Orkesterilaitos on Suomen musiikkielämän selkäranka

Kalevi Aho, 1.4.2011

Viime aikoina on monella eri taholla alettu kyseenalaistaa nykyistä suomalaista kulttuuripolitiikkaa. Valtionapua nauttivia orkestereita ja teattereita on alettu syyllistää siitä, että ne ovat muka jämähtäneet paikoilleen, ja niiden toiminnasta on luovuus kadonnut. Orkestereita ja oopperaa on väitetty elitistisiksi, yhteiskunnalle liian kalliiksi taidemuodoiksi, ja on vaadittu, että niiden toiminnan pitäisi enemmän kannattaa itse itsensä.

Taiteen tukea myönnetään lisäksi muka liiaksi vanhoille taiteilijoille, ja nuoret jäävät siitä osattomiksi. Ja on kritisoitu sitä, että taidetuet menevät niin paljon korkeakulttuurille, koska sitä pidetään taiteellisesti kaikkein arvokkaimpana. Tuen pitäisi näiden kriitikkojen mukaan mennä sinne, ”missä se hyödyntää ihmisiä eniten, eikä vaikkapa museoihin, joissa ei käy kukaan, tai joka niemen notkoon perustetuille orkestereille”[1].

Samalla on väitetty, että todellinen luovuus kukoistaa nykyisin vaan vapaiden ryhmien, kuten musiikissa erityisesti monien rockyhtyeiden piirissä, ja niille pitäisi siksi osoittaa paljon nykyistä enemmän julkista tukea. Orkestereita on vaadittu tulemaan ulos norsunluutornistaan, eli sen sijaan että yleisö saapuisi kuuntelemaan konsertteja konserttisaliin, orkesterin pitäisi tullayleisön luo, ja esiintyä paljon useammin vaikkapa kauppakeskuksissa, toreilla, eri massatapahtumissa, sekä myös kouluissa ja sairaaloissa.

Erityisesti maan valtalehti Helsingin Sanomat on toistuvasti kyseenalaistanut nykyisiä taiteen tukijärjestelmiä[2]. Yksi voimakkaimpia hyökkäyksiä tässä sarjassa oli 29.11. julkaistu kokosivun juttu valtionapua nauttivia kaupunginteattereita ja -orkestereita vastaan, jolla oli otsikkona ”Laitokset ahmivat taidetuet”.

5.2. lehti otsikoi kokosivun artikkelinsa ”Taidetuet virtaavat varttuneille”. Lehti syyllisti esimerkiksi kahta eläkkeellä olevaa innokasta oopperassa kävijää siitä, että koska ooppera on voimakkaasti subventoitu taidemuoto, nämä eläkeläiset ovat saaneet harrastukselleen julkista tukea 2000-luvulla ainakin 8000 euron verran. Ikään kuin olisi väärin että he ovat niin usein käyneet yhteiskunnan tukea saavassa taidelaitoksessa. Vastakohdaksi otettiin kaksi nuorta kevyen musiikin klubissa esiintyvää laulaja-kitaristia, jotka eivät bändilleen ole edes tukia hakeneet.

24.2. lehdessä puolestaan oli kokosivun artikkeli otsikolla ”Tuki jakoon suosion mukaan”. Lehden teettämän gallupin mukaan nimittäin enemmistö helsinkiläisistä jakaisi taidetuet puhtaasti sen mukaan, kuinka paljon tapahtumassa on yleisöä, välittämättä tapahtuman laadusta. Erityisesti tätä mieltä olivat Kokoomuksen, Kepun ja Perussuomalaisten kannattajat. Jos tällaista näkökantaa toteutettaisiin johdonmukaisesti, niin silloin tuet menisivät lähinnä suurille kaupallisille massatapahtumille, kuten stadionkonserteille, ja kaikki muu jätettäisiin kitumaan.

Helsingin Sanomien artikkelisarja on lehden kulttuuriosaston johdon tietoinen yritys luoda maaperää nykyisestä radikaalistikin poikkeavalle kulttuuripolitiikalle. Lehti esitti 29.11.2010 jopa kolme vaihtoehtoa, jolla kulttuurin tukijärjestelmiä voisi uudistaa. Koska nämä vaihtoehdot on todella tarkoitettu koko tulevan suomalaisen kulttuuripoliittisen keskustelun pohjaksi, keskityn tässä avauspuheessa sen analysoimiseen, mitä ne toteutuessaan merkitsisivät kulttuurielämämme kannalta.

Ensimmäisenä Helsingin Sanomissa esitettynä vaihtoehtona olisi nykyisen järjestelmän hiominen esimerkiksi siten, että valtionavun määrään vaikuttaisi laatu, jonka määrittelemiseksi luotaisiin arviointikriteerejä. Samalla luovuttaisiin vakituisista työsuhteista orkestereissa ja teattereissa.

Toinen harkittavaksi esitetty vaihtoehto on suurempi remontti vaikkapa siten, että supistetaan radikaalisti suomalaisten orkesterien ja laitosteattereiden määrää - jopa niin että maahamme jäisi vain yksi (!!!) iso kiertävä teatteri ja orkesteri. Tällöin rahaa jäisi riittämiin vapaille ryhmille ja kunnallisille tuottajille, jotka ostaisivat palveluja keneltä haluavat.

Kolmantena HS:n tarjoamana vaihtoehtona on, että räjäytetään kaikki, eli lopetetaan kokonaan laitostuet. Tuet annettaisiin korkeintaan tuotantoyhtiöille, ja Suomen kaikki taidelaitokset keskitettäisiin muutamaan suureen kaupunkiin. Kulttuurista tulisi siis miltei kokonaan kaupallista, itsekannattavaa ja riippuvaista yksityisistä lahjoituksista.

Jos ensimmäistä vaihtoehtoa ryhdytään toteuttamaan, niin ongelmana on heti se, että yhtäpitäviä arviointikriteereitä isomman valtionavun edellyttämälle laadulle on mahdoton löytää musiikissa – jokainen suomalainen orkesteri on niin erilainen ja toimii niin toisistaan poikkeavissa olosuhteissa ja soittaa toisistaan poikkeaville yleisöille. Miten voi rinnastaa esimerkiksi 12 hengen Mikkelin kaupunginorkesteria 100-henkiseen Helsingin kaupunginorkesteriin? Mitä siltä laadulta oikein edellytetään?

Yhdessäkään maailman huippuorkestereista ei olla menty myöskään muusikkojen kiinnitysten määräaikaisuuteen. Pikemminkin on pidetty rikkautena, että vanhemmat muusikot voivat siirtää kokemustaan ja soittotraditiota nuoremmille. Lisäksi vaatimukset tässä työssä ovat nykyisin niin kovat, että jos muusikko ei enää pärjää mukana, hän kyllä itse tajuaa sen.

Orkestereilta vaadittuja projekteja konserttisalien ulkopuolella sekä lasten ja vanhusten parissa tapahtuu jo nyt kaikkialla Suomessa, samoin maakuntakiertueita, mikäli vain orkesterin rahatilanne ne sallii. Monet orkesterimuusikot toimivat lisäksi opettajina paikkakunnan musiikkiopistossa, jolloin orkesteri säteilee tätäkin kautta vaikutustaan nuoriin.

Toisaalta herää kysymys, miksi sitten maahamme on rakennettu akustisesti erinomaisia saleja, jos kerran on jotenkin väärin, että niitä myös käytetään ja orkesterit pitävät konserttinsa mieluiten siellä. Ulkoilmatapahtumassa soitto akustittomassa tilassa vaikkapa kylmällä ja sateella ei ole mitään herkkua, ja hyvin kostea sää voi turmella jousisoittimia jopa silloin kun lava on katettu.

Jos HS:n toinen vaihtoehto toteutetaan ja orkesterien määrää radikaalisti vähennetään, suuri osa Suomesta jää väistämättä tämän taidemuodon ulottumattomiin. Samalla romahtaisi soitonopetuksen maanlaajuisen tason lisäksi myös luovan säveltaiteemme taso, kun säveltäjien ei olisi enää mielekästä säveltää kuin pienimuotoisia pienen kokoonpanon teoksia, tai sitten keskittyä pelkästään kaupalliseen viihteeseen.

Ja jos suurten kulttuurilaitosten valtiontuki lopetettaisiin kokonaan, kuten HS:n kolmannessa vaihtoehdossa esitetään, maahamme ei jäisi yhtään sinfoniaorkesteria. Ainoa maa maailmassa, jossa orkesterit ovat toimineet lähes itsekannattavasti, on Yhdysvallat.

Edellytyksenä siellä on kuitenkin, että talousalueella asuu vähintään 1-2 miljoonaa asukasta, ja joukossa on lisäksi riittävästi upporikkaita ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita orkesterin tukemisesta. Suomessa näin suurta väestöpohjaa ei ole edes pääkaupunkiseudulla.

Yhdysvalloissakin systeemi on jatkuvassa kriisissä. Useat amerikkalaisorkesterit ovat tehneet viime vuosina konkurssin, ja konkurssin partaalla tai muuten suurissa talousvaikeuksissa ovat tällä hetkellä jopa maailmankuulut Philadelphian, Clevelandin ja Detroitin orkesterit.

Kunnallisen orkesteri- ja teatteritoiminnan radikaalisti vähetessä Suomen asukkaat joutuisivat lisäksi räikeän eriarvoiseen asemaan kulttuuritarjonnan suhteen, kulttuuritapahtumiin kun ei olisi mahdollista päästä kuin muutamassa Suomen suurimmassa kaupungissa, jos sielläkään, mikäli kaikki taidetuet lopetetaan.

Nykyistä systeemiä on kritisoitu siitäkin, että se muka arvottaa perinteisiä taidelajeja mittareilla, jotka heijastavat perinteisiä arvostuksia - ja suuntaavat tukirahoja varttuneen kulttuurieliitin hyödyksi[3]. Siis ovatko klassinen musiikki ja teatteri tiensä päähän tulleita elitistisiä taidemuotoja, ja tilalle on syntynyt uusia edistyneempiä taiteen lajeja, joita tukijärjestelmät eivät huomioi?

On mielenkiintoista todeta, että hyvin samansuuntaista keskustelua käytiin Venäjän vallankumouksen jälkeen 1920-luvun Neuvostoliitossa.Tuolloinkin pohdittiin, pitäisikö orkesterin ja oopperan kaltaiset, elitistisiksi ja kaiken lisäksi myös porvarillisiksi koetut kalliit taidemuodot lakkauttaa kokonaanuudessa kommunistisessa järjestelmässä, etenkin kun maa oli vallankumouksen jäljiltä rutiköyhä.

Näin ei 1920-luvun Neuvostoliitossa tehty, koska tiedostettiin, että juuri klassinen musiikki on koko länsimaisen kulttuurin suurenmoisimpia saavutuksia - orkesteri on tulos monisatavuotisesta kehityksestä ja samalla uskomaton ammattitaidon kasautuma. Neuvostoliitossa päädyttiinkin siihen, että tällaista taidetta ei pidä lopettaa, vaan se pitää tuoda tavallisen kansan ulottuville esimerkiksi siten, että pääsyliput konsertteihin ja oopperanäytöksiin ovat halvat.

Sensuurista huolimatta juuri tämä korkeakulttuuri kykeni toimimaan maassa henkisenä selkärankana, joka auttoi hyvin monia kansalaisia kestämään jopa hirvittävät Stalinin terrorin ja maailmansodan ajat. Moderni esimerkki koko yhteiskunnan positiivisesti läpäisevästä kulttuurin vaikutuksesta on Venezuelan nuoriso-orkesterijärjestelmä, El Sistema.

Samoin perustein Suomeen on syntynyt vähitellen valtion ja kuntien tukema orkesterilaitos. Maailman parasta musiikkia haluttiin tuoda myös tavallisten suomalaisten kuultavaksi, ja kun julkinen tuki oli riittävä, ainakaan lippujen hinnat eivät ole olleet este kenellekään käydä sinfoniakonserteissa.

Mutta nyt kun maassamme on varallisuutta enemmän kuin koskaan, on herätetty vakavissaan keskustelu siitä, että orkesterimusiikista saisi tulevaisuudessa nauttia korkeintaan vain jonkin suuren kaupungin raharikas yleisö.

Yleinen ja jatkuvasti toitotettu harhaluulo on, että klassisen musiikin instituutiot ovat jotenkin jämähtäneet menneisyyteen, rutiiniin ja ei-luovuuteen, ja niiden esitykset eivät puhuttele enää kuin harvalukuista, yleensä ikääntynyttä yleisöä.

Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen tuottaja Jukka Petäjä meni helmikuun alun alaviitekirjoituksessaan tässä näkökannassa jopa niin pitkälle, että kyseenalaisti jopa kaikkein suurimpien klassisen musiikin säveltäjien luovuuden verrattuna kevyen musiikin suurimpiin tähtiin. Petäjän mukaan esimerkiksi The Beatleseilla on kevyen musiikin kaanonissa jopa merkittävämpi asema kuin Mozartilla ja Bachilla on klassisessa musiikissa. Petäjä kärjisti väitteensä toteamalla, että ”mikäli Mozart tai Bach olisivat olleet yhtä innovoivia [kuin The Beatles], he olisivat jo elinaikanaan kehittäneet kaksitoistasäveljärjestelmän eli dodekafonian”.[4]

The Beatles on jo lähes 50 vuoden takaista historiaa popmusiikissa. Kuitenkaan nykyiset Beatles-fanit eivät pidä itseään ollenkaan menneisyyteen jämähtäneinä, vaan syyllistävät tästä mieluummin niitä, jotka pitävät vaikkapa Beethovenista, musiikinhistorian yhdestä suurimmista vallankumouksellisista.

Ja voi kysyä onko esimerkiksi tämän illan konsertti, jossa kuullaan Pekka Kostiaisen kantaesitys ja lopuksi riemukas P.D.Q. Bachin sävellys, jotenkin pölyttynyt, ajastaan jäljessä oleva tapahtuma. Onko niin, että jopa taidemusiikin kantaesityksistä puuttuu suurelta osin tämä mystinen luovuus?

Tätä mieltä on tuottaja ja ohjaaja Arhi Kuittinen, joka on Helsingin Sanomissa väittänyt, että suomalaisen musiikin koulutustapa on luovuutta tappava, ja että luovuutta löytyy vain bändikulttuurista[5].

Klassisen musiikin koulutus perustuu siihen, että se on erittäin pitkäjänteistä - tavoitteena siinä on kehittää muusikko soittimensa suvereeniksi hallitsijaksi. Päin vastoin kuin Kuittinen, väitän, että mitä paremmin hallitsee instrumenttinsa myös teknisesti, sitä luovemmin sitä voi käyttää. Hyvät, suvereenit muusikot pystyvät löytämään soittimestaan loputtomasti nyansseja, tulkitsemaan sitä luovasti ja mielikuvituksekkaasti. Niccolo Paganini kehitti viulunsoiton tekniikkaa ennenkuulumattomalla ja luovalla tavalla, vaikka hän oli lapsena joutunut harjoittamaan myös sellaisia ikäviä, mutta instrumentin hallitsemisen kannalta kuitenkin välttämättömiä asioita kuin asteikkoja ja murtosointuja.

Tutkimuksissa on todettu, että todelliseen mestaruuteen yltää muusikkona ja säveltäjänä vain, jos tätä on harrastanut intensiivisesti vähintään kymmenen vuotta ja yhteensä ainakin 10.000 tunnin verran. Tämä pätee jopa sellaisiin lapsineroihin kuin Mozart ja Schubert, he vain aloittivat säveltämisen niin aikaisin.

Kun kyseenalaistetaan jo lapsena aloitettu pitkäjänteinen muusikonkoulutus, silloin kyseenalaistetaan myös äärimmilleen viety huippuammattilaisuus ja mestaruus. Jos tällaiselle ei anneta arvoa eikä sitä tueta riittävästi julkisesti, silloin aletaan kulttuurisesti tyhmistää kansaa.

Tietenkin väärin ohjattu koulutus voi myös tappaa lasten soittamisen halua. Mutta suomalaisen musiikkikoulutuksen voimasta on osoitus jo se, että kun esimerkiksi 60-luvulla maassamme oli vain muutama viulisti, joka kykeni vakuuttavasti soittamaan Sibeliuksen viulukonserton, nyt heitä löytyy kaikkialta Suomesta.

Väitän että maamme taidemusiikin poikkeuksellisen korkea kansainvälinen taso johtuu kahdesta seikasta: on olemassa yli koko maan ulottuva musiikkioppilaitosverkosto, ja lisäksi kaupunginorkesterit, joiden taso on jatkuvasti kasvanut, ja joista on löytynyt riittävän pätevää opettajavoimaa näihin musiikkioppilaitoksiin. Orkesterit sitten antavat myöhemmin töitä koulutetuille muusikoille ja säveltäjille. Orkesterilaitos on Suomen musiikkielämän selkärankana.

Jos tätä selkärankaa aletaan murentaa, samalla murennetaan yksi hienoimmista ja pisimmälle kehittyneistä länsimaisista kulttuuriperinteistä, siitä huolimatta että se Suomessa on edelleen elinvoimaista, uudistuvaa ja luovaa, ja tasoltaan korkeampaa kuin koskaan aikaisemmin.

Olisiko Suomella varaa tällaiseen?

Näillä sanoilla avaan Jyväskylän 46. orkesteripäivät.



[1] Live Nationin entinen pääpromoottori Risto Juvonen Helsingin Sanomissa 24.2.2011.

[2]  Esimerkiksi marraskuun lopun 2010 ja helmikuun alun 2011 välillä lehti julkaisi kahdeksanosaisen, Suomen nykyistä kulttuuripolitiikkaa kyseenalaistavan artikkelisarjan ”Päin seiniä”, jonka kirjoitti toimittaja Teemu Luukka. Sarjaa ideoi myös Helsingin Sanomien kulttuuriosaston päällikkö Saska Saarikoski.

[3] HS 29.11.2010

[4] Jukka Petäjä: ”Miten käy Mahatma Gandhilta rock’n roll”, HS 2.2.2011

[5]  Arhi Kuittinen: ”Suomalaisen musiikin menestymiselle on asetettu useita kulttuurisia ansoja”, HS 12.3.2011

Takaisin