Ovatko valistus ja humanismi kuolemassa? Puheenjohtaja Kalevi Ahon puheenvuoro 24.4.2015 Lahdessa 50. valtakunnallisten orkesteripäivien avajaisissa

Kalevi Aho, 24.4.2015

Ovatko valistus ja humanismi kuolemassa?

Avauspuhe Lahden valtakunnallisilla orkesteripäivillä 24.4.2015

50 vuotta sitten täällä Lahdessa pidettiin ensimmäiset kansalliset orkesteripäivät ja perustettiin Suomen Sinfoniaorkesterit –yhdistys. Vuonna 1965 yhteiskunnallinen ja maailmanpoliittinen tilanne olivat kokonaan erilaisia kuin tällä hetkellä. Vaikka maailma oli jakautunut jännitteisesti itä- ja länsiblokkiin, vallitsevana oli silti yhteiskunnallinen optimismi. Pohjoismaista hyvinvointivaltiota rakennettiin, Suomeen oltiin luomassa koko maan kattavaa musiikkioppilaitosverkostoa, orkesterielämä oli suuressa nousussa. Tuohon aikaan tehtiin ne perustoimenpiteet, joiden seurauksena maamme musiikkielämä kohosi sittemmin aivan toiselle tasolle kuin aikaisemmin.

Tällä hetkellä maailma ei ole jakautunut enää itä- ja länsiblokkiin, mutta toiveikkuus ihmiskunnan kehityksestä kohti parempaa on silti katoamassa. Eri puolille maailmaa on syntynyt kokonaan uudenlaisia jännitteitä ja kriisipesäkkeitä, joissa voi itää jopa uuden suursodan siemen. Yhteiskunnallinen eriarvoisuus on Suomessakin rajusti kasvamassa, ja yhteiskunnat ovat itsessään jakautumassa kahteen luokkaan, hyvinvoiviin ja syrjäytyviin. Vaikka Suomessa tuntuisi olevan enemmän rahaa kuin koskaan, valtion- ja kuntakuntatalous ovat silti kriisissä. Kaikista hyvinvointipalveluista, myös kulttuurista leikataan, ja samalla orkesterilaitoksenkin tulevaisuus on tullut epävarmemmaksi.

Monet taiteilijat ovat alkaneet suhtautua hyvin pessimistisesti ihmiskunnan ja maailman tulevaisuuteen. Esimerkiksi ranskalaiskirjailija Michel Houellebecq totesi Der Spiegel –lehdessä helmikuun lopulla: ”Valistus on loppunut. Humanismi on kuollut. Poliitikkojen sata vuotta sitten löytämä sekularismi, joka näki uskonnottomuudessa tulevaisuuden, on kuollut. Tasavalta on kuollut.”[1]

Viimeiseksi jääneessä, espanjalaiselle El País –lehdelle antamassaan haastattelussa[2]Nobel-kirjailija Günter Grass varoittaa puolestaan: ”Me olemme tekemässä samat virheet kuin tehtiin ennenkin. Huomaamattamme, ikään kuin olisimme unissakävijöitä, voimme ajautua uuteen maailmansotaan.” Grass jatkaa: ”Poliittisten konfliktien ohella vallitsee kaikkialla sosiaalinen kurjuus, ja sitä, kuten myös ylikansoituksesta ja ilmastonmuutoksesta aiheutuneita ongelmia ja seurauksia ei ollenkaan haluta huomioida. Huippukokouksia kyllä pidetään toinen toisensa jälkeen, mutta lopulta mitään todellista ei kuitenkaan tehdä.”

Säveltäjä Aulis Sallinen kysyy hiljattain ilmestyneessä kirjassaan: ”Muuttuuko mikään, koskaan? Valonpilkahdukset ja toiveet ihmiskunnan hitaastakin kehityksestä parempaan ovat ajautuneet karille. Paavo Haavikon ajatus on, että maailma on rakennettu tällaiseksi sen vuoksi, ettei tänne tekisi mieli tulla toista kertaa. En tiedä, onko sielunvaellusta olemassa. Jos on, ilmoitan minäkin, ettei minulla ole haluja tulla tänne takaisin, ei koskaan eikä missään hahmossa.”[3]Näin siis Aulis Sallinen.

1990-luvulta alkaen kaikkialla on voimistunut kolme ilmiötä, jotka sekä uhkaavat maailmanrauhaa että ovat syöksemässä ihmiskuntaa uudestaan henkiseen pimeyteen. Nämä ilmiöt ovat uskonnollinen fundamentalismi, kiihkonationalismi ja rasismi.

Eniten otsikoissa on ollut islamilainen fundamentalismi, Al Qaida, Isis, Taliban ja Boko Haram näiden järjestöjen tekemine järkyttävine terroritekoineen. Enemmän on annettu anteeksi kristilliselle fundamentalismille, joka on voimissaan etenkin Yhdysvalloissa. Jo Ronald Reagan 1980-luvulla perusteli asevarustelun lisäämistä ja Yhdysvaltain käymiä sotia sillä, että tämä on Jumalan tahto. Hartaita kristittyjä ovat myös isä ja poika Bush, jotka Irakin sodillaan tekivät karmean poliittisen virhearvion. Ennen kaikkea juuri Irakin kaaos ja tästä syntynyt katkera viha länsimaita kohtaan synnytti Saddam Husseinin diktatuuria vielä monin verroin pahemman ilmiön, julman Isis-järjestön.

Venäjällä on puolestaan voimissaan nationalistinen uho, jota aikaisempaa suvaitsemattomammaksi muuttunut venäläinen ortodoksinen kirkko tukee. Ja Israelissa kehitys on ollut menossa kohti ortodoksijuutalaisten yhä suuremmassa vaikutusvallassa olevaa pappisvaltiota.

Nämä tendenssit ovat alkaneet uhata myös taiteen ja ajattelun vapautta. Islamilaisfundamentalistit ovat vainonneet Muhammed-pilakuvien tekijöitä ja ylipäänsä islam-kriitikkoja. Venäjällä Novosibirskin oopperan johtaja sai potkut, koska muka oopperan tuottama Wagnerin Tannhäuser oli ohjattu niin, että se loukkasi Venäjän ortodoksista kirkkoa. Sen jälkeen ooppera poistettiin ohjelmistosta. Toronton orkesterin intendentti eväsi viime hetkellä ukrainalaissyntyisen pianistin Valentina Lisitsan sovitun solistiesiintymisen hänen venäläismielisten twitter-kirjoitustensa vuoksi. Säveltäjä John Adamsilla on ollut suuria vaikeuksia saada oopperaansa Klinghofferin kuolema esitetyksi Yhdysvalloissa. Häntä on syytetty antisemitismistä sen takia, että israelilaisten ja palestiinalaisten konfliktia kuvaava teos yrittää ymmärtää myös palestiinalaisten näkökohtia.

Jos uskonnollisin, nationalistisin tai poliittisin syin aletaan sensuroida taidetta, silloin liikutaan varsin kyseenalaisilla vesillä. Kieltolistalle joutuisi valtava määrä taiteilijoita, monia aivan suurimpia myöten. Ja mihin ylipäänsä pitäisi panna raja?

Taiteilijat ovat kyllä voineet lausua omituisia ja kyseenalaisiakin poliittisia tai muita mielipiteitä, mutta niiden perusteella teoksia ei pidä sensuroida. Suuren taiteen pohjalla on lopultakin pyrkimys humanismiin. Sellainen taide, josta tätä piirrettä ei löydy, ei kerrassaan jää eloon.

Malliesimerkkinä tästä on Richard Wagner. Wagner saattoi olla ihmisenä epämiellyttävä, ja hän julkaisi antisemitistisen kirjoituksen ”Juutalaisuus musiikissa”. Silti hänen oopperoistaan antisemitistisiä tai fasistisia tendenssejä ei löydy, vaikka natsit yrittivätkin tulkita niitä tällaisista lähtökohdista. Niiden sanoma on ilman muuta yleisellä tasolla humanistinen. Siksi tuntuu käsittämättömältä, että Wagnerin ja myös Richard Straussin musiikki yhä vieläkin on esityskiellossa Israelissa.

Pahinta on, jos eri puolilla voimistuneet fundamentalistiset ja nationalistiset tendenssit alkavat johtaa taiteilijoiden pelkoon ja itsesensuuriin sekä ohjelmistosuunnittelijoiden ylivarovaisuuteen. Pitääkö siis orkesterin solisteja kiinnitettäessä jonkun sensuurilautakunnan ruveta tutkimaan ensiksi muusikkojen taustoja ja heidän poliittisia ja uskonnollisia mielipiteitään, ennen kuin heidän uskalletaan antaa soittaa solistina vaikkapa joku klassinen konsertto? Pitääkö kieltää kaikki sellaiset uudet teokset, joihin sisältyy jokin kriittinen yhteiskunnallinen kannanotto, ettei vain joku toista mieltä oleva loukkaantuisi?

Näin toimittaessa ajauduttaisiin kohti samankaltaista ahdasmielistä sensuuri-ilmastoa, jollainen vaikkapa 1930-luvulla vallitsi monin paikoin muuallakin kuin vain Natsi-Saksassa ja Stalinin Neuvostoliitossa.

Fundamentalismille on ominaista, että se kieltää maailman moninaisuuden ja käpertyy sisään, itseensä. Tämän seurauksena fundamentalistilta katoaa kyky empatiaan ja kyky asettua toisen ihmisen asemaan. Esimerkiksi uskonnollisen fundamentalistin maailma on yksinkertainen ja autoritaarinen: ihminen on alistettu Jumalan tahtoon, nainen on alistettu miehelle, ja kaikki toisin ajattelevat ovat väärässä.

Yksinkertaistettuun maailmankuvaan perustuu myös monien ihanteenaan pitämä rahan ja markkinoiden fundamentalismi: kaikkien yhteiskunnallisten päätösten pitäisi olla alisteisia taloudelle, kasvulle, rahalle, voitoille. Mitä tällainen yksioikoinen politiikka sitten pitemmän päälle merkitsee yhteiskunnan tai luonnon kannalta, sitä ei enää haluta ajatella.

Fundamentalismi kaventaa ajattelua tai tekee ihmisistä suorastaan ajattelukyvyttömiä. Tällöin tavallisetkin ihmiset voivat alkaa toimia tuhoavasti. Filosofi Hannah Arendt on käyttänyt ilmaisua pahuuden banaalisuus. Hän kirjoitti natsirikollisesta Adolf Eichmannista, että tämä oli itse asiassa pelottavan normaali ihminen. Tämän tylsän ja harmaan byrokraatin ongelmana oli vain, ettei hän ylipäänsä halunnut ajatella. Eichmann ainoastaan totteli määräyksiä ja toteutti hänelle suodut tehtävät suorastaan ylitunnollisesti ja äärimmäisen tehokkaasti.

Paras lääke fundamentalismia vastaan on valistus, kulttuuri ja yleensä sivistys. Tendenssinä Suomessakin näyttää olevan kuitenkin se, että yleistä sivistystä ei pidetä enää tärkeänä maamme kilpailukyvyn kannalta. Lukion tuntijakouudistusta pohtinut työryhmä ehdotti viime vuonna hallitukselle, että jopa sellaiset yleissivistävät aineet kuin biologia, maantiede, historia, yhteiskuntaoppi ja filosofia tulisivat jatkossa vapaaehtoisiksi, eli lukiolaisten ei olisi pakko näistä enää tietää mitään, jos eivät sitä halua.

Taideaineille, kuten musiikille, ei koulujen opetussuunnitelmissa anneta edelleenkään merkitystä siitä huolimatta, että niiden valtava lapsen persoonallisuutta kasvattava merkitys on monin tutkimuksin aina uudestaan todistettu.

Näyttää siis siltä, että ihanteena pidetään tällä hetkellä koululaitosta, joka kouluttaa lapset ja nuoret suoraan työelämään ilman turhaa sivistyksen painolastia. Halutaanko siis maahamme kasvattaa tulevaisuudessa mieluiten ajattelemaan kyvyttömiä pikkueichmanneja, eli persoonattomia ja värittömiä ”tikkukirjainkansalaisia”? Tämä ilmaisu tulee tietenkin siitä, että myös omaa käsialaa kehittävä kaunokirjoitus poistuu Suomen kouluista persoonattoman näppäimistön käytön tieltä, vastoin kaikkien psykologien suosituksia.

Jos kuitenkin ajattelee maamme kehitystä, koko Suomea ei olisi kansakuntana olemassa ilman sivistystä ja kulttuuria, ellei Elias Lönnrot oli koonnut Kalevalaa ja luonut suomen kirjakieltä, elleivät Sibelius ja muut taiteilijat olisi antaneet taiteellista ilmiasua 1900-luvun vaihteen itsenäistymispyrkimyksille, tai ellei Väinö Linna olisi romaaneissaan purkanut sekä toisen maailmansodan että Suomen sisällissodan traumoja ja luonut maaperää kansalliselle konsensukselle.

Juuri kulttuuriset investoinnit ovat useimmiten osoittautuneet pitemmän päälle kaikkein kannattavimmiksi ja merkitykseltään pysyvimmiksi. Sen sijaan vaikkapa rahan ja markkinoiden fundamentalismi on johtanut moniin käsittämättömiin virhearvioihin. Islannin kaikki suurpankit menivät keinotteluvimmassaan konkurssiin vuonna 2008, ja samalla ne olivat syöksemäisillään koko Islannin maksukyvyttömyyteen. Suomessa Nokia osti omia osakkeitaan vuosien 2003 ja 2008 välillä peräti 19 miljardilla eurolla mitätöidäkseen ne saman tien. Ja tämän valtavan rahasumman kaivoon heittäminen tapahtui vain siitä syystä, että firman osakkeet noteerattaisiin pörssissä edelleen korkeaan kurssiin ja sijoittajat olisivat tyytyväisiä.

Täällä Lahdessa Sibeliustalon rakentaminen aiheutti aikanaan katkeria riitoja, mutta nyt voi todeta, että se on Lahden kaupungin parhaita investointeja koskaan, etenkin kun talo tuli maksamaan Lahden kaupungille niin vähän, vain 117 miljoonaa markkaa, mikä on vajaa tuhannesosa Nokian omien osakkeiden ostohinnasta. Tämän vuoden aikana jo kahdessa eri kansainvälisessä julkaisussa sali on todettu kuuluvaksi koko maailman akustisesti parhaisiin konserttisaleihin. Sibeliustaloa ei olisi syntynyt ilman Lahden kaupungin kulttuurista kruununjalokiveä, eli Sinfonia Lahtea. Orkesteristaan ja sen kotisalista Lahti tunnetaan maailmalla paremmin kuin mistään muusta, ne ovat kaupungin todellisia ylpeyden aiheita.

Niin kauan kuin elävää kulttuuria ja taidetta on vielä olemassa, niin kauan kuin orkesterit soittavat suureneville yleisöille kuten viime vuonna Suomessa, niin kauan kuin orkesterit, teatterit ja ooppera eivät sensuroi ohjelmistoaan tämän ajan kriittisiltäkään ääniltä, niin kauan on vielä toivoa.

Mutta sinä hetkenä kun kulttuurielämää aletaan näivettää ja sensuroida ennen kaikkea vain sillä perusteella, että kulttuuri ei näytä tuottavan riittävän paljon taloudellisesti, silloin olemme siirtymässä kohti sellaista henkistä ja yhteiskunnallista pimeyttä, jota Michel Houellebecq, Günter Grass tai Aulis Sallinen pelkäävät.

Valistus ja sivistys ovat paras lääke kaikenlaista yksioikoista fundamentalismia vastaan. Elävä kulttuuri panee ajattelemaan, auttaa ymmärtämään muitakin näkökulmia, ja näin se vahvistaa myös suvaitsevaisuutta ja humanismia yhteiskunnassa. Se hyötysuhde, mikä Suomessa on saavutettu kulttuurisilla sijoituksilla pelkästään niiden 50 vuoden aikana, jolloin näitä orkesteripäiviä on pidetty, on rahassa mittaamaton.

Näillä sanoilla avaan Lahden 50. orkesteripäivät.



[1] Der Spiegel Nr. 10/28.2.1015, s. 134

[2] El País, 14.4.2015

[3] Aulis Sallinen – Säveltäjä. Auditorium, Helsinki 2015, s. 303


Takaisin