauspalkkiot, joita Suomen Kulttuurirahasto tuki 300 000 markalla (50 000 €). Sävellyspalkkiot vaihtelivat sävellyksen koosta ja säveltäjän nimestä riippuen 9000 mk:sta 40 000 mk:aan. Tukea saatiin myös Veikkaus Oy:ltä kausi- ja käsiohjelmien ilmoitusten kautta. Lisäksi paikallistasolla syntyi vaihtelevaa yhteistyötä kuntien/ kaupunkien, paikallismedian ja joidenkin yritysten kanssa.

Sävellystilausten maksajina toimivat orkesterit mahdollisten yhteistyökumppaneinsa kanssa. Tilauksiin haettiin erikseen avustusta, josta Fimicin ja Suosion johtajat päättivät Kulttuurirahaston kanssa. Orkesterit saivat valita säveltäjänsä joukosta, jonka Fimic ja Suosio olivat valikoineet Säveltäjien ja orkesterien erilaisten persoonallisuuksien vuoksi jokaisesta yhteistyökuviosta tuli omanlaisensa.

Orkesteripaikkakunnillaan eläviä säveltäjiä oli neljästätoista kuusi, lisäksi Joensuun kaupunginorkesterin nimikkosäveltäjäksi sitoutunut Kimmo Hakola asui noihin aikoihin Pohjois-Karjalan eteläreunalla, Kesälahdella. Säveltäjän fyysisellä läsnäololla oli merkitys pääkaupunkiseudun ulkopuolella, jossa elävät taiteilijat ovat harvinaisempia riistaeläimiä.

Muut vastuut Fimic ja Suosio jakoivat toimenkuviensa mukaisesti. Fimic huolehti uusien teosten orkesterimateriaalien puhtaaksikirjoituksesta, esitteiden ja tiedotteiden tuottamisesta, valokuvien ja säveltäjäesitteiden välittämisestä. Suosio tarjosi ilmaiseksi käytettäväksi nuottikirjastostaan säveltäjien suunnittelemien konserttien teosten nuottimateriaalin, sikäli kuin ne kirjastosta löytyivät. Lisäksi Fimic avusti säveltäjien matkakuluissa 500 euroon asti, mutta muistutuksista huolimatta monet orkesterit jättivät tämän edun käyttämättä.

”Takaisin tulevaisuuteen” oli laajuuteensa ja näkyvyyteensä nähden naurettavan halpa kampanja. Se ei vaatinut lainkaan ylimääräistä työvoimaa, vaikka varmasti lisäsi asianosaisten työmäärää. Uudet työtavat vaativat totuttelua sekä säveltäjiltä että orkesterilta, mutta niistä jäi myös kestäviä kokemuksia osapuolien käyttöön.

Säveltäjien ja orkesterien käyttöohjeet

Hankkeen alullepanijat eivät epäröineet luonnehtia kampanjaansa jo käynnistysvaiheessa ”90-luvun merkittävimmäksi tapahtumaksi suomalaisessa säveltaiteessa”. Sävellystilaussopimukset laadittiin enimmäkseen vallitsevan standardin mukaan, mutta pääasiaksi nostettiin säveltäjien ja orkesterien välinen yhteistyö, josta laadittiin oma sopimuksensa.

Nimikkosäveltäjyyteen liittyi joukko etukäteen määriteltyjä ja kaikkia yhteistyökumppanuuksia koskevia velvoitteita, jotka kirjattiin yhteistyösopimukseen. Yhden sävellystilauksen lisäksi orkesterin tuli esittää vähintään kaksi muuta hänen teostaan. Säveltäjän piti suunnitella orkesterin kokoonpanolle sopiva konserttikokonaisuus, jossa sai olla vain yksi nykymusiikkiteos. Säveltäjän piti kirjoittaa tähän konserttiin teosesittelyt.

Säveltäjien tuli olla läsnä teostensa harjoituksissa ja esityksissä, sekä vetää konserttien alla/jälkeen keskustelutilaisuus. Orkesterin piti lisätä säveltäjän nimi henkilökuntalistoihinsa ja painaa hänelle käyntikortti. Sopimuksiin voitiin optiona lisätä luennointi-, vierailu- ja koulutustoimintaa, mutta säveltäjä velvoitettiin joka tapauksessa erilaisiin edustustehtäviin.

Toisinaan yksityiskohtaisillakin määräyksillä haluttiin luoda mahdollisimman tiivis integraatio säveltäjän ja orkesterin välille – ponnistelut eivät muistuttaneet ihan vähän entisaikain naimakauppojen valmistelua. Säveltäjien tuli päästä mukaan orkesterin ryyppykerhoihin, mutta muistaa myös käyttäytyä ”sisäsiististi” sponsoritilaisuuksissa. Säveltäjällä piti olla tietoa, taitoa, näkemyksiä, ajatuksia, visioita, uskallusta ja hulluutta – ja ”jos ei ole, kyseessä ei ole säveltäjä ja hän ansaitsee potkut”.

Orkesterin taas tuli olla yhtäaikaa yhteistyökumppani, työnantaja, esimies ja kaveri. Myös orkesterin sisältämä luovuus ja lahjakkuus piti saada käyttöön. Parisuhteen onnistuminen ei ollut yhtään sen helpompaa kuin yksityiselämässä, ”luottamus syntyy vain vilpittömyydestä” neuvottiin orkestereja. Orkesterien kautta projekti säteili päättäjiin, muiden alojen taiteilijoihin ja merkkihenkilöihin, joita kutsuttiin tavallista runsaammin konsertteihin ja muihin tilaisuuksiin.

Median käsittely sai ohjeistuksissa paljon huomiota. Sovelletut menetelmät olivat tuttuja liikemaailmasta ja poliittisesta kampanjoinnista, mutta eivät niinkään taiteellisesta toiminnasta. Suosion ja Fimicin roolin tuli näkyä kaikessa tiedotuksessa, kaikkien osallistujien tuli puhua hankkeesta innostuneena, varauksetta ja yhdellä äänellä, lojaalisuuden ja vaitiolovelvollisuuden sitomana.

Kampanjan valtakunnalliseen lanseeraukseen Helsingin Taidehallilla saatiin paikalle 23 tiedotusvälineiden edustajaa, mutta sitäkin tärkeämmäksi osoittautui tapa, jolla hankkeesta poiki omia uutisia paikallismedialle. Pettymyksiksi kirjattiin musiikkilehtien hidas lämpeneminen, samoin Suomen Kuvalehden ja Helsingin Sanomien Seppo Heikinheimon (tuskin yllättävä) nuiva suhtautuminen.

Yhteys valtakunnallisen ja paikallisen mielenkiinnon välillä kasvatti hankkeen mediaseksikkyyttä ja kansainvälinen mielenkiintokin heräsi jo projektin kuluessa. Arvokkaimmaksi osoittautui kuitenkin paikallisen ja alueellisen median mielenkiinto: ”Takaisin tulevaisuuteen” koettiin omaksi jutuksi, joka valtakunnallisen ulottuvuutensa vuoksi ei vaikuttanut nurkkakuntaiselta puuhastelulta.

SWOT-analyysi

Orkesterien intendenttien ja säveltäjien yhteenkuuluvuuden tunnetta luotiin Fimicin ja Suosion organisoimissa laivaseminaareissa projektin alussa (tammikuu 1997) ja lopussa (tammikuu 1999). Jälkimmäisessä laadittiin projektin käyttöön liike- ja yliopistomaailmassa käytetty SWOT-analyysi (Strengths-Weaknesses-Opportunities-Threats, eli ”Vahvuudet-Heikkoudet-Mahdollisuudet-Uhat”).

Hankkeen vahvuuksina lueteltiin massiivisen liikkeellelähdön herättämä huomio, vähäiset vaadittavat alkuresurssit, paikallisuus, uuden musiikin tuominen lähelle yleisöä, paikallisen musiikkimyönteisyyden tukeminen, säveltäjien personioituminen, valtakunnallisuuden ja paikallisuuden vuorovaikutus, uusien ilmiöiden mukanaan tuoma positiivisuus, yhteisestä projektista syntyvät synergiaedut ja säveltäjän uudet roolit.

Yksittäisten orkesterien kannalta kunnalliset päättäjät oli helpompi saada mukaan suureen valtakunnalliseen projektiin kuin omin päin kehiteltyihin hankkeisiin. Samalla avattiin uusia mahdollisuuksia, vahvistettiin paikallista kulttuurielämää elävien säveltäjien läsnäololla ja parannettiin uuden musiikin asemaa kantaesityksillä ja työtilaisuuksilla.

Heikkouksina mainittiin, että vain puolet suomalaisista orkestereista lähti mukaan, kapellimestarit jäivät hankkeessa sivuosaan, yhteistä linjaa esim. mediaan ei aina löytynyt, yhteistyökumppanien hankkiminen ja sitouttaminen jäi kesken ja rahoitusta olisi tarvittu lisää. Yksittäisten orkesterien resurssit saattoivat olla myös vähäiset ja oltiin myös huolissaan sekä sävellysten että orkesterien tasosta.

Hankkeen synnyttäminä mahdollisuuksina nähtiin uusien rahoitusmahdollisuuksien ja yhteistyömuotojen syntyminen, pitkäkestoinen positiivinen julkisuus, yleisön ja varsinkin nuorien innostuminen, säveltäjiä/ uutta musiikkia koskevien ennakkoluulojen hälveneminen, luovan ja esittävän taiteen uusi liitto, sekä median mielenkiinnon ja yleisömäärien pitkäkestoinen kasvu.

Hankkeella voitaisiin myös muokata ja kohottaa yksittäisen orkesterin profiilia, lisätä soittajien motivaatiota ja antaa pienellekin orkesterille mahdollisuus luoda elävä säveltäjäyhteys. Lisäksi tärkeäksi mahdollisuudeksi nähtiin ohjelmiston suunnittelun kehittäminen.

Uhkakuviksi koettiin, että osapuolet eivät sittenkään pysty omistautumaan yhteistyöhöllei, media kääntää tunnetusti ailahtelevan kurssinsa, yleisö alkaa suhtautua hankkeeseen ennakkoluuloisesti ja hanke voikin tuntua liian ”ylhäältä annetulta”. Tarjontaa ja viestintää voi olla liikaa (saturaatio) ja aikataulut voidaan arvioida väärin. Yksittäisissä tapauksissa orkesterin ja säveltäjän henkilökemiat eivät toimikaan, ja säveltäjä voi leimautua tiettyyn orkesteriin tai toisinpäin.

Näissä arvioissa tehtiin sitä työtä, johon analyyttisyyteen pystyvän median olisi pitänyt tehdä julkisuudessa. Kulttuurimedialla on kaksoisrooli kulttuurin tukijana ja edistäjänä sekä sen kriittisenä arvioijana, eikä riitä että jälkimmäistä toteutetaan vain konserttiarvosteluissa. Median on sallittua ja suotavaakin ”lähteä mukaan” musiikin hyväksi käynnistettyihin kampanjoihin, mutta viimeistään jälkikäteen olisi löydyttävä resurssit ja taito vetää johtopäätöksiä.

Mukaan päässeet ja jatkaneet

Nimikkosäveltäjähankkeeseen ilmoittautui 14 orkesteria ja säveltäjää, ja vain Vantaan Viihdeorkesterin ja Tuomas Kantelisen yhteistyö hyytyi jo lähtötelineisiin. Helsingin kaupunginorkesteri käynnisti yhteistyönsä Jukka Tiensuun kanssa hiukan muita myöhemmin. Projekti oli suunniteltu 1-3-vuotiseksi, mutta lyhyt jakso tarkoitti korkeintaan varpaiden kastamista kokeilun ideaan.

Joillaikin poisjääneillä orkestereilla oli erityisiä perusteluja ratkaisuunsa. Suomen Kansallisoopperan olisi ollut vaikea kytkeä toimintaansa edes rajatusti yhteen säveltäjään. Myös Radion sinfoniaorkesteri piti mahdottomana sitoutua edes väliaikaisesti yhteen säveltäjään ja perusteli poisjääntiään myös valtakunnallisella roolillaan uuden musiikin esittäjänä.

Samoin kamariorkesteri Avanti oli entuudestaan profiloitunut uuteen musiikkiin ja kokeilevaan ohjelmasuunnitteluun. Sillä oli epävirallisena nimikkosäveltäjänään Magnus Lindberg, joka Avantin yhdistyksen ja välillä hallituksenkin jäsenenä on osallistunut aktiivisesti orkesterin suunnittelutyöhön. Joitakin poisjääneitä orkestereita syytettiin passiivisuudesta ja esimerkiksi Kuopion kaupunginorkesteri pääsi tästä syystä paikallislehdistönsä hampaisiin.

Säveltäjien joukosta puuttuivat Lindbergin ja Saariahon lisäksi vanha kaarti, Bergman, Rautavaara, Heininen, Meriläinen ja Sallinen sekä koko nuorempi polvi. Toimeen tarttuneista säveltäjistä nuorin oli Juhani Nuorvala (s. 1961) ja jotkut tehtävään valituista pääkaupunkilaissäveltäjistä herättivät närää maakuntasäveltäjissä. Säveltäjien valinnasta vastasivat viime kädessä orkesterit ja ennakkoon lienee puntaroitu henkilökemiaa.

”Takaisin tulevaisuuteen” julistettiin päättyneeksi vuoden 2000 lopussa. Tuossa vaiheessa kymmenen orkesteria jatkoi yhä yhteistyötään nimikkosäveltäjänsä kanssa. Suosion konserttikalenterissa seitsemän orkesteria ilmoitti nimikkosäveltäjänsä vielä keväällä 2007, joten hankkeen yhteistyökumppanuuksista puolet on osoittautunut jokseenkin pysyviksi. Lisäksi vuodesta 2004 alkaen Jarmo Sermilä on toiminut Hämeenlinnan kaupunginorkesterin nimikkosäveltäjänä.

Saavutusten arviointia

Kampanja saavutti hyvin asettamansa tavoitteet. Säveltäjät käyttivät tilaisuutensa laskeutua norsunluutornista, omaksuivat hyvin uudet roolinsa ja tehtävänsä. Heidän panoksensa auttoi rikkomaan orkesterien rutiineja ja monet sävellykset tehtiin aidosti mittatilauksena orkestereille ja niiden soittajille.

Projektiin liittyen vuosina 1997-2000 kantaesitettiin 37 uutta sävellystä sekä 10 sovitusta tai aikaisemman sävellyksen uutta versiota. Lisäksi tehtiin luovaa yhteistyötä workshopeissa sekä Hei me sävelletään –musiikkikasvatusprojekteissa (elokuvaviite tällä kertaa Zuckerin veljeksiltä). Osa teoksista syntyi suoraan orkestereille ja osa niiden muusikoille. Samaan aikaan projektin ulkopuolella suomalaiset orkesterit kantaesittivät 135 kotimaista ja 16 ulkomaista sävellystä.

Ei ehkä voi väittää, että 1990-luvun merkittävimmät suomalaiset sävellykset olisivat syntyneet hankkeen yhteydessä. Se ei ollut tavoitekaan, mutta uudet teokset olivat joka tapauksessa hankkeen suurin investointi. Tästä ehkä seurasi säveltäjän muiden roolien orkesterien ideoijina ja maskotteina jonkinasteinen ylikorostuminen. Kantaesitysten huomioarvoa rajoitti myös uusien suomalaisten sävellysten kiihtyvä tulva, esimerkiksi vuonna 2005 peräti 116 kantaesitystä.

Kokemattomille orkestereille jotkin uudet teokset olivat liian haastavia ja jotkut sävellyksistä taas jättivät orkesterien mielestä hieman tilapäisen vaikutelman. Sävellyksiä syntyi projektin päätyttyä lisää, esimerkkeinä Kalevi Ahon Sinfoniset tanssit ja tuubakonsertto vuonna 2001, Hakolan kantelekonsertto Riite ja Jouni Kaipaisen kolmas sinfonia vuonna 2003. Sävellysyhteistyössä päästiinkin monilla paikkakunnilla parhaaseen vauhtiin projektin jo päätyttyä. Orkestereille mittatilauksena tehtyjen sävellysten ajatus on saanut jatkoa Suosion vuosina 2005-2006 käynnistämässä lapsille suunnattujen teosten tilauskampanjassa.

”Takaisin tulevaisuuteen” -hankkeen yksittäisistä ideoista eniten innostusta herättivät säveltäjien suunnittelemat, tavanomaisesta poikkeavat konserttiohjelmat. Se ehkä kertoo orkesterien usein kapellimestarivetoisen ohjelmistonsuunnitelun jälkeenjääneisyydestä, jota ohjelma- ja taiteelliset toimikunnat eivät ole onnistuneet riittävästi piristämään. Säveltäjien ohjelmistoon kylvämistä väriläiskistä ei vielä syntynyt avainta uuteen ohjelmistopolitiikkaan, mutta mahdollisuuksien porttia raoteltiin.

Orkesterit esittivät tilausteosten ohella runsaasti säveltäjien muuta tuotantoa, joka auttoi yleisöä luomaan säveltäjistä taiteellisen kokonaiskuvan. Säveltäjien tarjoamiin kapellimestaripalveluihin suhtauduttiin orkestereissa varauksellisesti. Säveltäjät oppivat projektin aikana ymmärtämään paremmin orkesterin luonnetta, rakennetta ja sosiaalista dynamiikkaa sekä loivat pienemmillä paikkakunnilla toimivia yhteyksiä yleisöön, kouluihin, musiikkioppilaitoksiin ja orkesterien ystäväyhdistyksiin.

Orkesterit ja säveltäjät saivat yhdessä julkisuutta, jota erikseen olisi ollut vaikea saavuttaa. Orkesterit onnistuivat karistamaan toimintaansa iskostunutta ”laitosmaisuuden” vaikutelmaa. Intendentit ja muusikot ilahtuivat mahdollisuudestaan irrottautua rutiineista ja tehostivat omaa innovatiivisuuttaan. Parhaimmillaan kaikki orkesterien työntekijät osasivat tarkastella toimintaansa uusin silmin.

Yleisö pääsi hankkeessa kurkistelemaan säveltäjäpersooniin. Puhetilaisuuksissa syntyi vuorovaikutusta, joka poikkesi katederimaisesta opettavaisuudesta. Hankkeen pedagogisia vaikutuksia ei voi vähätellä, vaikka niiden tuloksia on vaikea mitata. Muualla maailmassa orkestereilla on jo pitkään ollut omat koulutusohjelmansa ja ”Takaisin tulevaisuuteen” osoitti, että sellaisia tarvitaan pysyvään käyttöön myös Suomessa.

Media elähtyi kun taidelaitokset poikkesivat kaavoista ja tarjosivat heille tilaisuuden nostaa luovuuden soihtua. En ole lainannut lehdistökommentteja – niitä olisi riittämiin –mutta suhtautumisessaan projektiin ne olivat ylivoimaiselta enemmistöltään myönteisiä. Nimenomaan paikallis- ja aluemedia pääsi näyttämään osaamistaan ja seurasi hankkeen vaiheita tiiviisti.

”Takaisin tulevaisuuteen” osoitti, että media, orkesterit ja säveltäjät voivat toimia ”samalla puolella”, ja että heillä on yhteisiä intressejä, joista voi keskustella jo ennen liikkeellelähtöä. Ehkä tulevien kampanjoiden yhteyteen voisi provosoida vähän keskusteluakin, niin vältyttäisiin kuorossa laulamisen vaikutelmalta ja annettaisiin tiedotusvälineille monipuolisempi rooli.

Kaikkiaan arjesta poikkeaminen ja sen hehkuttaminen loi kaikkiin osapuoliin innostusta, jota ei tosin aina pystytty ruokkimaan substanssilla. Enemmän kuin mitään muuta, projektissa syntyi tunnetta siitä että jotain uutta ja epätavallista on tapahtumassa. Siinä ilmeni hankkeen uraauurtavaa luonne suomalaisen musiikkielämän tiedotuksen ja markkinoinnin historiassa.

Tiedotukseen ladatun hypen voimasta todistaa jotain se, että ”Takaisin tulevaisuuteen” on ollut myös viime vuosien kopioiduimpia taidehankkeita. Nimikkosäveltäjyys on siirtynyt onnistuneesti musiikkioppilaitosten ja nuorten säveltäjien käyttöön. Myös säveltäjäpajoja, workshopeja ja erikoisia ohjelmaideoita on toteutettu muualla, usein ilman alkuperäisen projektin säveltäjä-orkesteri-dynamiikkaa.

Kampanja opetti, että orkesterien pitää etsiä jatkuvasti uusia strategioita, keksiä uusia tapoja ja kontekstejä tuoda esiin perinteistä ohjelmistoa ja kartoittaa uutta tai huomiotta jäänyttä ohjelmistoa. ”Takaisin tulevaisuudessa” provosoi liikkeelle kehitystä, joka näyttää jatkuneen esimerkiksi Oulun, Jyväskylän ja Tampereen orkestereissa. Keski-Pohjanmaan kamariorkesterissa ja Lahdessa entuudestaan aktiivinen kumppanuus rikastui ja tiviistyi.

Kotisäveltäjäprojektin jatkeeksi Suosio, Suomen Muusikkojen Liitto, Esek ja Helsingin kulttuuripääkaupunkisäätiö organisoivat samanlaisella idearungolla vuonna 2000 viikon mittaisen Ovet auki orkestereihin -tempauksen, johon osallistui 21 orkesteria. Se ei ole jäänyt yhtä hyvin muistiin ja toi mieleen tavanomaiset pr-rutistukset ilman vuorovaikutteisuuden synnyttämää jännitettä.

Tulevaisuus?

”Takaisin tulevaisuuteen” onnistui myös siksi, että Kai Amberla ja Pekka Hako saivat toteuttaa ideansa ilman laajojen työryhmien kompromissihenkeä. Välillä hupaisakin reteys kuului tyyliin ja teki touhusta katu-uskottavaa. Kahden kokin välinen syöttöpeli ja kahden organisaation osaamisalat täydensivät toisiaan. On vaikea nähdä, että samanlaista kampanjaa voisi järjestää uudelleen, mutta varmasti olisi kehiteltävissä yhteistä toimintaa, joka kasvaisi yhtä luontevasti historiallisista malleista ja itse musiikista.

Orkestereilta kyseltiin syksyllä 2007 jälkiarviota nimikkosäveltäjäprojektiin, mutta asia kiinnosti enää muutamaa orkesteria. Vastausten perusteella neljän vuoden projektijaksoa pidettiin liian lyhyenä, mutta samalla pidettiin tarpeettomana luoda pysyvästi ylläpidettyä kotisäveltäjäjärjestelmää. Myönteisiä kokemuksia saaneet orkesterit ovat kehittäneet toimintaa edelleen, muille riittivät kokeilun aikana poimitut hedelmät.

Hanketta organisoineet Suosio ja Fimic saivat hankkeesta hyödyllistä oppia. Suomalaisen musiikin tiedotuskeskuksesta todettiin, että se ”tämän projektin myötä katsoo kotimaahan intensiivisemmin kuin koskaan historiansa aikana”. Projektin jälkeen tiedotuskeskus on suuntautunut yhä voimakkaammin vientiorganisaatioksi, mutta suomalaisen musiikin kasvualusta ja menestyksen edellytykset ovat yhä täällä.

SKR:n vahva taustatuki oli linjassa rahaston pitkän tähtäyksen toimien kanssa suomalaisen kulttuurin elinvoimaisuuden ja alueellisuuden säilyttämiseksi. Monet ”Takaisin tulevaisuuteen” -projektin kokemuksista voitaisiin kohtuullisin kustannuksin jalostaa jatkotoimenpiteiksi, mutta hallitusohjelmiin kirjatuista tavoitteista huolimatta valtiovalta on loistanut poissaolollaan tällaisesta kehitystyöstä.

Orkesterien vastauksissa todettiin, että orkestereilla ei olisi nykyisin (2006) varaa edes sellaiseen omarahoitukseen kuin vuonna 1997. Sävellystilausten saama tuki poislukien projekti olisi ehdottomasti tarvinnut lisää rahoitusta muiden, orkesterien perustyöstä poikkeavien ideoiden toteuttamiseen. Nuo ideat operoivat juuri sillä alueella, joista hallitusten kulttuuriohjelmat kaikkein kauneimmin sanankääntein puhuvat, lasten, vanhusten ja muiden erityisryhmien tavoittelussa, uudenlaisessa kulttuurikasvatuksessa ja sivistystyössä.

Valtiolta toivoisi tulevaisuudessa innokkaampaa panostusta tämän kaltaisiin hankkeisiin, ilman komiteoiden, työryhmien ja mietintöjen valmistelurupeamaa. Kunnissa pitäisi nähdä jo koetun perusteella nähdä, miten paljon myönteistä julkisuutta on orkesterien kautta saavutettavissa ja että siihen ylletään vain pitkäjänteisellä kehitystyöllä. Hankkeisiin tarvittavien taloudellisten investointien ei tarvitse olla suuria, mutta ne eivät voi sisältyä orkesterien normaaliin budjettiin.

Vaikka orkesterien yhteinen nimikkosäveltäjä-hanke päättyi virallisesti jo vuonna 2000, sen vointia ja etenemistä tiedustellaan edelleen mm. Suosion toimistosta. Kyselyt kertovat, että projektista pystyttiin luomaan vahva mielikuva ja että se tarjosi muillekin kuin asiantuntijoille mahdollisuuden lähestyä musiikkielämän toimijoita.

Jotain pitäisi projektista ottaa opiksi. Fimic voi kysyä itseltään, mitä se voisi tehdä suomalaisen musiikin hyväksi Suomessa. Suomalaiset orkesterit muodostavat loistavan yhteisen verkoston, joka voi toimia alustana hyvin eri tyyppisille projekteille. Orkesterien kannattaisi miettiä, minkälaisilla hankkeilla he voisivat nyt elävöittää toimintaansa – ja muistaa, että yhdessä meissä on voimaa.

Antti Häyrynen

Orkesteri/ ylikapellimestari

1997: Nimikkosäveltäjä:

Helsingin kaupunginorkesteri/ Leif SegerstamJukka Tiensuu

Tampere Filharmonia/TuomasOllilaJouni Kaipainen

Turun kaupunginorkesteri/ Hannu LintuMikko Heiniö

Lahden kaupunginorkesteri/ Osmo VänskäKalevi Aho

Oulun kaupunginorkesteri/ ArvoVolmerOlli Kortekangas

Tapiola Sinfonietta/

Jean-JacquesKantorowJuhani Nuorvala

Jyväskylä Sinfonia/ Ari RasilainenTapani Länsiö

Joensuun kaupunginorkesteri/ Atso AlmilaKimmo Hakola

Vaasan kaupunginorkesteri/ Pertti PekkanenMarkus Fagerudd

Lappeenrannan kaupunginorkesteri/

Pertti PekkanenMarkus Fagerudd

Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri/

Juha KangasPehr Henrik Nordgren

Mikkelin kaupunginorkesteri/

Juha NikkolaEero Hämeenniemi

Hyvinkään kaupunginorkesteri/

Tuomas PiriläHarri Vuori

Vantaan viihdeorkesteri/

Markku JohanssonTuomas Kantelinen

Projektin yhteydessä 1997-2000 syntyneet uudet sävellykset (37), ja uudet versiot tai sovitukset (10):

Tapani Länsiö: Hit (1997), Yhdeksän laulua Paavo Haavikon teksteihin (1998)

Jouni Kaipainen: Jean Sibeliuksen Karelia-musiikin täydennys (1997), Nyo ze honmak kukyo to (1999, sovitus klarinettikvinteton 3. osasta), Millenium fanfare (1999) kaksi Juice Leskisen laulua (Pyhä toimitus, Musta aurinko nousee, 2000)

Olli Kortekangas: Ark (1998), Talvimusiikki (1999), Ruutanturruutus (1999), Virtaa-fanfaari (1999). Sellokonsertto (2000), Iloveisulla baritonille, poikakuorolle ja orkesterille (2000), Le nuits blanches (2000)

Pehr Henrik Nordgren: Rock Score (1997), Käyrätorvikonsertto (1997), Pieni mollipolska (1999), Jousikvartetto nro 8

Juhani Nuorvala: Fanfaari (1998), Sinfonietta jousille (1998, sovitus jousikvartetosta nro 2), Klarinettikonsertto (1998)

Markus Fagerudd: Circles of Solitude (1998, L:ranta), Iigo-Iigo (1998, Vaasa), Vid mans strand (1999, L:ranta), Arco naturale (1999, L:ranta, sovitus jousikvartetosta), Ingrepp IV (1999, L:ranta)

Eero Hämeenniemi: For Poets and Dancers (1998)

Mikko Heiniö: Sinfonia nro 2, ”Yön ja rakkauden lauluja” (1998), Riddaren och Draken (2000)

Jukka Tiensuu: Alma (1998, myös Alma-sarja I-III)

Kimmo Hakola: Juhlasoitto (1997) Solenne (1998), Sinfonietta (2000), musiikkisatu NurinKurin (2000)

Harri Vuori: Ylitse kuun, alitse päivän (1999)

Kalevi Aho: Ad astra -fanfaari (1997), Otetaanpa miehestä mittaa, FC Lahden kannatuslaulu (1997), Sibeliuksen Karelia-musiikin täydennys (1997), Kallion kirkon kellosävel (1997, Sibeliuksen sävelmän orkestrointi), Praetorius: Vom Himmel hoch (1997, orkesterointi), Vogler: Hosianna (1997, orkestrointi) Seitsemän inventiota ja postludi (1986/1998), Solo V (1999), Solo VI (1999), Solo VIII (2000), Sinfonia nro 11 (2000), Kolme väliaikafanfaaria (2000)

Vuonna 2007 yhä yhteistyössä:

Lahden kaupunginorkesteriKalevi Aho

Lappeenrannan kaupunginorkesteriMarkus Fagerudd

Oulu SinfoniaOlli Kortekangas

Tampere FilharmoniaJouni Kaipainen

Turun filharmoninen orkesteriMikko Heiniö (myös Anders Hillborg)

Vaasan kaupunginorkesteriMarkus Fagerudd

Keski-Pohjanmaan KamariorkesteriPehr Henrik Nordgren

Hyvinkään orkesteriHarri Vuori

Uusi kumppanuus:

Hämeenlinnan kaupunginorkesteri Jarmo Sermilä

Takaisin