Orkesterimusiikki vaihtoehtomusiikkina

Kalevi Aho, Suomen Sinfoniaorkesterit ry:n puheenjohtaja, 23.3.2012

Kokkolan 47. orkesteripäivien avauspuhe

 

Muusikko ja kulttuurin monitoimimies M. A. Numminen, entinen undergroundmuusikko ja marginaalisen taiteen puolustaja on todennut klassisesta musiikista, että siitä on popmusiikin ja viihteen kyllästämässä maailmassa tullut tämän hetken vaihtoehtomusiikkia. Siksi Numminen haluaa puolustaa sitä. Hän ei ole näkemyksessään yksin. Esimerkiksi taitelija Juha Sääski on todennut saman asian toisin sanoin: "elämme talouden diktatuurissa ja viihteen keskitysleirissä"[1].

Kun ajattelee sitä, että yhteiskunta on kuitenkin tukenut taidemusiikkia suurin investoinnein rakentamalla hienoja konserttitaloja ja ylläpitämällä orkestereita, näkemykset klassisen musiikin marginaalisuudesta tuntuvat yllättäviltä. Helsingin Musiikkitalon avajaiset saivat erittäin paljon julkisuutta medioissa. Kun Wienin filharmonikot konsertoivat Helsingissä, kaikki keskeiset suomalaiset päivälehdet hehkuttivat tätä merkittävää tapahtumaa. Silti taidemusiikki-instituutiot ovat viime aikoina joutuneet enenevässä määrin puolustuskannalle.

Helsingin Sanomien kolumnisti Johanna Korhonen on kertonut keskustelustaan erään tuntemansa talousmiehen kanssa.[2]Tämä jakoi kouluissa opetettavat aineet hyödyllisiin ja hyödyttömiin. Kaikkein hyödyttömintä talousmiehen mielestä oli musiikki, paitsi jos siitä saa vientituotteen. Sama näkemys on alkanut vallita myös valtion kulttuuripolitiikkaa. Esimerkiksi valtio on viime vuosina myöntänyt suomalaisen musiikin vientitukea pääasiassa vain kevyelle musiikille sillä perusteella, että kevyt musiikki tuottaa vientituloja enemmän kuin vaikkapa klassinen orkesterimusiikki. Tendenssinä näyttää olevan, että sitä mikä muutenkin tuottaa rahallisesti, sitä pitäisi vastaisuudessa tukea enemmän, koska silloin sijoitus kannattaa. Ikään kuin kulttuurilla olisi merkitystä vain siinä tapauksessa, että se parantaisi valtion ja kuntien talouden tilaa.

Taideaineiden vähentäminen kouluopetuksessa on puolestaan johtanut siihen, että koululaisilla on yhä hatarampi käsitys klassisesta musiikista, kirjallisuudesta ja kuvataiteesta, koko länsimaisen kulttuurimme henkisestä perustasta. Kun tämänvuotisilta Miss Suomi -ehdokkailta kysyttiin, kuka on koonnut ja luonut Kalevalan, yksikään missikandidaateista ei tiennyt, että Kalevala on Elias Lönnrotin luomus.

Johanna Korhonen onkin todennut, että "oikeus sivistymättömyyteen on nykyään yleisesti hyväksytty arvo. Kaikista suomalaisista ei millään uskoisi, että he ovat viettäneet koulussa vähintään yhdeksän vuotta", hän kirjoittaa. Korhonen siteeraa amerikkalaista filosofia Martha Nussbaumia, joka näkee yhteyden koulutuspolitiikan ja jatkuvasta talouskasvusta kohkaavan eliitin välillä. Nussbaumin mielestä "länsimainen koulu on yhä useammin alistettu kasvutalouden palvelukseen. Koulusta on kiire tuottamaan – ja on ihan sama, mitä tuotetaan, kunhan tuotetaan.”[3]

Radiotoimittaja Aleksis Salusjärvi pohti maaliskuun alussa radiokolumnissaan (1.3.2012) samaa kysymystä. Hän siteeraa Paavo Haavikkoa, jonka mukaan kaupallinen roskaviihde on nakertanut kaiken sisällön kulttuuristamme tyhjiin. ”Kun sisältö katoaa, nousee kuori ja pakkaus arvoon arvaamattomaan”, Haavikko kirjoitti. Salusjärven mielestä samaa paheksuntaa on yhä ilmassa: ”Lapset kasvavat amerikkalaisten roskasarjojen maailmaan, pikaruokakulttuuriin ja vähä-älyisiin tietokonepeleihin. Heidät aivopestään tyhmyyteen, ja kulttuurimme tuhoutuu nuorison lihoessa sohvalla kaukosäädin kädessään.”[4]

Salusjärven mielestä tällainen näkemys aliarvioi nuorison. Että nuoret kuvittelisivat amerikkalaisen roskan olevan laatua. Että heidän käsityksensä laadusta olisi hajoava kiinalainen lelu tai euroteknojollotus. Salusjärvi on sitä mieltä, että nuoret kyllä yleensä käsittävät sisällön ja välineen ristiriidan täydellisesti, vaikka viihtyvätkin mieluummin diskomusiikin kuin klassisen konserttimusiikin parissa ja osaavat paremmin muovisimman europopin kertosäkeitä kuin Kalevalaa tai suomalaisten poliitikkojen nimiä.

Nuoriso on samaan aikaan kasvanut näkemään myös tulevaisuutemme rajat, lajien sukupuuton, väestöräjähdyksen, ilmaston lämpenemisen ja luonnonvarojen loppumisen. Kun nuorten oletetaan jatkavan sivistykseksi kutsuttua kulttuuritraditiota, samaan aikaan heidät on kasvatettu näkemään sen tuhoutuminen, Salusjärvi väittää radiopakinassaan.

Hänen mielestään tämän hetken nuoret aikuiset ovat itse asiassa koulutetumpia, lukeneet kirjoja paljon enemmän kuin Haavikon sukupolvi, ja oppineet tuntemaan kaiken taiteen ja kulttuurin vanhempia sukupolvia paremmin. Ongelma on vain siinä, että tämä tietämys on irronnut klassisesta kaanonista, hajaantunut paljon laajemmalle ja samalla pirstaloitunut. Samalla kulttuurin käsitys on laajentunut, se ei ole enää seremoniallinen juhlallisuus, vaan kaikkein arkipäiväisimpiäkin asioita. Kulttuuri ei ole siten ”astunut taaksepäin, vaan monimutkaistunut, eikä kukaan ota sitä enää tosissaan tai väitä tuntevansa sitä kokonaisuutena.” Nykykulttuuri on Salusjärven mielestä sekä eskapismia että totuudenkaipuuta, ja hän on sitä mieltä, että nuorella sukupolvella on kulttuurin kokemiseen paremmat kyvyt kuin yhdelläkään aiemmalla polvella.

Joonas Kokkonen pohti jo vuonna 1969 kulttuurin käsitteen laajenemista ja pirstaloitumista. ”On massakulttuuria, eliittikulttuuria, kansankulttuuria, kansallista ja kansainvälistä sekä ylikansallista kulttuuria, työväenkulttuuria, talonpoikaiskulttuuria, kaupunkikulttuuria, maaseutukulttuuria ja niin edelleen loputtomiin”.[5]Kokkosta ärsytti se, että kaikki mahdollinen saatettiin jo tuolloin panna kulttuurin nimikkeen alle. Kun televisiossa oli puhuttu suomalaisen jääkiekkokulttuurin tilasta, Kokkonen pohti, miksei saman tien sitten voisi puhua myös ampumahiihtokulttuurista, pöytätenniskulttuurista tai vapaapainikulttuurista? Tai jakaa uintikulttuuri vapaauintikulttuuriin, rintauintikulttuuriin, selkäuintikulttuuriin, perhosuintikulttuuriin tai sekauintikulttuuriin.

Valtionhallinnossa urheilu onkin niputettu kulttuurin nimikkeen alle, jolloin kulttuurin käsite on virallisestikin viipaloitu ja laajennettu joka suuntaan. Ylimpänä hierarkiassa on kulttuuri- ja urheiluministeri, jonka virkanimikkeestä käytetään usein myös nimitystä urheilu- ja kulttuuriministeri, urheilu ensimmäisenä. Hänen tehtäväalueensa on melkoinen, sillä hänen tulee johtaa taide-, kulttuuri-, liikunta-, nuoriso-, kirjasto- ja kirkollisasioita sekä tekijänoikeus- ja opintotukikysymyksiä.

Mikä siis itse asiassa on kulttuuria?

Aleksis Salusjärven näkemyksestä poiketen väitän, että kulttuurin käsitteen pirstaloituminen ei paranna kykyjä kulttuurin kokemiseen tai maailman tilan hahmottamiseen. Seurauksena on pikemminkin pinnallistuminen: liikutaan kyllä kevyesti mitä moninaisimpien kulttuuriksi nimitettyjen ilmiöiden pinnoilla, mutta ilman kykyä tunkeutua pinnan alle, syvyyssuuntaan. Kokonaiskuvaa on kaikessa informaatiotulvassa yhä vaikeampi muodostaa. Salusjärven mainitsema totuudenkaipuu on selvästi olemassa, mutta koska totuudesta ei enää saa käsitystä, jäljelle jää usein vain eskapismi. Ja eskapistisella asenteella ei voi muuta kuin kääntää katseensa pois yhteiskunnan ongelmista, koska niihin ei kuitenkaan kykene vaikuttamaan. Samalla tulee voimattomana hyväksyneeksi kaiken sen epäoikeudenmukaisuuden ja mädännäisyyden, jota maailmassa tapahtuu. Antaa siis vain talouden ja markkinoiden jyllätä ja hallita yhteiskunnallista kehitystä ja ottaa tästä itse iloa irti niin kauan kuin vielä voi.

Joonas Kokkonen on todennut, että ”materiaalisista asioista olemme varsin pitkälle yksimielisiä. On olemassa hyviä tai huonoja autoja, hyvää tai huonoa ruokaa. Hengenravinnosta puhuttaessa tällaista jakoa ei saisi enää olla, jako hyvään ja huonoon kulttuuriin pitäisi pyyhkiä olemattomiin”.[6]

Näyttääkin siltä, että kun ei haluta puhua enää laadusta pitkälle viedyn ammattitaidon ja sen elinikäisen, jatkuvan syventämisen merkityksessä, niin laatukriteeriksi otetaan kernaasti raha. Vain sillä on todellista merkitystä, mikä tuottaa ja voidaan tuotteistaa, kuten Johanna Korhosen mainitsema talousmies hänelle totesi. Mitä parempi tuote, sitä enemmän sitä myös myydään. Muu on sitten vain jonkinlaista yhteiskunnalle kalliiksi tulevaa huuhaata. Tämän kalliin huuhaan piiriin kuuluisi talouselämän näkökulmasta siten myös orkesterimusiikki.

Orkesterimusiikki edustaakin jotain muuta kuin rahan tuottamista tai musiikin tuotteistamista. Soitettavien kappaleiden pituudelle ei ole määrätty formaattia, kuten kolme minuuttia kestäville euroviisuiskelmille tai puolen tunnin tai tunnin mittaan mahdutetuille sarjafilmien osille. Kokoonpano on suuri ja epätaloudellinen, vaikka samaan tai suurempaan desibelimäärään voisi päästä paljon pienemmällä yhtyeellä vahvistimiakäyttäen. Kaiken lisäksi esityspaikkana pitää olla sali, jossa on mahdollisimman hyvä luonnollinen akustiikka – keinotekoista sähköistä vahvistusta kun pyritään välttämään.

Kallis tuottamaton koneisto soittamassa musiikkia tätä varten rakennetuissa saleissa, joita on vaikea tehokäyttää muihin tarkoituksiin. Miksi siis yhteiskunnan kannattaa edelleen tukea tällaista taidetta? Vai onko sellainen tendenssi jo vahvistumassa, että klassisen musiikin aika on peruuttamattomasti ohi? Paljon ajattelemisen aihetta antaa Aleksis Salusjärven väite, että nykyhetken nuoriso on kasvanut näkemään sivistykseksi kutsutun länsimaisen kulttuuritradition luhistumisen. Sivistystraditioomme kuuluu myös taidemusiikki. Ikään kuin sivistyksemme murentuminen olisi siis tältäkin osin jo käynnissä.

Johanna Korhosen mielestä ”tärkeimmät kouluaineet ovat kriittinen ajattelu, myötätunto, mielikuvitus ja henkilökohtainen vastuuntunto. Mistä niitä saa: humanistisista aineista ja taiteista.”[7] Yhteiskunnan suurimpia mahdollisia tyhmyyksiä olisi, jos sivistystraditiomme päästettäisiin tuhoutumaan syrjäyttämällä taiteet kouluopetuksessa, lopettamalla musiikkiopistoja, vähentämällä radikaalisti korkeammanasteista musiikkikoulutusta sekä ajamalla orkesterien kaltaiset kulttuuri-instituutiot taloudelliseen kurimukseen, toimintakyvyttömyyden partaalle. Juuri yhteiskunnallisina murros- ja kriisikausina tarvitaan erityisesti vaihtoehtoja, toisin ajattelua ja kulttuurista pysyvyyttä.

Klassinen musiikki on tämän ajan vaihtoehtomusiikkia monessakin mielessä. Soitettavat teokset eivät ole tehtailtuja massatuotteita, vaan niihin ovat säveltäjät panneet kaikkensa, koko osaamisensa ja sanomisen tarpeensa. Hyvien teosten kuunteleminen luonnollisessa akustiikassa ja hyvinä esityksinä kasvattaa herkkyyttä, nyanssien ja vivahteiden tajua. Sävellyksissä voidaan käydä läpi monenlaisia tunnetiloja, joiden kautta kuulija voi peilata omia tuntojaan. Orkesterikonserttien päänumerot ovat myös yleensä laajahkoja, jolloin asioiden esittämiselle jää riittävästi aikaa, kaikki ei tapahdu raastavassa kiireessä ja paineessa, kuten vaikkapa työelämässä ja osakemarkkinoilla. Konserteissa on aikaa rauhoittumiseen ja keskittymiseen. Ja kommunikointi muusikoilta kuulijoille on luonnonmukaista, ilman keinotekoisia vahvistuksia.

Se, miten jopa monta kymmentä muusikkoa saadaan soittamaan saumattomasti yhteen jokaisen pyrkiessä tekemään kaikkensa jotta kokonaisuudesta tulisi mahdollisimman hyvä, on ihme, josta jokainen yritysjohtaja voi olla kateellinen. Kymmenet erilaiset tahdot on sulautettu yhdeksi suureksi, samaan päämäärään pyrkiväksi kokonaistahdoksi. Ja kaikki tämä ilman mahtavia kannustuspalkkioita tai bonuksia.

Kaiken taustalla on satojen vuosien traditio. Siinä soittimet ovat vähitellen kehittyneet ideaalisimpaan muotoonsa ja kokoonpano muovautunut tietyksi perusstandardiksi, jota voidaan kuitenkin tarpeen mukaan aika paljonkin muunnella. Ja asialla ovat muusikot, jotka ovat koko ikänsä omistautuneet instrumentilleen ja kehittyneet vähitellen sen mestareiksi. Orkesteri edustaa kulttuurista pysyvyyttä ja pitkäjänteisyyttä kaiken kertakäyttöisyyden keskellä. Se näyttää sen, että menneisyydelläkin voi olla edelleen paljon annettavaa ja opetettavaa nykyisyydelle. Kaikki vanha ei ole huonoa ja arvotonta, niin että se pitäisi vain purkaa ja heittää modernin tieltä pois. Ja silti orkesteri kykenee heijastamaan nykyaikaakin, antamaan sille äänen moderneissa orkesterisävellyksissä. Vanhan ja uuden vuorovaikutus usein saman konsertin sisällä on yksi konserttien ainutlaatuisimpia mahdollisuuksia. Menneisyydestä nykyisyyteen liikkuminen antaa konserteille monesti poikkeuksellisen syvyysulottuvuuden.Kaikki tämä antaa loistavan oikeutuksen orkestereille ja koko taidemusiikille.Orkesterilaitos edustaa Juha Sääsken mainitsemassa talouden diktatuurissa ja viihteen keskitysleirissä todellista kulttuurista vaihtoehtoa.


[1] Voima 1/2012

[2] Korhonen, Johanna: Sivistyksen tunarit.HS 29.2.2012

[3] ibid,

[4] Salusjärvi, Aleksis: Kiva ja nätti syrjäyttivät klassisen sivistyksen. YLE Radio 1, 1.3.2012

[5] Kokkonen, Joonas: Mikä on kulttuuria?Teoksessa Ihminen ja musiikki, toimittanut Kalevi Aho; Gaudeamus 1992, s. 243

[6] ibid, s. 244

[7] Korhonen, HS 29.2.2012

Takaisin