Orkesterien luvattu maa

Antti Häyrynen, 10.1.2005

Orkesterien luvattu maa

Suomi voi ansaitusti ylpeillä ainoalaatuisella orkesterikulttuurilla. Suomessa on arvioitu olevan väkilukuun nähden maailman eniten orkestereja. Suomen Sinfoniaorkesterit ry:n jäsenluku on 29, jonka ulkopuolelle jää joukko periodiluonteisesti tai vapaamuotoisesti toimivia yhtyeitä.

Suomalaisorkesterit myös tavoittavat hyvin yleisönsä: jo useampana vuonna orkesterien yleisömäärä on pyörinyt miljoonan kuulijan paikkeilla, joka on vähän yli viiden miljoonan asukaslukuun suhteutettuna komea luku. Vuonna 2005 tuo luku oli yli miljoonan, 1015176. Jonkin verran hyvää tahtoa tarvitaan tällaiseen arviointiin – viidesosa suomalaisista ei suinkaan ahtaudu säännöllisesti orkesterikonsertteihin. Mutta vaikka lukuun laskettaisiin ulkoilmakonsertit ja massatapahtumat, se kertoo orkesterien hyvästä tavoitettavuudesta.

Vaihtelevia kuulijalukuja olennaisempi asia on orkesterien laaja kontaktipinta yhteiskuntaan. Suomalaisilla orkestereilla on vankka yhteisöllinen pohja ja kuulijakunnan sosiaalinen jakauma on tasaisempi kuin monissa Länsi-Euroopan maissa.

Sama koskee myös maantieteellistä jakaumaa: Suomen orkesteriverkosto ulottuu laajan, sekä pohjoisessa että idässä harvaan asutun maan joka kolkkaan. Tässä tavoitellaan pohjoismaisen kulttuuripolitiikan ydinajatusta, jonka mukaan taide kuuluu kaikille ja sen on oltava kaikkien tavoitettavissa.

Myöhäinen startti

Orkesterilaitos ja orkesterimusiikki ovat Suomessa verraten uusi ilmiö. Säännöllinen orkesteritoiminta alkoi vasta Robert Kajanuksen perustettua vuonna 1882 nykyisen Helsingin kaupunginorkesterin, josta tuli myös koko Pohjoismaiden ensimmäinen ammattiorkesteri.

Orkesterilaitoksen synty sijoittui Suomessa suureen kansalliseen nousuun. Vähän orkesteria aikaisemmin oli perustettu Helsingin musiikkiopisto, nykyinen Sibelius-Akatemia, jonka ensimmäisten kasvattien joukossa oli vuonna 1891 Kullervo-sinfoniallaan yleiseen tietoisuuteen murtautunut Jean Sibelius.

Sibeliuksesta alkaen suomalainen orkesterilaitos on kytkeytynyt vahvasti suomalaiseen orkesterimusiikkiin. Voisi melkein väittää, että orkestereita perustettiin kotimaista musiikkia ja etenkin Sibeliuksen teosten esittämistä varten. Sibeliuksen voima näkyy yhä vuoden 2002 tilastoissa: suomalaisten orkesterien esittämistä yli 400 kotimaisesta teoksesta yli neljännes oli Sibeliuksen.

Mutta kansallisen kulttuurin nousukaudella oli myös toinen puoli. Itsenäistymiseen tähtäävä Suomi tarvitsi organisoitua taidekulttuuria osoittaakseen paikkansa eurooppalaisten kansakuntien joukossa ja perustellakseen itsenäistymispyrkimyksiään. Kansainvälistä huomiota herättävä taidemusiikki oli pienen kielialueen kansakunnalle ehkä tehokkain väline universaalin huomion tavoitteluun ja sinfoninen orkesterimusiikki oli 1800-luvun lopulla taidemusiikin laajimmin arvostettu muoto.

Abstrakti sinfoninen ajattelu herätti luontaista vastakaikua Sibeliuksessa ja hänen vaikutuksestaan sinfoniasta tuli koko suomalaisen taidemusiikin valtamedia. 1800-luvun lopulta 1900-luvun loppuun Suomessa on sävelletty yli 400 sinfoniaa, jotka ovat saaneet kehittyvästä orkesteriverkostosta tärkeimmän kasvualustansa. Orkesterilaitos kuului siten jo alkuvaiheistaan kansallisen identiteetin perustaviin rakennusaineisiin.

Aallon pohjalta harjalle

Vaikeuksitta eivät orkesterit Suomeen syntyneet. Aloitteet orkesterien perustamiseksi olivat yksityisiä tai yhteisöllisiä ja kuntien sekä varsinkin valtion panostusta jouduttiin odottamaan pitkään. Kajanuksen orkesteri kamppaili ensimmäiset vuosikymmenensä lakkautusuhan alla ja muuallakin musisointia pitivät hengissä lähinnä kansallisromanttiset sivistysihanteet.

Orkestereja perustettiin 1900-luvun alussa aaltoliikkeenä, mutta jo ensimmäisen maailmansodan aikana monet suunnitelmat jouduttiin laittamaan jäihin. Myös maan itsenäistyminen osoittautui kulttuurin kannalta ongelmalliseksi: jonkin verran uusia orkestereja ilmaantui, mutta enimmäkseen tyydyttiin lämmittelemään itsenäisyyttä edeltäneen kansallisen nousukauden saavutuksilla ja torjuttiin uudet ja modernit vaikutteet. Myös 1930-luvulla kansallista eheyttä rakennettiin muista tarpeista.

Orkesteriyhdistysten ja Musiikinystäväin yhdistysten toiminta elpyi toisen maailmansodan jälkeen ja orkesterit heräsivät monella paikkakunnalla uudelleen eloon. 1950-luvun lopulta 1970-luvun lopulle monet toimintansa vakiinnuttaneista yhdistyspohjaisista orkestereista kunnallistettiin eli niistä tuli julkisesti ylläpidettyjä ammattiorkestereja. Ammattiorkesterien kehitystä tuki vuodesta 1969 lain turvin kehitetty ammatillinen musiikkikoulutus. 1900-luvun alussa suurin osa orkesterimuusikoista tuli Saksasta tai Baltiasta, mutta vuosisadan jälkipuolella voitiin nopeasti kasvaneeseen kysyntään vastata kotimaassa koulutetuilla soittajilla.

Kasvun rajat tulivat näkyviin 1990-luvun alun laman yhteydessä. Vuonna 1993 astui voimaan laki orkestereiden valtionosuuksista, joka nosti valtion lakisääteisen tuen orkestereille kymmenkertaiseksi – ennen lakia valtion tuki orkestereille oli alle 5% niiden menoista. Orkesterien resurssit eivät käytännössä kuitenkaan nousseet, sillä kunnat karsivat orkesterimenojaan vuosina 1991-93 kutakuinkin vastaavalla määrällä. Valtion rahoitusosuus ei eurooppalaisessa vertailussa edelleenkään ole huipputasoa ja ongelmana koko orkesterilain voimassaolon aikana on ollut valtionosuuksien saaminen kuntien budjeteista orkesterien omaan käyttöön.

Suomalaisten orkesterien määrän ja laadun kasvu 1960-luvun lopulta 1990-luvulle oli yhtä nopea kuin hämmästyttävä. Orkesterien kasvun yhteys tavoitteelliseen musiikkikoulutukseen ja oppilaitosten verkostoon on ilmeinen, mutta näyttää siltä, että suomalainen orkesterikulttuuri pystyi säilyttämään muutoksessa myös yhteisölliset siteensä. Suurin osa suomalaisorkestereista on edelleen kaupunginorkestereja, jotka kuuluvat asukkaiden ylpeydenaiheisiin silloinkin, kun he eivät ehdi konserttiin.

Pahimpina lamavuosina orkesterien toimintaa karsittiin ja konsertointia ajettiin alas. Lakkautusuhat herättivät ympäri maata spontaaneja kansanliikkeitä, jotka osaltaan takasivat, ettei maan orkesterikunnasta poistunut ainuttakaan yhtyettä. Orkesterien säilyttämisen puolesta kamppailtiin paljolti samanlaisten tunnusten alla kuin niitä perustettaessa liki sata vuotta aiemmin. Suomalaisten orkesterien hallinto-organisaatiot ovat kaikkiin muihin maihin verrattuna huomiota herättävän pieniä, myös niin että siitä on ollut haittaa orkesterien kehitystyölle mm. markkinoinnin, koulutuksen, yleisökasvatuksen ja palvelutoiminnan alueilla.

Monenlaisia menestystarinoita

Ekspansiivisen kasvun vuodet suomalaiselta orkesterilaitokselta lienevät ohi. Maahan tuskin syntyy enää uusia kokopäivätoimisia ammattiorkestereja, eikä ole näköpiirissä, että olemassa olevienkaan orkesterien vakanssit dramaattisesti lisääntyisivät. Koko joukko orkestereja tarvitsisi rajatun määrän soittajapaikkoja lisää päästäkseen käsiksi yleisöä kiinnostavaan ohjelmistoon. Määrän sijaan voimavarat on kohdistettu nyt laadun ja sisältöjen kehittämiseen – tosin niissäkin tarvitaan myös työvoimainvestointeja tai ulkopuolisen konsultoinnin lisäystä.

Täysimittaisia, yli 90 soittajan sinfoniaorkestereja Suomessa on kolme, Helsingin kaupunginorkesteri, Radion sinfoniaorkesteri ja Tampereen kaupunginorkesteri. Maan suurin orkesteri on ymmärrettävästi Suomen Kansallisoopperan orkesteri, jossa työtä tehdään useassa vuorossa. Kärjen tuntumassa ovat myös Turun kaupunginorkesteri sekä Lahden kaupunginorkesteri eli Sinfonia Lahti.

Lahden kaupunginorkesteri on viime vuosina – ainakin kansainvälisin mittarein – ollut Suomen orkesterien ilmeisin menestystarina. Osmo Vänskän johdolla tehdyt Sibelius-levytykset ovat herättäneet laajaa huomiota ja keränneet palkintoja. Ruotsalaisen Robert von Bahrin Bis -levy-yhtiön kanssa on luotu toimiva yhteistyö, joka on tuonut orkesterille näkyvyyttä. Se on myös innostanut soittokulttuuriin, joka on harvinainen yhdistelmä partituurille uskollista täsmällisyyttä ja heittäytyvää omistautumista.

Lahtelaisten menestyksen takana on ollut myös alle sadantuhannen asukkaan Lahden kaupungin tavallista vahvempi sitoutuminen orkesterin kehittämiseen. Uuden konserttisalinsa, kokonaan puusta rakennetun Sibelius-talon kanssa orkesterista on tullut koko paikkakunnan ikoni ja eri alojen kehittämisen symbolinen veturi. Ehkä sen vuoksi Sinfonia Lahti on ollut poikkeuksellisen tehokas sponsoritulojen kerääjä – myös tiivis konsertti- ja levytysaikataulu kertoo mannermaisesta tehokkuusajattelusta.

Lahden kaupunginorkesterin nousu viidessätoista vuodessa kansainväliselle huipulle on ehkä näkyvin suomalainen menestystarina, mutta ei ainoa. Helsingin kaupunginorkesteri on varmaan saanut tukea uuteen nousuunsa Ondine -yhtiölle tekemistään levytyksistä, mm. Einojuhani Rautavaaran musiikista, mutta ehkä suurempi merkitys on ollut erilaisilla yleisöprojekteilla ja uudenlaisella kunnallisella läheisyydellä.

HKO:n hankkeista eniten huomiota on herättänyt ns. kummilapsiprojekti, jossa orkesteri kutsui ”kummilapsikseen” 4 700 Helsingin 450-juhlavuonna syntynyttä lasta. Näiden lastenkonserttien ohella erilaiset pääkaupunkiseudun ulkoilmatapahtumat ja konserttisaleista ihmisten keskelle viedyt hankkeet ovat lähentäneet orkesteria yleisöönsä. Pitkä ja arvovaltainen perinne synnyttää usein etäisyyttä tavallisiin kuulijoihin, mutta HKO on pystynyt tekemään traditiosta tuttavallisen lisän palvelukonseptiinsa.

Yleisön luottamuksen ja jakamattoman valtakunnallisen arvostuksen on pystynyt pitkäjänteisellä kasvatustyöllä saavuttamaan Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri, jota sen perustaja Juha Kangas on johtanut alusta eli vuodesta 1972 alkaen. Orkesterin soittajista suurin osa tulee lähiseudulta, kansamusiikkiperinteistään maineikkaalta alueelta, jonka hedelmöittämänä orkesteri on pystynyt luomaan omintakeisen, yhtä aikaa ankaran ja herkän soittotavan.

Kokkolassa toimivan orkesterin vahvuutena on ollut taiteellinen keskittäminen – he ovat voittaneet yleisön puolelleen kosiskelemattomalla vakavuudella ja ehdottomuudella. Tähän taiteelliseen linjaukseen kuuluu balttilaisia ja suomalaisia säveltäjiä, kuten Per Henrik Nordgren, Peteris Vasks tai Kalevi Aho, mutta ennen kaikkea siitä henkii suomalaisen musiikin tekemisen ominaisluonne, harras totuuden tavoittelu.

Kamariorkesteri Avanti!n perustivat (tuolloin) nuoret kapellimestarit Esa-Pekka Salonen ja Jukka-Pekka Saraste vuonna 1983 esittämään uutta musiikkia, johon vanhat orkesterit eivät tarttuneet. Orkesterista tuli menestys ja niin myös Magnus Lindbergin, Kaija Saariahon, Esa-Pekka Salosen ja Jouni Kaipaisen musiikista.

Monet uudet musiikilliset pyrkimykset ja virtaukset ovat kanavoituneet Suomeen Avantin kautta. Avanti! on kasvattanut muusikoita, säveltäjiä ja konsertinjärjestäjiä vastaamaan muuttuvan ajan tarpeisiin, eikä orkesterin merkitystä suomalaiselle nykymusiikille voi vähätellä: 1900-luvun lopun vuosirenkaisiin jää joukoittain avantinnäköistä, innostunutta, virtuoosista ja ennakkoluulotonta musiikkia.

Avanti!lla on päätoimisia työntekijöitä vain toimistossa ja orkesteri kootaan erikseen joka projektia varten. Muusikot soittavat päivätöikseen muissa pääkaupunkiseudun orkestereissa, mutta pääsevät Avanti!ssa vastaamaan epätavallisempiin haasteisiin. Avanti! on ollut suomalaisen musiikin tärkeimpiä viejiä, konserttikaudella jopa niin, että esiintymisiä ulkomailla kertyy enemmän kuin kotimaassa. Asia on yleensä korjattu orkesterin kesäfestivaalilla Porvoon Suvisoitossa.

Nämä ovat vain joitakin esimerkkejä suomalaisten orkesterien menestystarinoista ja keskenään tyystin erilaisia. Joukkoon voisi ilman muuta liittää esimerkiksi Radion sinfoniaorkesteri, joka 1980-luvulla kohosi suomalaiseksi virtuoosiorkesteriksi, etenkin uuden musiikin alueella. Tärkeintä on kuitenkin huomata, että pienessäkin maassa on tarpeen panostaa erilaisuuteen ja moninaisuuteen.

Julkisten instituutioiden taidetta

Suomalaista orkesterikulttuuria on pakko luonnehtia vahvasti laitostuneeksi. Orkesterit ja ensemblet ovat viimeisiin vuosiin asti syntyneet spontaanisti, mutta hakeutuneet nopeasti julkisen rahoituksen ja kontrollin piiriin. Vuoden 1993 laki orkesterien valtionosuuksista vahvisti entisestään virallisten orkesterien asemaa.

Samanlainen teattereita koskenut laki aiheutti Suomessa laajaa keskustelua ja huolta vapaiden draamaryhmien toiminnasta. Musiikkipuolella samanlaista huolta ei ole esiintynyt. Vapaita ryhmiä syntyy jonkin verran, mutta ne eivät juuri ole kampanjoineet kollektiivisesti asemansa hyväksi, toisin kuin itsenäiset teatteriryhmät. Aktiivisimpia ovat olleet itsenäiset ooppera- ja tanssiryhmät, joille on jäänyt suuri pelto aurattavaksi Suomen Kansallisoopperan ja eräiden muiden päätoimisiksi rahoitettujen laitosten varjossa.

Suomessa orkesterilaitos on sen sijaan omaksunut hanakasti sellaisia tehtäviä, joista muualla maailmassa huolehtivat vapaat ryhmät. Uusi musiikki, lastenkonsertit, workshopit ja erilaiset interaktiiviset musiikkitapahtumat ovat löytäneet suhteellisen nopeasti tiensä orkesterien ohjelmistoon.

Nykymusiikki on silti ollut ilmeisin kärsijä. Orkesterit eivät esittele järjestelmällisesti uuden musiikin klassikoita, vaan ovat ehkä keskittyneet kantaesitysten bongaamiseen ja sitoutuneet suhteelliseen harvalukuiseen ja yksipuolisesti kotimaiseen säveltäjäjoukkoon. Uusissa teoksissa painottuvat car parking -tyyppiset alkusoitot ja konsertot.

Suomalaiset säveltäjät myös tuntevat orkesterien kaluston, eikä mielikuvitus lennä liian monen avustajan päähän orkesterin vakiokokoonpanosta. Suurien orkesterien tilauksina valmistuu edelleen järeitä orkesteriteoksia ja sinfonioita, mutta valtaosa sävellyksistä askartelee tunnollisesti wieniläisklassisella soittimistolla, muutamin eksoottisin maustein höystettynä. Myös erikoisemmat soittotavat ovat viime vuosina väistyneet uusista sävellyksistä.

Nuorin säveltäjäpolvi on pyrkinyt irtaantumaan sabluunasta mm. Zagros- ja Uusinta-yhtyeiden avulla, mutta resurssien puute ei ole antanut tilaisuutta materiaalisesti kovin hurjapäisille kokeiluille. Avanti! puolestaan on kehittynyt 20 vuodessa radikaalista haastajasta instituutioksi, joka on sitoutunut 1980-luvun sukupolven musiikkiin ja estetiikkaan, mutta pystyy operoimaan erittäin laajalla sektorilla.

Vanhan musiikin kentällä tapahtuu myös liikettä. 1980-luvulla perustetut Kuudennen kerroksen yhtye ja Battalia-yhtye ovat saaneet nuoremman polven kilpailijoita samalla kun päätoimiset sinfoniaorkesterit ovat ryhtyneet yhä enemmän soveltamaan historiallisia esitys- ja soittokäytäntöjä.

Suomessa kaivattaisiin enemmän virallisen orkesterikoneiston ulkopuolelta tulevia aloitteita ja orkesterien entistä terävämpää profilointia. Samalla on todettava, ettei vähäväkisessä maassa ole juuri markkinoita tällaiselle toiminnalle. Elinkelpoisimmat aloitteet joutuvat tai pääsevät ennemmin tai myöhemmin julkisen rahoituksen sekä kulttuuripoliittisen päätöksenteon piiriin. Pohdittavaksi jää, onko tuo päätöksenteko sekä riittävän demokraattista että taiteellisesti innovatiivista.

Uudet strategiat

Lamavuodet opettivat julkisin varoin toimivat orkesterit karsimaan menoja ja kehittämään uusia toimintastrategioita. Väärää säästäväisyyttä on ollut konsertoinnin vähentäminen, mutta tähänkin on toisinaan jouduttu mm. kiinteistökulujen eli salinvuokrien huiman nousun vuoksi. Julkisten rakennusten siirryttyä 1990-luvulla markkinahinnoitteluun valtio ja kunnat ovat onnistuneet toisella kädellä viemään sen mitä toisella ovat antaneet orkestereille.

Suomalaisista orkestereista on tullut monipuolisia musiikillisia palvelulaitoksia. Toiminnan painopiste on yhä normaalilla konserttitoiminnalla, mutta sitä on elävöitetty mm. nimikkosäveltäjäprojektilla, joka aloitti vuonna 1997 neljäntoista suomalaisen orkesterin ja heidän valitsemiensa säveltäjien yhteistyön. Tulokset eivät ole näkyneet ainoastaan kasvavina kantaesityslukuina – esimerkiksi vuonna 2002 Suomessa kantaesitettiin 45 kotimaista sävellystä – vaan myös persoonallisina vetoina ohjelmiston suunnittelussa ja epätavanomaisissa esitystilanteissa.

Jonkin verran nimikkosäveltäjähanke on johtanut eräänlaiseen klikkiytymiseen orkesterien sitoutuessa yhteen säveltäjään ja estetiikkaan kerrallaan. Alkuinnostuksen jälkeen projekti on näyttänyt joitakin väsähtämisen merkkejä, mutta se on tuonut sekä orkesterit että yleisön lähemmäs luovaa prosessia –mikä peilaa Kulttuurin ja kehityksen maailmankomission vuonna 1995 esittämiä toiveita.

Uuden musiikin tasaisesta virrasta huolimatta suomalaiset säveltäjät ovat viime vuosina esittäneet huolensa ns. toisista esityksistä, eli siitä että monet teokset unohdetaan pian kantaesityksensä jälkeen. Vaikka säveltäjät epäilemättä kantavat itse päävastuun musiikkinsa mielenkiintoisuudesta, voisivat orkesterit pohtia tilaamiensa teosten parempaa perille menoa – tarkoittaa se sitten uusintaesityksiä tai jotain muuta.

Kamariorkesteri Avanti!n esimerkkiä ovat seuranneet 1990-luvulla nuoremman polven uuden musiikin orkesterit, kuten Zagros Ensemble ja Uusinta-orkesteri, jotka ovat sitoutuneet kaikkein uusimman musiikin esille tuomiseen. Avanti! oli myös yksi keskeinen ympäristö 1980-luvulla, kun Suomessa alettiin kokeilla historiallista esitystapaa. Institutionaaliseen vaiheeseen eli Suomen Sinfoniaorkesterit Ry:n jäseneksi on päässyt vastikään ensimmäinen suomalainen vanhan musiikin yhtye, barokin ja klassisen kauden musiikkiin erikoistunut Kuudennen kerroksen orkesteri.

Avanti!mainen ennakkoluulottomuus on auttanut monia syrjäseutujen pieniä orkestereja löytämään oman taiteellisen linjansa. John Storgårdsin johtama Lapin kamariorkesteri ei ole tyytynyt vain levittämään klassikkojen hyvää sanomaa Pohjolan perukoille, vaan ohjelmistoon on kylvetty uutuuksia ja oivalluksia, joista ei ole muualla kuultukaan. Samoin Mikkelin kahdentoista soittajan yhtye on onkinut jousikirjallisuudesta harvinaisuuksia, jotka ovat herättäneet niin taiteilijoiden kuin yleisönkin mielenkiinnon.

Monien orkesterien suunnitelmiin kuuluvat nykyisin erilaiset yleisönkasvatushankkeet ja workshopit. Suomalaisorkesterille sovelias profiili edellyttää sopivassa suhteessa uusia ja jännittäviä toimintamuotoja, mutta myös uskoa perinteisten konserttikäytäntöjen kehittämiseen. Esimerkiksi Helsingin kaupunginorkesteri on onnistunut pitkäjänteisellä työllään osoittamaan aivan tavallisten konserttien vetovoiman. Myös valtakunnalliset kuulijatilastot osoittavat, että orkesterien menestys lepää perustuotteen eli viikoittaisten julkisten konserttien varassa. Sitä ei pidä uutta etsiessä unohtaa.

Kadonneen yleisön metsästys

Suomalaiset orkesterit ovat joutuneet viime vuosina kohtaamaan aiempaa ankaramman kilpailun yleisöstä, jonka klassisen musiikin perinteiset äänilevymerkit näyttävät kadottaneen kokonaan. Mikään uutinen ei liene, että musiikki joutuu taistelemaan ihmisten vapaa-ajasta alati laajenevan viihdeteollisuuden ja loputtomasti lisääntyvien harrastusmahdollisuuksien kanssa.

Erityinen haaste on nuorison houkutteleminen taidemusiikin palkitsevaan, mutta myös vaativaan maailmaan. Yleisön ikärakennetta on murehdittu vuosikausia ja kuulijakunnan vanheneminen on tosiasia, jota ei täysin kompensoi se, että seniorikansalaiset ovat uusiutuva luonnonvara. Kuuluin itse yleisön nuorimpaan kolmannekseen kaksikymmentä vuotta sitten ja pelottavan usein huomaan kuuluvani ”nuorisoon” edelleenkin.

Avanti!n tai Radion sinfoniaorkesterin kaltaiset ohjelmistoltaan ja tyyliltään nuorekkaat orkesterit tuntuvat tavoittavan muita paremmin ainakin keski-ikäiset nuoret, mutta alle kolmekymmenvuotiaiden kuulijoiden houkutteluun ei tunnu kellään olevan nopeaa lääkettä. Tehokkaalla markkinoinnilla yleisöä saadaan maaniteltua crossover-spektaakkeleihin ja massatapahtumiin, mutta ne johtavat harvoin kausikortin lunastamiseen.

Suomessa on pohdittu paljon erityisesti sitä, miksi tuhannet musiikillisen koulutuksen saaneet eivät kiinnostu konserteista. Voi olla, ettei ammatillisiin tuloksiin sitoutunut musiikkikoulutus ei ole pystynyt asettamaan yhtä selviä tavoitteita musiikilliselle yleissivistykselle ja soitonharrastajien ikkuna musiikin maailmaan on jäänyt liian kapeaksi. Harrastajaorkesterit ovat kuitenkin viime aikoina aktivoituneet ja ne näyttävät ottavan vastaan varsin haasteellisiakin tehtäviä.

Toisin kuin monissa muissa Euroopan maissa, taidemusiikin traditio on Suomessa käytännössä vain muutaman sukupolven mittainen ja uuden yleisön kasvattaminen on yhä orkesterien perustava lähetystehtävä – etenkin kun musiikinopetus on sanan varsinaisessa merkityksessä kadonnut yleissivistävästä koulusta. Valitettavasti ongelmaan ei näytä olevan nopeaa ratkaisua: on luotettava siihen, että länsimainen taidemusiikki pystyy vastaamaan myös muuttuvan maailman ja muuttuvan ihmisen tarpeisiin.

Suomessa on viime vuodet eletty uuden kansallisylpeyden vallassa, joka on konserttisaleissa näkynyt kotimaisten tähtien suurena suosiona. Karita Mattilan tai Soile Isokosken esiintymiset myydään lähes varmasti loppuun ja myös suomalaisista kapellimestareista on tullut nykyajan sankareita, joiden menestys on alkanut painaa orkesterien palkkiobudjetteja.

Kun maahan syntyy jatkuvasti päteviä nuoria ja nousevia kapellimestareja, voisi väittää ylisuurien palkkioiden olevan enemmän maksajan kuin pyytäjän vika. Mutta on myös nähtävä suomalaisen kapellimestarikoulutuksen, Jorma Panulan luokalta ponnistavien kykyjen – kuten Esa-Pekka Salonen, Osmo Vänskä, Jukka-Pekka Saraste, Mikko Franck, John Storgårds ja monet muut, sekä suomalaisen orkesterikulttuurin välinen syvempi yhteys.

Viimeisen neljännesvuosisadan aikana suomalainen orkesterisoitto on kuitenkin kehittynyt nopeammin kuin kapellimestarin taidot. Sen seurauksena suomalaisen orkesterikulttuurin nousu on enemmän entistä parempien muusikoiden kuin entistä parempien kapellimestarien ansiota. Orkesterien paras ja tärkein voimavara ovat sen muusikot, eivät johtajakiinnitykset.

Suomalaiset kapellimestarit ovat eläneet tämän muutoksen ja oppineet kunnioittamaan soittajiaan. Heidän johtamistapansa on enemmän yhteistyöhakuinen kuin autoritäärinen – heidän tehtävänsä on kohdistaa yhteiset voimavarat musiikin parhaaksi. Suomalaiset orkesterit eivät edelleenkään ole mitään prima vista -lukemisen mestareita, vaan harjoituksia pidetään verraten paljon ja musiikin kokoaminen aloitetaan perusaineksista. Kapellimestarilta odotetaan sen vuoksi enemmän valmennusta kuin puolivalmiiseen teokseen ympättyä ”tulkintaa”.

Orkesteria on totuttu pitämään hierarkkisena, periolemukseltaan epädemokraattisena taidelaitoksena. Suomessa orkesterit ovat julkista omaisuutta ja niitä ympäröi veroja maksava kansalaisyhteiskunta odotuksineen. Konsertissa onnistuneeseen lopputulokseen tarvitaan jokainen kuulija ja jokainen soittaja. Tätä asennetta voisi luonnehtia suomalaisten orkesterien taiteelliseksi ohjenuoraksi, ehkä myös suoranaiseksi kansakunnan historialliseksi eloonjäämisopiksi.

Antti Häyrynen

Takaisin