Huhtikuu 2018: Taiteessa arvokkainta on sen hyödyttömyys

Julkaistu 1.4.2018

Taiteen rahoittamista pyritään perustelemaan välinearvolla ja panos-tuotos –logiikalla, vaikka taiteen elinehto on sen hyödyttömyys. Hyötyajattelu on uhka taiteen sisällöille.

Taiteen itseisarvosta puhutaan julkisessa keskustelussa harvoin. Sen sijaan puhutaan taiteen välinearvosta, kuten hyvinvointitaiteesta. Pari vuotta sitten YLE uutisoi, että hyvinvointitaiteen rahoitus voimistuu Suomessa. Asia esitettiin ”luonnollisena ja järkevänä kehityksenä” rahoitusta jakavan virkamiehen suulla. ”Kehitys” on mitä ilmeisimmin jatkunut , sillä tämänhetkistä julkista taidekeskustelua leimaa välineellistä taidetta markkinoiva konsulttikielinen myyntipuhe. Taiteen ainoa julkisesti tunnustettu arvo on välinearvo: taiteesta saadaan hyvinvointia, jotta jaksetaan tuottaa talouskasvua.

Kun arvot ja asiantuntemus ovat hukassa, suositaan ratkaisukeskeisyyttä ja nopeita päätöksiä. Jopa kipeitä päätöksiä. Kun päättäjien tietämys ja ymmärrys eivät tavoita sisältöjen moninaisuutta, muutetaan rakenteita, joissa sisältöjä tehdään. Tätä kaikkea tekemisen meininkiä ohjaa tällä hetkellä kyseenalaistamaton hyötyaspekti. Mutta taiteessa arvokkainta on sen hyödyttömyys.

Meillä taidetta arvotetaan fiktiivisillä hyvinvointivaikutuksilla ja matkailunedistämislaskelmilla, joita tuottavat erilaiset selvitystyöryhmät raportteihinsa. Sivistymätön yhteiskunta hallinnoi ja huseeraa: bisneskieliset raportit korvaavat moniäänisen taiteen sisältö- ja arvokeskustelun. Näin taiteesta riisutaan sen moninaisuus ja sisäinen ristiriitaisuus, sen erilaiset merkitykset, kuten aistimellisuus, kaoottisuus, kriittisyys ja esteettisyys.

Merkitysten latistaminen hyödyn kieleksi muokkaa myös taiteen rahoitusta ja sisältöjä. Taiteen hyödyttömyyden arvo hukkuu ”hyvinvoinnin” sokeaan tavoitteluun. Tai matkailunedistämiseen, kuten Helsingissä 2020 järjestettävän taidebiennaalin tapauksessa. Julkista rahoitusta profiloidaan ja päätösvaltaa etäännytetään valtiollisesta politiikasta lisäämällä yksityistä ja säätiöpohjaista rahoitusta. Taiteen rahoituspäätökset tehdään panos-tuotos -logiikalla ja sillä arvioidaan myös sisällöt.

Markkinaehtoisuuden nimiin vannovat rahoittajat luovat kysynnän lain. He haluavat harvoin rahoittaa hyödyttömyyttä. Se on kuitenkin elinvoimaisen taiteen elinehto. Ihmisarvoisessa yhteiskunnassa on oltava hyödyttömiä asioita monesta syystä, ennen muuta siksi, että syntyisi laskelmoimattomia oheisseurauksia. Ympäristöfilosofi Allan Stoekl sanoo, että yhteisöllisyyden ja pyhyyden kokemukset liittyvät useimmiten asioiden laskelmoimattomiin sivujuonteisiin, eivät sellaiseen toimintaan, jonka päämäärät on tarkasti etukäteen suunniteltu ja optimoitu.

Ilman yhteisöllisyyden ja pyhyyden kokemuksia maailma muuttuu kolkoksi paikaksi elää. Yksilökeskeinen, äärimmilleen viritetty kilpajuoksu tukahduttaa kyvyn ja halun toisen ymmärtämiseen, empatiasta puhumattakaan. Eriarvoisuus, syrjäytyneisyys ja suvaitsemattomuus lisääntyvät. Eläminen on sitä, että yrittää itse olla kuolematta. Jälkikestävää (post-sustainable) yhteiskuntamallia hahmotellut Stoekl on niin radikaali, että pitää luonnonresurssien jatkuvaa laskennallistamista tuhoisana ekokriisin kannalta. Stoeklin mielestä resurssiperustainen, hyödyllistävä ja välineellistävä luontosuhde on jo itsessään ongelma, jota ei voi korjata tyhjentävästi resurssien järkevällä jakamisella.

Jos resurssiperustaisuus on haitallista luonnonvaroista puhuttaessa, eikö ole selvää, että taide tulisi jättää kokonaan totalisoivan hyötyajattelun ulkopuolelle? Suomen Sinfoniaorkesterit ry.:n vuoden 2018 teema ”sinfoniaorkesterit osana yhteiskuntaa” viittaa siihen, millaisia merkityksiä ja arvoja taiteelle halutaan yhteiskunnassa antaa. Toivottavasti tämä valittu teema voimistaisi myös hyödyttömän taiteen vaalimista. Marginaalinen, unohdettu ja tuntematon orkesterimusiikki on vähintään yhtä tärkeää kuin juhlittujen sankarisäveltäjien hitit tai terveyssaarnaajien parantavaksi julistama musiikki.

Taiteessa arvokkainta on sen hyödyttömyys. Tämän hyödyttömyyden syvimmät, ihmistä liikuttavat merkitykset eivät ilmene numeroina. On uskallettava puhua taiteen kielillä, monimuotoisesti ja sisuskaluja rouhaisevasti.

Taina Riikonen, Äänitaiteilija, filosofian tohtori

 

Takaisin