Orkestereita kaikille - Suomen Sinfoniaorkesterit ry 50 vuotta

Antti Häyrynen, 24.4.2015

Suomea on luonnehdittu orkestereiden luvatuksi maaksi. Orkestereita sanotaan olevan enemmän asukasta kohti kuin missään muualla maailmassa. 

Tänä vuonna 50 vuotta täyttävä Suomen Sinfoniaorkesterit ry kirjaa jäsenikseen 30 orkesteria. Se voi tuntua runsaalta viiden ja puolen miljoonan asukkaan maassa, mutta näiden orkesterien tuhatkunta orkesterimuusikkoa on vähemmän kuin Berliinissä, eli suuri osa orkestereista on verraten pieniä ja kaukana toisistaan. Suomalaisessa orkesterihistoriassa on muitakin erikoislaatuisia piirteitä. Orkesterisoittoa on Suomessa harjoitettu 1700-luvulta lähtien, mutta vielä 1960-luvun alussa maassa oli vain neljä ammattiorkesteria. Orkesterien historia Suomessa kytkeytyy vahvasti kansallisvaltion ja julkisen kulttuurielämän syntyyn. Suomessa ei ole ollut feodaalisia hoviorkestereja – ellei sellaiseksi lasketa lyhyttä ajanjaksoa Turun linnassa 1562 – vaan yhteissoittoharrastus keskittyi 1600-luvulta lähtien oppilaitoksiin Turussa ja Viipurissa. Ensimmäinen edelleen toimiva yhtye on vuonna 1747 perustettu Turun Akatemian kapella, luonteeltaan suljettu tiedeyhteisön soittajisto, jonka perinteet jatkuvat Helsingin Ylioppilaskunnan Soittajissa. Aurora-seuran orkesteri 1770-luvulla sekä vuonna 1790 perustettu Turun Soitannollinen seura jatkoivat valistuksen sivistysihanteisiin sitoutunutta orkesteritoimintaa. 1800-luvun alusta lähtien muuallakin maassa syntyi samanhenkistä, useimmiten lyhytaikaiseksi jäänyttä orkesteritoimintaa.

Orkesterikehityksen ensimmäinen suuri nousu sijoittuu Suomen itsenäistymistä (1917) edeltävään aikaan, jolloin orkestereja perustettiin kuin sieniä sateella. Idealistista kulttuuritahtoa ilmaisivat esimerkiksi joensuulaiset, jotka perustivat reilun 4000 asukkaan kaupunkiin jousiorkesterin, tai Kouvolan rautatiekaupunki, jonne samana vuonna perustettiin Veturimiesten Orkesteri. Orkesterien taustayhteisöinä saattoivat olla eurooppalaiseen tapaan musiikkiyhdistykset, mutta myös raittiusjärjestöt, vapaapalokunnat, nuorisoseurat ja niin edelleen. Musiikin koettiin kuuluvan monissa muodoissaan laajojen kansankerrosten yleissivistykseen ja se näkyi myös koulujen laulupainotteisessa musiikin opetuksessa.

Miksi orkestereita? 

On tärkeä huomata, että orkesteritoiminta syntyi Suomessa spontaanisti kansalaisten omasta aktiivisuudesta. Koko historian aikana vain pari orkesteria on käynnistetty valtiollisella tai kunnallisella päätöksellä ”ylhäältä päin”. Orkesterit ovat Suomessa mitä suurimmassa määrin yhteisöllistä toimintaa, yhdessä soittamista, kuuntelemista, kokemista ja kasvamista.Useimmat varhaiset orkesterit olivat amatööriyhtyeitä. Juuri sitä kautta syntyi orkestereiden yhteisöllinen ja paikallinen lataus. Alkuaikojen orkesterikonsertit olivat kollektiivisia ponnistuksia, joiden taso varmasti vaihteli, mutta joiden onnistumiseen kaikki läsnäolijat antoivat panoksensa. Toisinaan on annettu ymmärtää, että sinfoniaorkesterit ovat suomalaisille jotain perimmältään vierasta ja ”muualta tuotua”. Tosiasiassa ne ovat useimmissa tapauksissa merkittävä osa pitkää paikallista historiaa ja identiteettiä. 

Jean Sibeliuksen merkitystä varhaisen orkesteri-innostuksen lietsojana ei voi väheksyä. Sibelius inspiroi vierailuillaan orkesterinperustajia ja monilla paikkakunnilla haluttiin päästä käsiksi hänen kansallisesti merkittäviksi koettuihin sävellyksiinsä. Monella suomalaisorkesterilla on myöhemminkin ollut tavoitteenaan kokoonpano, jolla pääsee soittamaan Sibeliuksen sinfonioita. Sibelius on yhä suomalaisorkesterien ylivoimaisesti suosituin säveltäjä n. 300-400 esityskerralla vuosittain. 

1900-luvun alun innostus orkestereihin ei ollut Sibeliukseen tai kansallisromantiikkaan liittyvä muoti-ilmiö. Nuori, koulutukseen ja sivistykseen uskova kansakunta haki musiikista kansainvälistä tunnustusta ja kulttuurista kivijalkaa omalle olemassaololleen. Musiikin kautta suomalaiset liittyivät osaksi kielirajat ylittävää eurooppalaista kulttuuriperintöä, mutta määrittelivät myös oman, muista erottuva identiteettinsä. Vaikka on puhuttu pohjoisten kansojen ”arktisesta sinfoniavihasta”, suurella osalla suomalaisia tuntuu olevan aitoa vetoa orkesterimusiikkiin. Se on kestänyt siinä, missä esimerkiksi kuoroharrastus on viime vuosikymmeninä hiipunut aiemmasta. Orkesterien ohjelmatarjonnasta nimenomaan sinfoniakonsertit vetävät nykyisin parhaiten yleisöä. 

Yhdistyneet orkesterit 

Suomen itsenäistyminen 1917 ei merkittävästi lisännyt orkesterien määrää. Joihinkin suuriin kaupunkeihin – esimerkiksi Turku, Tampere ja Oulu – perustettiin kunnalliset orkesterit, mutta monilla pienemmillä paikkakunnilla orkesteri-innostus hiipui. Itsenäistymistä edeltäneen ajan saavutusten katsottiin riittävän ja valtiovalta suhtautui penseästi uusiin kulttuuri-investointeihin. Uusi vaihe suomalaisessa kulttuurielämässä alkoi toisen maailmansodan jälkeen, kun koulutukseen ja kulttuuriin sekä niitä tukevaan lainsäädäntöön alettiin panostaa voimakkaasti. Luotiin nykyaikaisen sivistysvaltion rakenteita, johon kuului maakuntayliopistojen verkosto ja kulttuuripalveluiden ulottaminen kaikkialle maahan.

Vuonna 1969 voimaan tullut laki musiikkioppilaitosten valtionavusta käynnisti ennen näkemättömän kasvun musiikkikoulutuksen määrässä ja tuloksissa. Myös orkesterit halusivat tuoda toimintansa kestävälle ja ammattimaiselle pohjalle. Sen vuoksi perustettiin keväällä 1965 Suomen Sinfoniaorkesterit ry (Suosio), joka ensimmäisenä toimintavuotenaan sai kahdeksantoista jäsentä ja kasvoi kymmenessä vuodessa 29:ään. Viimeisenä joukkoon liittyivät Helsingin vanhat ja vakavaraiset ammattiorkesterit. 

Yhdistys oli tarkoitettu suomalaisten orkesterien yhteistyöelimeksi, jonka keskeisiä tavoitteita oli orkestereiden valtionavun perusteiden vakiinnuttaminen, kustannusten yhdenmukaistaminen, nuottikirjaston perustaminen, orkesterihenkilökunnan koulutus, sekä suomalaisen orkesterimusiikin tukeminen. Yhdistyksen tekemä orkesteritoiminnan tilastointi on osoittautunut kallisarvoiseksi pitkän aikavälin tarkastelulle.  Suosion perustamisen jälkeen suomalaiset orkesterit kehittyivät vauhdilla ammattimaiseen suuntaan. Ensin olivat vuorossa nk. runko-orkesterit, jotka koostuivat sekä ammattilaisista että musiikin harrastajista ja ammattiopiskelijoista. Usein myös ammattimuusikoiden vakanssit olivat yhdistettyjä soittajan ja opettajan toimia. 1970-luvulla monia yhdistyspohjaisia orkestereja kunnallistettiin, mikä saattoi herättää esiintymistilaisuutensa menettäneissä soitonharrastajissa pahastusta.

Muuta tietä ei kuitenkaan ollut olemassa: ammattimaistuneet orkesterit pystyivät antamaan moninkertaisen määrän korkeatasoisempia konsertteja paljon laajemmalle yleisölle. Kesti parikymmentä vuotta ennen kuin musiikkialan ammattikoulutus pystyi vastaamaan lisääntyneeseen työvoiman tarpeeseen. Vasta 1990-luvulla tilanne on tasaantunut, vaikka samalla on ennätetty ilmaista huolta soittajakoulutuksen tason laskusta.   

Etelästä pohjoiseen 

Suomalaisten orkesterien leimallisin erikoispiirre ei ole niiden paljous, vaan moninaisuus. Yksilöllisten syntyhistorioidensa kautta niillä on omat perinteensä ja profiilinsa, joiden seurauksena eri puolella maata nautitaan orkesterimusiikista vaihtelevien kokoonpanojen ja ohjelmalinjausten kautta. Suomalaiset orkesterit ovat nykyisin myös varsin kansainvälisiä eli suurin osa orkestereista osallistuu aktiivisesti suomalaiseen musiikkivientiin. Pääkaupunki kihisee sekä filharmonista arvovaltaa – Helsingin kaupunginorkesteri ja Radion sinfoniaorkesteri – että erikoistuneita orkestereita, jotka ovat profiloituneet oopperaan (Suomen Kansallisooppera), periodisoittoon (Helsingin Barokkiorkesteri, Suomalainen Barokkiorkesteri), jazziin (UMO) sekä uuteen musiikkiin ja haastavaan ohjelmistonsuunnitteluun (Avanti). Heti naapurista löytyy sekä nuorekas ja virtuoosinen Tapiola Sinfonietta Espoosta että maan ainoa sinfoniamittainen viihdeorkesteri, Vantaan Viihdeorkesteri.

Suomen kartalta katsottuna orkesterit levittäytyvät tasaisesti yli maan, tosin kasvattaen etäisyyksiään niin, että napapiirillä toimivalla Lapin Kamariorkesterilla on työmaanaan koko Lappi Rovaniemeltä Utsjoelle. Idässä orkesterit ovat luonteeltaan ja ohjelmistoltaan erilaisia kuin lännessä, mutta yhteistä on orkesteritoiminnan keskittyminen yliopistokaupunkeihin ja koulutuskeskuksiin.

Toisinaan pienet orkesterit yhdistävät voimiaan suurteosten esittämiseksi, kuten tapahtuu 21 henkeä käsittävän Lappeenrannan kaupunginorkesterin ja 12 soittajan Mikkelin kaupunginorkesterien liittyessä Saimaa Sinfoniettaksi. Kuhmosta käsin toimiva Sinfonietta Lentua tekee puolestaan säännöllistä yhteistyötä valtakunnan rajan yli Petroskoin konservatorion kanssa. 

Kokkolassa toimivan Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin menestyksen avain on ollut väkevästi esitetty vakava musiikki, kun taas vähän etelämpänä työskentelevän Seinäjoen kaupunginorkesterin erikoisalue on tango. Turun ja Tampereen orkesterit ovat viime vuosina sekä kasvaneet että kypsyneet filharmonisiin mittoihin, josta on todistuksena tukku hienoja levytyksiä. Pohjoisessa Oulu Sinfonia pystyy 61 soittajallaan esittämään monipuolisesti myös suurimuotoista musiikkia. Lahden kaupunginorkesteri eli Sinfonia Lahti niittänyt mainetta Sibelius-levytyksillään ja Sibelius-talollaan, mutta menestyksen salaisuutena on myös dynaaminen ajattelu, jossa kaupungin vahva panostus on kohdannut poikkeuksellisen ammatillisen sitoutumisen. Kotkan ja Kouvolan kaupunginorkestereista vuonna 1999 muodostettu Kymi Sinfonietta on Suomen ainoa osakeyhtiömuotoinen orkesteri, mikä näkyy myös oivaltavassa suunnittelussa.

Jokaisella suomalaisella orkesterilla on oma luonteensa, tehtävänsä tai roolinsa, sekä oma paikallinen ja taiteellinen reviirinsä, jotka poikkeavat monin tavoin toisistaan. Ne ovat enemmän yhtä suurta sukua kuin perhettä. 

Lain nimessä 

1970-luvulla suomalaisia orkestereita kehitettiin ”orkesterilaitoksena”, osana yhtenäiseksi kaavailtua musiikkijärjestelmää, jonka kulttuurista määrittelyä voi jälkeenpäin luonnehtia liian kapeaksi. Suunniteltiin alueorkestereita, jotka pienempiin osiin jakaantuessaan tavoittaisivat syrjäseudutkin. Orkestereita ylläpitävien kuntien ja yhdistysten resurssit eivät 1980-luvulla mahdollistaneet Suosiossa toivottua kehitystä. 1990-luvun kotimainen pankkikriisi ja sitä seurannut lama itse asiassa vaaransivat jo tapahtuneenkin kehityksen, kun monilla paikkakunnilla vilauteltiin orkesterin lakkauttamista säästökeinona.

Tässä vaiheessa tuli todistettua orkesterien vahva yhteisöllinen side, kun kansalaiset nousivat erilaisten ystävä- ja kannatusyhdistysten kautta tukemaan orkestereitaan. Myös valtiovalta näki poikkeustilanteen uhkaavan koko vaivalla kehitettyä orkesterikokonaisuutta ja vuonna 1993 tuli voimaan kauan tavoiteltu orkesterilaki, jossa valtio sitoutui takaamaan tietyn määrän henkilötyövuosia orkestereille vuosittain.

Laki turvasi akuutissa tilanteessa orkesterien olemassaolon, mutta ei taannut henkilötyövuosien kehitystä suunnitellulla tavalla. Se ei ole myöskään taannut sitä, että orkesterit todellisuudessa saisivat niille valtionosuuksina myönnetyt varat. Suomessa vallitsevan kunnallisen itsehallinnon vuoksi valtio osoittaa orkesterien valtionosuudet kunnalle, joka varat vastaanottaessa on sitoutunut ylläpitämään orkesteria, mutta voi käyttää rahat haluamallaan tavalla. Kaikki orkesterit eivät ole saaneet niille myönnetyt valtionosuudet lyhentämättömänä käyttöönsä. Vuonna 2006 säädetty uusi orkesterilaki pyrki kasvattamaan orkesterien valtionosuuksia todellisia kuluja vastaaviksi, mutta tuo kehitys on taittunut vuonna 2008 alkaneeseen ja pienten suhdanneliikkeiden jälkeen yhä jatkuvaan taantumaan. Orkesterien kiristynyt tilanne on myös yleiseurooppalainen kriisi, josta ovat kertoneet myös leikkaus- ja lakkautusuutiset esimerkiksi Hollannista ja Englannista. 

Musiikkia miljoonalle 

Suomalaiset orkesterit ovat neljässä vuosikymmenessä pystyneet kasvattamaan yleisömääränsä noin 400 000:sta yli miljoonaan. Viime vuosien taloustaantuman aikana on pudottu hieman miljoonan kuulijan alapuolelle, koska orkesterit ovat joutuneet – paradoksaalisesti säästösyistä – vähentämään sinfoniakonserttiensa määrää. Tosin vuosi 2014 oli suuri menestys yli 1,2 miljoonalla kuulijalla!  Samassa ajanjaksossa orkesterien musiikkitarjonta on lisääntynyt ja monipuolistunut valtavasti. Erilaiset yleisöprojektit, koulutus- ja vanhustyö sekä workshopit kuuluvat nykyisin orkestereiden kokonaisprofiiliin. Taidemusiikki on menettänyt elitististä statusta, ”hienoutta”, jolla se aiemmin asetettiin muun yläpuolelle. Taidemusiikin asemaa ei enää voi perustella sosiaalisella ylivertaisuudella, mutta samalla kynnys konsertteihin tulemiseen madaltuu ja musiikkia halutaan kuunnella yhä enemmän sen itsensä vuoksi. 

Orkestereja on toisinaan moitittu ”musiikin museoiksi”, mutta suomalaisten orkesterien kantaesityslista osoittaa niiden elävän ajan hermolla. Suurta historiallistakaan ohjelmistoa ei tarjoilla pölyisinä vakiotulkintoina, vaan taidemusiikin klassikoita tulkitaan uudelleen oman aikamme tarpeista ja näkökulmasta. Kaikkein vanhimman orkesteriohjelmiston – barokkimusiikin – tulkinnat ovat viimeisten vuosikymmenien aikana muuttuneet kaikkein radikaaleimmin. Siitä todistavat myös Suosion jäseniksi vuosina 1989 ja 1997 liittyneet Suomalainen Barokkiorkesteri ja Helsingin Barokkiorkesteri.

Peruskoulutuksen tarjoaman taideopetuksen hupeneminen ja yleissivistyksen kapeneminen tekevät kuitenkin taidemusiikin esittämisestä jatkuvasti haastavampaa. Orkesterit niin Suomessa kuin muuallakin ovat joutuneet huolehtimaan paremminkin koulun vastuulle kuuluvasta taidekasvatuksesta. Suurin haaste on houkutelle orkesterikonsertteihin kokonaan uutta aikuisyleisöä. Valtionosuuden piirissä toimii nykyisin myös kansanmusiikki- (Tallari) sekä lastenmusiikkiyhtyeitä (Loiskis), sekä suurten kokoonpanojen rytmimusiikkiin erikoistunut Riku Niemi Orchestra. Orkestraalisen aktiviteetin kasvu näkyy myös siinä, että harrastajaorkesterien määrä ja toiminta on jälleen lisääntynyt. Vuokraamiensa teosten perusteella harrastajaorkesterien ohjelmistot ovat nykyisin huomattavasti kunnianhimoisempia kuin ennen. 

Orkesterien olemassaololle on haettu viime vuosina aiempaa laajempia perusteluja alkaen terveydestä ja henkisestä hyvinvoinnista ja päätyen paikkakuntien imagokuvaan ja brändäykseen. Laaja perspektiivi on avartava, mutta samalla ei pidä unohtaa että orkesterit ovat ennen muuta taidelaitoksia. Juuri ”laitoksina” ne ovat osa niitä hyvinvointiyhteiskunnan palveluja, johon tällä hetkellä kohdistuu vakavia uhkia. Liberalistisessa ajattelussa tällaiset ”laitokset” halutaan nähdä jähmeinä ja epäluovina jäänteinä menneiltä aikakausilta. Mikään lyhytjänteisesti toimiva ja historiaton ”vapaa kenttä” ei kuitenkaan pysty korvaamaan suomalaisten orkesterien luomaa inspiraation, innovaatioiden ja sosiaalisten siteiden maan kattavaa verkostoa. Orkesterien on silti ymmärrettävä, että tulevaisuuden kohtaaminen merkitsee jatkuvaa uudistumista.

Suomalaiset ovat yli sadan vuoden ajan rakentaneet tulevaisuuttaan paljolti sivistyksen ja kulttuurin varaan. Ilman niitä tulevaisuus ei näytä vain hämärältä, vaan pimeältä.

Antti Häyrynen, musiikkitoimittaja ja -historioitsija

 

 

 

Takaisin