Orkesterilaitos ja humanismi

Kalevi Aho, 4.4.2008

Porin orkesteripäivien avajaispuhe

37 vuotta sitten, maaliskuussa 1971 käytiin sekä radiossa että lehdissä julkista keskustelua Suomen orkesterielämästä. Keskustelussa pohdittiin muun muassa Helsingin kaupunginorkesterin ja Radion sinfoniaorkesterin yhdistämistä. Jotkut olivat nimittäin sitä mieltä, että Helsingissä oli yksi sinfoniaorkesteri liikaa.

Perusteena yhdistymiselle esitettiin, että Helsingin kaupunginorkesteri oli muka alityöllistetty. Ennen HKO oli soittanut 3-4 kertaa viikossa oopperassa, pitänyt perjantaina sinfoniakonsertin, sunnuntaina matinean, ja lisäksi olivat tulleet koululais- ja ylioppilaskonsertit. 1963 tapahtuneen oopperaorkesterin perustamisen jälkeen HKO:lle jäivät vain torstaikonsertit sekä satunnaiset ns. lähiökonsertit, ja tämä oli kriitikkojen mielestä aivan liian vähän.

Ajatusta HKO:n ja RSO:n yhdistämisestä puolsi tuolloin mm. Helsingin silloinen kaupunginjohtaja Teuvo Aura sekä radion pääjohtaja Erkki Raatikainen. Raatikainen lisäsi kuitenkin, että oli keskusteltu myös RSO:n myymisestä Lahteen, ja että Lahden silloinen kaupunginjohtaja Teemu Hiltunen olisi ollut halukas toimimaan ostajana.

Mitään uutta ei siis ole tapahtunut suomalaisessa musiikkikeskustelussa 37 vuoteen. Yrittihän Helsingin Sanomat viime syksynä käynnistää uudestaan keskustelua siitä, pitäisikö Radion Sinfoniaorkesterin ja Lahden kaupunginorkesterin yhdistyä.

Vuoden 1971 keskustelussa tuotiin esiin myös nykymusiikin suuren gurun Pierre Boulezin näkemyksiä. Boulez oli todennut New Yorkin musiikkielämää analysoidessaan, että sinfoniaorkesterit nykyisellään ovat pelkkiä kuolleita instituutioita, hautamonumentteja, mausoleumeja. Boulez’n näkemyksen mukaan yhteen suurkaupunkiin riittäisi mainiosti vain yksi 150-170 hengen kokoinen suurorkesteri, jota voitaisiin jakaa pienempiin kokoonpanoihin soittajien kiinnostuksen mukaan niin, että osa muusikoista keskittyisi ennen kaikkea klassis-romanttiseen orkesteriohjelmistoon, toinen osa uuteen musiikkiin, kolmas osa viihteellisempään ohjelmistoon, ja lisäksi tulisivat suurorkesterista muodostetut eri kamarimusiikkiryhmät. Samoihin aikoihin Boulez esitti myös toisen provokatiivisen ehdotuksensa: ”Räjäyttäkää kaikki oopperatalot!”

Vuoden 1971 musiikkikeskustelussa valitettiin samaan aikaan kuitenkin Helsingin musiikkielämän köyhtymistä, kun orkesterikonsertit olivat vähentyneet kaupungista. Erityisen huonona pidettiin orkesterien viisipäiväistä työviikkoa. Se että lauantaisin ja sunnuntaisin ei pääkaupungissa ollut enää orkesterikonsertteja, lopetti joidenkin mielestä Helsingin merkityksen musiikkikaupunkina. Asiasta syytettiin ennen kaikkea laiskoja intendenttejä ja kapellimestareita, joilta kriitikkojen mukaan puuttui todellinen usko klassiseen musiikkiin.

37 vuoden takaisessa keskustelussa oli yksi ratkaiseva ero esimerkiksi viime vuoden aikana käytyyn musiikkikeskusteluun. 1970-luvun alussa itse orkesterien ohjelmistoa, niiden soittamaa musiikkia ei kritisoitu, vaan klassista musiikkia pidettiin yleissivistykseen kuuluvana, keskeisen tärkeänä osana länsimaista kulttuuriperintöä. Nykyään taas koko taidemusiikkiperinteemme merkitys ja arvo on silloin tällöin kyseenalaistettu.

Arvostuksen muutoksen havaitsee selvästi siinä, miten sanomalehdet ovat eri aikoina antaneet tilaa taidemusiikille. 1960-luvun alussa pääkaupungin lehdissä saattoi olla jopa kymmenen kritiikkiä yhdestä sinfoniakonsertista, eli musiikkikritiikkejä oli tuolloin Helsingin Sanomissa, Uudessa Suomessa, Hufvudstadsbladetissa, Suomen Sosialidemokraatissa, Kansan Uutisissa, Ilta-Sanomissa, Ylioppilaslehdessä, Nya Pressenissä, Kotimaassa ja Kauppalehdessä. Hyvässä lykyssä paikalle saapuivat myös muutamat maakuntalehdet

Päivälehtien kulttuuriosastoissa asemansa on säilyttänyt jossain määrin vain kirjallisuus. Musiikissa sen sijaan popmusiikki on työntänyt taidemusiikin osittain marginaaliin. Helsingin Sanomien internet-sivuilta voi lukea kyllä kaikki lehdessä 2000-luvulla kirjoitetut kirja-arvostelut, mutta kun klikkaa nettisivuilta kohtaa musiikki, sieltä avautuu pelkästään populaarimusiikkia koskevia juttuja. Siis klassinen musiikki ei sijoitu Helsingin Sanomien nettisivuilla enää ”musiikki”-nimikkeen alle.

Taidemusiikki on joutunut vielä suurempaan marginaaliin kouluopetuksessa. Koulujen musiikinopetus on vähennetty niin olemattomiin, että koululaiset voivat kirjoittaa ylioppilaaksi tietämättä klassisesta musiikista yhtään mitään. Musiikkiopistojen opetussuunnitelmia on kritisoitu siitä, että opetusrahat menevät liikaa klassisessa musiikissa tarvittavien soitinten opiskeluun populaarimusiikin sijaan.

Tämän vuoden ensimmäisessä Sibis-lehden numerossa Minna Lindgren ihmetteli sitä, että jopa Sibelius-akatemiassa ja yliopistojen musiikkitieteen laitoksilla erilaiset popmusiikin kurssit ovat alkaneet syrjäyttää länsimaisen tai Suomen musiikin historiaa. Helsingin Yliopiston musiikkitieteen laitoksella heavy metal –opintopiiri ja musiikinhistorian eri tyylikausia ja analyysia käsittelevä kurssi ovat samanarvoisia, niistä saa yhtä monta opintopistettä. Sibelius-akatemiassa maisterin tutkinnon suorittaja voi koota musiikin historian opintokokonaisuuden sellaisista paloista, joista yksikään ei käsitä varsinaista länsimaisen taidemusiikin historiaa. Turun yliopistossa suomalaisen musiikin opintokokonaisuudesta saa naurettavat 2 opintopistettä, kun taas heavy metal –kurssi on arvioitu Turussa tärkeämmäksi, kolmen opintopisteen arvoiseksi.

Tällaisessa asenneilmastossa ei ole ihme, että joillakin paikkakunnilla on käynnistetty keskustelu siitä, tarvitseeko paikkakunta ollenkaan orkesteria. Surullista mainetta tässä suhteessa on saanut osakseen etenkin Mikkeli, jossa kerättiin peräti kansalaisadressi kaupungin 12 hengen kamariorkesterin lopettamiseksi. Kaupunginorkesterin ulkoistaminen antaisi muka hyvän mahdollisuuden kilpailuttaa eri orkestereita keskenään. Ikään kuin jostain läheltä löytyisi muita orkestereita, jotka kilvan tarjoutuisivat pitämään konsertteja Mikkelissä ja tekemään niistä kaupungille kilpailevia, toinen toistaan halvempia tarjouksia.

Kun Suomeen aikanaan rakennettiin kaupunginorkesterien verkosto, ajateltiin että paras klassinen musiikki on yksi länsimaisen kulttuurin suurenmoisimmista saavutuksista, ja tämä ainutlaatuisen hieno perinne pitäisi tuoda mahdollisimman monen suomalaisen ulottuville. Ei silloin puhuttu klassisen musiikin ”vaikeudesta” tai sitä että sen harrastaminen olisi jonkinlaista elitismiä.

Elitismi-leimaa välttävät kuin ruttoa myös monien suomalaisten konserttitalojen johtajat. Mikkelin konserttitalon Mikaelin toimitusjohtaja Miia Korja oli viime syksynä riemuissaan, kun talon akustisesti erinomaiseen Martti Talvela –saliin saatiin Ruotsi-Suomi –nyrkkeilymaaottelu. Nyrkkeilykin on Korjan mielestä kulttuuria, ja näin Mikael ei leimaudu pelkästään jonkun eliitin tyyssijaksi.

Tällä tavoin laajennettu määritelmä kulttuurista ei ole sekään uutta maassamme, vastaavaa kulttuuri-sanan lavennettua käyttöä esiintyi jo 1970-luvulla. Esimerkiksi Joonas Kokkosta ärsytti vuonna 1979 suuresti, kun televisiossa oli puhuttu Suomen jääkiekkokulttuurista, tai pikemminkin sen puutteesta. Kokkonen totesi poleemisesti, että varmaan voi pian alkaa puhua myös ampumahiihtokulttuurista, pöytätenniskulttuurista, vapaapainikulttuurista, uintikulttuurista ja sen alalajeista rintauintikulttuuri, vapaauintikulttuuri, perhosuintikulttuuri, viestiuintikulttuuri.

Lisään näihin kulttuuri-sanan laajennuksiin sanan nousukaskulttuuri. Sille on ominaisia neljä piirrettä:

Ensinnäkin asioita arvotetaan ennen kaikkea niiden taloudellisen tuoton perusteella. Orkesteri voidaan ajatella pelkäksi tarpeettomaksi rasitteeksi kaupungille, koska se ei tuota rahallisesti. Ylipäänsä musiikin arvoa pyritään mittaamaan etupäässä rahassa. Viime syksynä Nykypäivä-lehden toimitussihteeri Eero Iloniemi vertaili esimerkiksi Rasmus-yhtyettä ja Sibeliusta ja asetti ne samanveroisiksi, koska Rasmus sai vuonna 2005 vähän enemmän tekijänoikeustuloja kuin Sibelius. Kahtena seuraavana vuonna Rasmus tosin hävisi tekijänoikeustuloissa Sibeliukselle, joten Sibelius on kirinyt – hyvä saavutus kuolleelta elitistisäveltäjältä.

Toiseksi nousukaskulttuuri on historiatonta, uuden paremmuutta kritiikittömästi korostavaa ja tässä ominaisuudessaan varsin lyhytnäköistä. Sille on ominaista, että perinnettä pidetään etupäässä vanhentuneena ja tarpeettomana jäänteenä menneisyydestä. Monissa kaupungeissa kauniita historiallisia kaupunkikeskuksia on tuhottu tehokkaamman rakentamisen nimissä. Uuden ehdottomaan paremmuuteen uskovaa nousukkuutta edusti 1970-luvulla myös Pierre Boulez. Vaikka hän joidenkin muiden mukana ennusti koko orkesterilaitoksen ja oopperatalojen nopeaa häviämistä, nämä ennustukset ovat osuneet täydellisesti harhaan. Erittäin suuren yleisöjoukon mielestä kun orkesterit ja oopperatalot eivät ole lainkaan vanhentuneita ja museaalisia laitoksia, vaan niillä on edelleen hyvin paljon annettavaa tämän päivänkin ihmiselle.

Kolmanneksi nousukaskulttuurille on ominaista kärjistynyt julkkishakuisuus ja yksilökeskeisyys. Mediat pyrkivät nostamaan joka alalta esiin vain pari tähtinimeä, ja muut jätetään suurelta osalta huomiotta. Ei-julkkishakuinen kollektiivisempi taide, kuten orkesterimusisointi ei välttämättä ylitä enää uutiskynnystä, vaan se, samoin kuin intiimi ja hiljainen, pienemmän yleisön taide saatetaan teilata elitistisenä.

Neljänneksi nousukaskulttuuri on ahnetta, suvaitsematonta ja laajenemishaluista. Se haluaa viedä arvonsa maailman joka sopukkaan, jolloin samalla se voi tuhota monia omaleimaisia, muille kuin nousukkuuden arvoille rakentuvia toimintaympäristöjä ja kulttuureita. Esimerkkinä tästä on vaikkapa se, että liiketaloudellisia tuottoperiaatteita ja jatkuvaa kilpailuttamista yritetään soveltaa sellaisillakin aloilla, joille tämä ei mitenkään sovi luontevasti, kuten on laita kaupunkien monien yleisten palveluiden tai vaikkapa orkesterilaitoksen kohdalla.

Elämme toisin sanoen varsin nousukasmaiseksi muuttuneessa kulttuuriympäristössä. Tällaisessa historian vaiheessa orkesterilaitoksen ja muiden kulttuurilaitosten merkitys on poikkeuksellisen tärkeä, sillä ne edustavat toisenlaisia, vaihtoehtoisia arvoja ja malleja. Orkesteri pitää yllä sidettä traditioon, tuo sen osaksi nykyisyyttä ja osoittaa näin, että kaikki perinne ei ole huonoa, sillä voi olla jotain hyvin tärkeätä annettavaa meidänkin ajallemme. Samalla orkesterilaitos elää myös nykyhetkessä, tilaa ja esittää uutta musiikkia. Kaiken kaikkiaan se edustaa vaihtoehtoista ajattelua yksiviivaisessa ja liiaksi yhdenmukaistetussa yhteiskunnallisessa ajatteluympäristössä.

Vielä tällä hetkellä useimmissa Suomen kaupungeissa uskotaan orkesterien ja muiden kulttuurilaitosten tärkeään tehtävään ja merkitykseen asukkaiden henkisen hyvinvoinnin ylläpitäjinä ja yleistä asumisviihtyisyyttä luovana tekijänä. Näin myös Porissa, jossa orkesteri pitkästä aikaa on saanut ja on edelleen saamassa lisävakansseja.

Porin esimerkki antaa siten toivoa, muutamien muidenkin suomalaiskaupunkien tavoin. Orkesterilaitos, museot, teatterit ja kirjastot edustavat humanismia yhteiskunnassa, joka on kehittynyt yhä epähumaanimpaan suuntaan. Kunnat jotka eivät anna arvoa kulttuurille, kärsivät henkisestä taantumasta. Ja yhteiskunta, joka ei anna arvoa humanismille, tuhoutuu ennen pitkää pyrkyryyteensä.

Näillä sanoilla avaan Porin 43. valtakunnalliset orkesteripäivät.

Takaisin