Orkesterivuosi 2006

Kalevi Aho, 16.3.2007

Vuosi 2006 oli suomalaisen orkesterielämän kannalta taiteellisesti menestyksekäs - orkesterisoiton taso maassamme tuntuu jatkuvasti vain kohoavan, konserteissa riitti kiitollista yleisöä, ja ohjelmistot ovat olleet mielenkiintoisia sisältäen runsaasti myös oman aikamme säveltäjien musiikkia. Orkesterien kiristynyt taloustilanne näkyy kuitenkin siinä, että konsertteja on jouduttu vähentämään edellisvuodesta, mikä näkyy heti myös kuulijatilastoissa.

Samalla mennyt vuosi antoi viitteitä siitä, että erityisesti eri medioiden ja kunnallisten päättäjien asenne taidelaitoksia kohtaan on muuttumassa.

Kuvaavaa oli se, miten syksyllä uutisoitiin Kansallis-oopperan viime vuotta. Taiteellisista saavutuksista ja ohjelmistosta ei puhuttu mitään, vaan mainitsemisen arvoiseksi nostettiin vain se, että Kansallisooppera oli tehnyt viime vuonna niin ja niin monta euroa tulosta. Oopperan johto tosin itsekin antoi aihetta näin painottuneeseen uutisointiin. Pääjohtaja nimesi televisiohaastattelussa menneen kauden kohokohdaksi oopperan, jonka kaikki esitykset olivat loppuunmyytyjä, ja rahaa tuli oopperan kassaan. Taiteellisista voitoista ei puhuttu.

Orkestereita ja oopperaa on alettu rinnastaa maassamme siis liikelaitoksiin. Tässä kehityksessä samalla orkestereiden taiteellinen autonomia on uhattuna – uutena viitteenä tähän suuntaan on tilaaja-tuottaja-malli kunnallisten taidelaitosten hallinnoinnissa. Tilaaja-tuottaja-malliin siirryttiin Rovaniemellä vuoden 2006 alusta, ja vuonna 2007 mallia on alettu soveltaa Tampereella ja Oulussa.

Paitsi että tilaaja-tuottaja-malli näyttää lisäävän kunnallista byrokratiaa, se vaarantaa samalla orkesterien itsenäisen taiteellisen suunnittelun. Tilaajaportaan on mahdollista ruveta puuttumaan orkesterien ohjelmistosuunnitteluun esimerkiksi ostamalla orkesterilta vain sellaisia konsertteja, joiden kuvitellaan tuottavan paljon rahaa. Kysymyksessä tuntuu olevan lisäksi ensiaskel taidelaitoksen lopulliseen ulkoistamiseen kaupungin taloutta rasittamasta.

Orkesteri ei ole kuitenkaan liikelaitos, se ei valmista jotain tarjouskilpailuin tilattavaa konkreettista tuotetta eikä se tuota myöskään myytäviä palveluita (”soittopalvelut” tuntuvat perin juurin naurettavalta ilmaisulta orkesterien yhteydessä). Orkesterin keskeisenä tavoitteena ei ole tehdä yhä suurempaa ja suurempaa rahallista tulosta eikä sen päämääränä liikeyritysten tavoin ole kasvaa loputtomiin. Orkesterin tulos on silloin erinomainen, kun taso on pysynyt korkeana ja konsertit ovat olleet kuulijoille antoisia, elämyksekkäitä ja ajatuksia herättäviä.

Siksi olisikin pitänyt oopperan viime vuodesta puhuttaessa ja kirjoitettaessa mainita kohokohtina mieluummin vaikkapa Richard Straussin oopperoiden komea sarja vuosi sitten tai Mikko Heiniön Käärmeen hetken hieno kantaesitys syksyllä.

Yksi riesa orkestereille ovat myös korkeat, markkinahintaiset konserttisalivuokrat. Tänä tulosvastuun aikana orkestereiden tulee maksaa julkisin varoin rakennetuista konserttisaleista omasta julkisesta rahoitusosuudestaan aidosti kilpailuttamatonta markkinahintaista vuokraa julkiselle yhteisölle – eli esimerkiksi kaupungin kiinteistölaitokselle. Orkesterin kaupungilta saatava rahoitusosuus ei ole kohonnut salivuokraa vastaavaksi. Taskusta toiseen siis, mutta orkesterin kannalta uudet laskennalliset vuokrat vähentävät välittömästi toimintamäärärahoja.

Konserttitalojen ns. markkinavuokra on kuitenkin aivan kuvitteellinen käsite, jolla ei ole paljonkaan tekemistä todellisuuden kanssa. Esimerkiksi Turussa ei ole koskaan tarjottu konserttitaloa yleisesti vuokralle, jotta nähtäisiin, paljonko siitä vapailla markkinoilla saataisiin. Kysymyksessä on kaupungin kiinteistölaitoksen kuvitelma siitä, mitä jokin menestyvä yritys voisi maksaa vuokraa pohjapinta-alaltaan konserttitalon kokoisesta toimistotilasta. Konserttisalia on kuitenkin hankala käyttää toimistona, joten epäilen, että vapailla markkinoilla vuokra olisi vain murto-osa siitä, mitä orkesteri nyt kaupungin kiinteistölaitokselle maksaa.

Kun kerran kunnalliset päättäjät ovat lähteneet tällaisille vääristyneen tulosvastuun linjoille, orkesterit voisivat ryhtyä vastaiskuun. Esimerkiksi orkesteri, jolta peritään selvästi ylikorkeaa salivuokraa, voisi kieltäytyä tästä ja itse tehdä vastatarjouksen siitä, paljonko se on valmis maksamaan konserttitalon käytöstä. Jos kiinteistölaitos ei hyväksy sitä, niin sitten talo vaadittaisiin yleisesti kilpailutettavaksi, jotta nähtäisiin mikä talon todellinen vuokrataso on.

Kun katsoo nykyisiä hallinnon muotitrendejä suhtautumisessa taideorganisaatioihin, ei voi tulla kuin johtopäätökseen, että se minkä kuvitellaan olevan edistystä, saattaakin olla menoa taaksepäin. Kuviteltu yksi askel eteenpäin voi viedä todellisuudessa kaksi askelta taaksepäin. Orkestereilla ja muilla taideorganisaatioilla riittää työtä järkevien ja taiteellisen työn luonteen huomioivien toimintatapojen puolustamisessa.

Kalevi Aho

Takaisin