Ajatuksia kulttuuripolitiikasta ja korkeakulttuurin tulevaisuudennäkymistä.

Olli Virtaperko, 19.4.2013

Puheenvuoro 48. Valtakunnallisilla Orkesteripäivillä Lappeenrannassa

Kaltaistemme korkeakulttuurin parissa työskentelevien ihmisten elämää hankaloittaa se ikävä tosiasia, että korkeakulttuurisen taiteen luominen, esittäminen ja vaaliminen on kaikkina aikoina ja
kaikissa yhteiskunnissa ollut taloudellisesti kannattamatonta toimintaa. Tästä seuraa toinen ikävä tosiasia: ammattimaisen taiteen tekeminen vaatii, että jostain on löydyttävä taho, joka on sekä
kykenevä että halukas rahoittamaan sen synnyn kustannukset. Länsimaissa perinteisiä taiteiden suosijoita ovat olleet kirkko, maalliset hallitsijat sekä varakkaat yksityishenkilöt. Viime vuosisadan
jälkipuolella keski- ja pohjoiseurooppalaisissa demokratioissa korkeakulttuurin rahoitusvastuuta siirrettiin enenevissä määrin valtioiden kontolle. Tässä rahoitusmallissa taiteilijat saivat oikeutuksen
työlleen viime kädessä tavallisilta ihmisiltä. Heidän edustajinaan toimineet poliitikot loivat järjestelmän, jossa niin uuden taiteen luomisen kuin jo olemassa olevan taiteen vaalimisen kustannukset katettiin pitkälti yhteisistä varoista.

Yksittäisen ammattitaiteilijan kannalta rahoittajan vaihtumisella oli merkittäviä seurauksia.Aiemmin hallitsijan, kirkon tai yksittäisen mesenaatin tukeen liittyi itsestäänselviä reunaehtoja – taidetta
luotiin tilauksesta ja selkeään tarpeeseen, ja mikäli taiteilijan henkisten ponnisteluiden tulokset eivät miellyttäneet maksajaa, katkesi mesenointisuhde kuin kanan lento. Sen sijaan esimerkiksi Suomessa
valtio on rahoittajan roolissaan valinnut toisenlaisen linjan – sillä ei ole yksittäisiä edustajia, jotka kohdistaisivat taiteilijoiden työhön sisällöllisiä vaatimuksia ja joiden miellyttäminen olisi
taiteilijoiden toimeentulon elinehto. Hämmästyttävä yksityiskohta tässä valtiorahotteisen järjestelmän käytännön toteutuksessa oli lisäksi, että rahoittajat poistivat vapaaehtoisesti itseltään
suoran mahdollisuuden vaikuttaa tukemansa taiteen sisältöön – päätökset valtion määrittelemän kokonaistukimäärän jakamisesta tekevät Suomessa ja muissa Pohjoismaissa yksittäisten
poliitikkojen sijaan taiteilijoiden piiristä valitut oman taiteenalansa tuntevat vertaisarvioijat. Vertaisarviointiin perustuva järjestelmä on taannut korkeakulttuurisille taiteille harvinaislaatuisen
mahdollisuuden kehittyä omilla ehdoillaan, mahdollistanut riippumattomien ammattitaiteilijoiden ammatikunnan synnyn ja saattanut maailmaan valtavasti merkittävää ja korkealaatuista taidetta. Itse
ammattitaiteilijana voin vain hämmästellä sitä kulttuuritahtoa ja luottamusta taiteen itseisarvoon, jota tämä 1960-luvulla luotu ja siitä lähtien kehitetty järjestelmä henkii. Jos minulta kysyttäisiin,
naulitsisin tämän käytännön esimerkilliseksi tavaksi taata taiteilijoille ihmisarvoiset työskentelymahdollisuudet, riippumattomuuden yksittäisen rahoittajan mielivallasta ja
mahdollisuuden keskittyä mesenaatin mielistelyn sijaan täysipainoisesti omaan taiteelliseen työhön.

Vertaisarvioinnin kaltaisen kulttuuripoliittisen järjestelmän ylläpito on kuitenkin viime kädessä sopimuksenvarainen asia. Mikäli rahoittajat – tavalliset ihmiset ja heidän mielipiteittensä väylänä
toimivat poliitikot – päättävät olla tyytymättömiä luomaansa järjestelmään, on heillä valta muuttaa luotuja käytäntöjä vastaamaan muuttunutta kulttuuripoliittista ilmastoa. Euroopan mittakaavassa
tuore ja taiteilijoiden ja kulttuurilaitosten kannalta hälyyttävä esimerkki löytyy Alankomaista. Siellä äärioikeistolaisen kansallismielisen populistipuolue PVV:n (Vapauspuolue) kannatuksen
tuplaantuminen vuoden 2010 vaaleissa heijastui nopeasti vanhojen valtapuolueiden harjoittamaan politiikkaan. Niiden näkemys asioden priorisoinnin tavasta muuttui lyhyessä ajassa tavalla, josta
Suomessakin on saatu esimakua Perussuomalaisten kannatuksen kasvun vaikuttaessa perinteisten valtapuolueiden harjoittamaan politiikkaan. Alankomaissa kulttuuripoliittisen ilmapiirin muutos
johti lopulta kulttuurin valtiontukien leikkaamiseen peräti 25%:lla, mikä on huolestuttava joskin myös vakuuttava osoitus poliittisten päätösten vaikutuksista yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Se
myös muistuttaa siitä, kuinka rakentaminen ja luominen vie aikaa, mutta purkaminen ja romuttaminen voi käydä käden käänteessä.

Mikä sitten mahtaa Suomessa olla tällä hetkellä kansalaisten ja heidän mielipiteittensä väylänä toimivien poliitikkojen luotto pohjoismaisen hyvinvointivaltion kulttuuripolitiikan perusteisiin?
Tämä tuntuu erityisen aiheelliselta kysymykseltä esittää juuri täällä Lappeenrannassa, jossa kaksi Perussuomalaista kaupunginvaltuutettua parhaillaan esittää Lappeenrannan orkesterin
lakkauttamista. Perussuomalaisten kulttuuripoliittiset linjaukset ovat täällä läsnä olevien keskuudessa varmasti jokseenkin hyvässä muistissa. Otan kuitenkin vapauden kerrata heidän viime eduskuntavaalien
vaaliohjelmansa ydinsisällön niiltä osin, kuin se sivuaa kulttuuria, koulutusta ja sivistystä: kulttuurissa on keskityttävä oman aikamme taiteen tukemisen sijaan olemassaolevan säilömiseen ja
vaalimiseen ja jos ylipäänsä uutta luovaa taidetta tuetaan, on tukemisen vaatimuksena se, että suomalainen identiteetti tarkemmin määrittelemättömällä tavalla niin sanotusti ”vahvistuu”. En
vaivaa teitä, arvoisat kuulijani, tuhannetta kertaa sitaateilla ”postmodernista tekotaiteesta”, mutta koulutuksen ja sivistyksen saroilta muistutan vähemmän julkisuudessa olleista muutamasta
perussuomalaisesta ydinteesistä: ylioppilastutkinnon suorittavien määrää tulee vähentää ja korkeakouluissa akateemisen vapauden rippeet on poistettava. Ylipäänsä suomalaisten
koulutustasoa täytyy madaltaa. Peruskoulussa käsityön ja liikunnan oppituntien määrää täytyy lisätä kielellisen, filosofisen ja eettisen opin kustannuksella. Vapaa-ajan aktiviteeteista erityisuojelu
kuuluu metsästysharrastukselle, jonka toteuttamisen mahdollisuuksia olisi parannettava välittömin aselain höllennyksin. Ja mitä perustason koulutuksen filosofisiin ja yleissivistäviin oppiaineisiin
tulee, riittävät Suomen talvisodan ihmettä painottava historianopetus ja vähintään entisen laajuisena säilytettävä uskonnonopetus hyvin vastaamaan niistä. Avainteesit kansakunnan kukoistukselle
muotoutuvat siis seuraavasti: kansaa tulee aktiivisesti tyhmentää, sen sivistystasoa on laskettava, historiankirjoitusta manipuloitava ja maailmaa hahmotettava perustelemattomien uskomusten ja
sepitteiden siivilän läpi. Ei kuulosta minusta hyvältä suunnitelmalta.

Nykyinen sekalaisesta puolueista rakentuva hallitus vannoo kyllä hyvinvointivaltion kulttuuripolitiikan perusteiden nimeen, mutta korkeakulttuurin yleisen painoarvon väheneminen
kulttuurisessa todellisuudessa yhdistettynä perussuomalaisten painotusten hiipimiseen puolueiden käytännön toimiin tekee tilanteesta vähintäinkin epävakaan. Riippumatta hallitusohjelman sisällöstä
nykyisten vasemmistopuolueiden eetos kulttuurin suhteen näkyy jakavan saman peruslinjauksen persujen kanssa: korkeakulttuuri on lähtökohtaisesti jotain epäilyttävää. Tämä on pahassa
ristiriidassa vanhan vasemmistolaisen sivistysideaalin kanssa, jossa työväestön sivistystason nostaminen oli naulittu poliittisen ideologian ytimeen. Aiemmin ajateltiin, että kansan oli noustava
alhaisten viettiensä suosta ja ylevöitettävä ihmisyytensä taiteen ja kulttuurin keinoin. Myös korkeakulttuurin. Nykyään tästä ideologiasta on jäljellä tuskin rippeitäkään – vasemmistolla ei ole
paljoa sanottavaa korkeakulttuurin tai vastaavasti tiedemaailman huippututkimuksen puolesta. Se on sääli, sillä nykymaailmassa pärjätäkseen pienen kansakunnan tulisi ottaa kaikki irti henkisistä ja
luovista voimavaroistaan ja ymmärtää, että ainoa mitä sillä voi todella olla tarjottavana on pitkälle erikoistunut huippuosaaminen; että huipputieteen ja -taiteen tuottaminen on ehdoton kansallinen
ykkösprioriteetti, ja että keskinkertaisuuteen panostaminen antaa aina äärettömän epätyydyttävän vastineen. Perinteisistä vasemmistopuolueista etenkin Sosiaalidemokraatit näkyvät ottaneen
toteuttamaansa politiikkaan mukaan perussuomalaisia elementtejä. Heidän persuuntumisensa on näkynyt tähän asti lähinnä EU-politiikassa, mutta eivät heidän kannattajansa - kuten eivät
myöskään Keskustan - eroa niin oleellisesti perussuomalaisista, etteikö perussuomalainen kulttuurija koulutuspolitiikka saattaisi löytää vastakaikua äänestäjien ruohonjuuritasolla.
Mitä Vihreisiin puolestaan tulee, ovat heidän jäsentensä kulttuuripoliittiset ulostulot osoittautuneet niin heterogeenisiksi, että heidän poliittisen käyttäytymisensä ennustaminen on varsin vaikeaa.
Hämmästyttävä johtopäätös siis ilmeisesti on olevinaan, että Suomen kulttuuripoliittinen konsensus on tällä hetkellä poliittisesti vakaimmalla pohjalla Kokoomuksen ja RKP:n toiminnassa.
Toisaalta, ken muistaa Harry Bogomoloffin muutaman vuoden takaisen hyökkäyksen Kalevi Ahon huilukonserttoa kohtaan ymmärtää, että taiteiden suhteen täysin moukkamainen
kokoomuslainen poliitikko on tasan yhtä suopea uuden taidemusiikin maltillisimmillekin ja traditiota kunnioittavimmillekin ilmentymille kuin hänen perussuomalainen ystävänsä. Ja hän joka
on itseni lailla toiminut kulttuurisihteerinä pienessä kaksikielisessä itä-uusimaalaisessa kunnassa suomenruotsalaisten maanviljelijöiden ja RKP’läisten pikkupoliitikkojen mielivallan armoilla tietää,
että jo sata kilometriä Helsingin Ullanlinnasta itään riittää hävittämään kaikki tunnistettavat jäljet suomenruotsalaisesta väitetystä moniarvoisesta liberalismista.

Yhteenvetona Suomen poliittisen ilmapiirin nykytilasta voi todeta, että se vaikuttaa muuttuneen aiempaa populistisemmaksi, toisaalta myös vanhoillisemmaksi ja nationalistisia painotuksia
sisältäväksi. Ei siis ole ihme, että se kulttuuripoliittinen laiva, jonka pohjoismaisen hyvinvointivaltion luojat rakensivat ja varustivat aatteellisella ja aineellisella hyvällä on viime
vuosina saanut kolhuja suunnasta kuin suunnasta, oikealta, vasemmalta ja keskeltä. Tällä hetkellä poliittista tahtoa näkyy vielä olevan perinteisen pohjoismaisen kulttuuripolitiikan perusteiden
ylläpitoon, mutta kuten Alankomaiden varottava esimerkki osoittaa, kykenee yksi hallitus niin halutessaan tuhoamaan kymmenien edeltävien hallitusten työn tulokset.
Politiikka on yhteisten resurssien jakamisesta päättämistä, ja eniten poliittisen päätöksenteon tuloksista ovat riippuvaisia ne, joilla on vähiten aineellisia resursseja omasta takaa. Taiteilijoita
vähäisempää porukkaa saa tässä suhteessa hakea, ja siksi juuri meillä luulisi olevan erityisen suuri tarve vaikuttaa niihin henkilöihin, joiden päätöksistä me olemme viime kädessä täysin riippuvaisia.
Käytäntö on osoittanut, että näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Tarjoamalla taiteilijoilleen mahdollisuuden keskittyä taiteelliseen työhönsä valtion harjoittama kulttuuripolitiikka on
paradoksaalisesti passivoinut korkeakulttuurin piirissä työskenteleviä. Missä ovat kulttuuripoliittiset mielipidejohtajat, taitavat retorikot ja sanan säilän käyttäjät kun heitä
tarvittaisiin? Missä ammattikuntansa etuja julkisesti ajavat äänitorvet? Tätä minulta tivasi taannoin Ulkoasiainministeriön Julkisuusdiplomatian yksikön johtaja Timo Heino, ja se olikin kysymys,
johon oli aavistuksen verran epämieluisaa vastata. Tosiasia nimittäin on, että taiteilija haluaa käyttää aikansa maksimaalisesti oman taiteensa tekemiseen, ja yhteisten asioiden ajaminen typistää
merkittävästi tuota rajallista resurssia. Heinon penäämät kunnioitetut kulttuuripersoonat ja syvälliset ajattelijat löytyvätkin todennäköisemmin uppoutuneena sinfoniansa, veistoksensa tai
runokokoelmansa työstämiseen kuin istumasta kulttuuriministerin kyselytunnilla ilmaisemassa huoltaan kunnallisten kulttuurilaitosten vähenevistä resursseista. Tämä on sinänsä ymmärrettävää,
koska taiteilijan tehtäväksi on implisiittisellä yhteiskuntasopimuksella määritelty taiteen tekeminen ja kulttuuripolitiikkaan vaikuttaminen on jätetty taiteilijajärjestöjen ja kulttuuri-instituutioiden
itsensä tehtäväksi. Virkamiesyhteiskunnassa tämä on varmaan ollutkin toimiva järjestely, mutta nykyisessä henkilökeskeisessä poliittisessa todellisuudessa taiteilijoiden itsensä kontakti päättäjiin
vaikuttaa entistä tärkeämmältä. Suomeksi sanottuna, meidän taiteilijoiden täytyy pyrkiä kommunikaatioon päättäjien kanssa, ja kertoa työstämme ja omien alojemme erityspiirteistä juuri
niille poliitikoille, joilla on asiasta vähiten omakohtaista kokemusta, sillä he ovat osoittautuneet nykyisen, taiteen itseisarvoa korostavan kulttuuripolitiikan äänekkäimmiksi kriitikoiksi. Teoston
Kulttuurikummi-hanke on tässä suhteessa ollut yksi tehokkaimmista ja hedelmällisimmistä pelinavauksista. Se on antanut säveltäjille mahdollisuuden rakentavaan vuoropuheluun taiteen
harrastuksen suhteen hyvin erilaisista lähtökohdista olevien poliittisten päättäjien kanssa. Myönteisten Kulttuurikummi-kokemuksieni myötä haluaisin rohkaista orkesterikenttää oman
etunne vuoksi samanlaiseen korkean profiilin vuoropuhelun ideointiin asioistamme päättävien poliitikkojen kanssa. Nimittäin, jos kulttuurin alasajo todella pääsee vauhtiin, on nimenomaan teidän
päänne ja työpaikkanne ensimmäisenä vadilla.

Jos palataan yleisen tason pohdinnasta teidän, oman alanne erityisosaajien toiminnan ytimeen, on paikallaan kysyä: kuinka suomalainen orkesteri voi omalla toiminnallaan vaikuttaa edustamansa
taiteenalan säilymiseen kulttuurisesti relevanttina, joka viime kädessä on elävän orkesterikulttuurin edellytys? Minusta on selvää, että Sibeliuksen ja muun kantarepertoaarin puhki soittaminen ei pitkällä
aikavälillä tarjoa kestävää ratkaisua tähän kysymykseen. Tunnustan kyllä toki, että se arvostus, jota säveltäjät ja taidemusiikki ylipäänsä edelleen Suomessa nauttivat – joskin alati vähenevissä määrin
– on suurissa määrin Sibeliuksen ansiota. Hän oli oikea mies oikeaan aikaan oikeassa paikassa, ja kykeni maamme kehityksen kannalta kriittisellä hetkellä jättämään pysyvän jäljen suomalaiseen
kollektiiviseen tietoisuuteen. Tämä maa rakennettiin taiteille, ja Suomen kansa on myös osannut antaa arvoa mestareilleen, kuten myös heidän työnsä jatkajille. Mutta taide heijastelee aina
ensisijaisesti omaa aikaansa ja pysyäkseen kulttuurisesti elinvoimaisena historiallinen taide vaati aina rinnalleen aivan välttämättä kaikkein uusinta taidetta. Vaikka uuden suomalaisen musiikin
osuus suomalaisten orkestereiden ohjelmistosta on viime vuosina ollut ainakin kantaesitysten määrän valossa ilahduttavassa kasvussa, ollaan edelleen kaukana siitä tilanteesta, jossa uusi musiikki
seisoisi aidosti tasavertaisena historiallisen musiikin rinnalla. Itse asiassa, kuten te kaikki hyvin tiedätte, länsimaisen taidemusiikin historiassa aina viime vuosisadalle asti konserteissa esitettävä
musiikki oli lähtökohtaisesti aina uutta ja historiallisen musiikin soittaminen oli merkillinen poikkeus. Vielä joitakin vuosikymmeniä sitten oli mahdollisuuksien rajoissa selittää oman aikamme ja
menneisyyden musiikin määrän epäsuhtaa uuden musiikin ”vaikeudella”. Tämä argumentti on viime vuosikymmeninä menettänyt uskottavuuttaan – tämän päivän Suomessa sävellettävä taidemusiikki
on tyylillisesti tavattoman monimuotoista ja ilmaisullisesti rikasta. Jos halua ja näkemyksellisyyttä vain löytyy, tarjoaa oman aikamme musiikki orkesterille parhaat edellytykset luoda menestyksekäs
strategia selviytymiseksi kulttuurisessa eloonjäämiskamppailussa. Sibelius-pohjaisessa orkesterikulttuurissa jokainen kulunut vuosi vähentää hitusen sen elinvoimaa, vähentää hitusen sen
kulttuurista relevanssia, ja nostaa konserteissa käyvien ihmisten keski-ikää. Se on ongelma, joka on mahdollista ratkaista vain sitoutumalla voimakkaasti oman aikamme ilmaisupyrkimysten esille
tuomiseen. Nöyrä toiveeni onkin, että kun Sibeliuksen juhlavuonna 2015 epäilemättä aloitatte kaikkien aikojen Sibelius-orgioiden ensimmäisen näytöksen jatkaaksenne sitä itsenäisyyden juhlavuonna 2017
orgioiden loppuhuipennuksella, pitäisitte mielessä että puolitoista vuosisataa sitten syntyneen säveltäjän tarjoamalla vetoavulla on rajansa, ja että vain alati uusiutuva ja kulloseenkin nykyaikaan
sitoutuva ilmaisu voi luoda terveen pohjan taiteen elinvoimaisuudelle. Tiedän, että orkestereiden näköpiirissä siintävät kunnallispoliittiset ja rahoitukselliset ongelmat saattavat tehdä tämän
tosiseikan mukaan toimimisen haastavaksi, mutta se on pitkällä tähtäimellä silti ainoa tie. Suomen orkesterit ovat ohjelmapolitiikassaan nyt oikealla suunnalla, ja toivon että hengästyttävien Sibeliusriemuvuosien aikana tämä suunta ei hämärry. Suomen historiassa menestyksekkääksi osoittautunut suunta ei nimittäin ole ollut museoidun, eltaantuneen nationalismin suunta, vaan pienen
kansakunnan parhaiden taiteellisten ja älyllisten voimien kartoitus, heidän käytössä oleviin resursseihin nähden avokätinen tukemisensa, laatuun panostaminen ja ymmärrys siitä, että pienen
maan tulee vastaisuudessakin pystyä tuottamaan uusia oman aikansa sibeliuksia ja einoleinoja Suomen ja maailman kulttuuriperintöä rikastamaan. Sillä kuten aiemmin esitin, mitä muutakaan
meillä kansakuntana voisi olla maailmalle tarjota kuin osaamista ja tuoreita ideoita?

Olli Virtaperko

Takaisin