Blogit

KUUKAUDEN BLOGI

Joulukuu 2017

Emilie Gardberg: Kuoleeko amerikkalainen orkesteri?

Olen viettänyt kohta kaksi kuukautta Washington DC:ssa ja viihdyn mainiosti. Kotoisen tuntuinen, helposti käveltävä DC on ystävällinen amerikkalainen kaupunki, johon kaikki ovat tulleet ”töihin”. Täällä suhtaudutaan asioihin vakavasti ja jonninjoutavia keskusteluita en ole käynyt lainkaan. Keskusteluissa päädytään suoraan Pohjois-Korean ydinaseisiin, eri näkemyksiin Jerusalemin pääkaupunkiasemasta, (luonnollisesti) Trumpin politiikkaan tai #metoo-kysymyksiin. Kaikki ovat oikeasti asiantuntijoita ja kukaan ei ole täältä – on jollain tavalla kun olisi kesäleirillä superlahjakkaiden ja syvällisesti asioihin paneutuvien huippuammattilaisten kanssa.

Täällä ollessani valmistelen kirjaa työnimikkeellä Musik för en bättre värld. Siinä tarkastelen yhdessä upeiden suomalaiskollegoiden kanssa klassisen musiikin transformatiivista vaikutusta maailmassa. Mutta siitä enemmän joskus toiste.

Washington DC sijaitsee monen upean kaupungin lähellä ja niinpä olen saanut kokea konsertteja niin New Yorkissa, Philadelphiassa, kuin kohta Baltimoressa. DC:ssä sijaitseva Kennedy Center on yksi tämän maan suurimmista kulttuurikeskuksista ja sen hulppeat jättisalit ansaitsevat kaiken mahdollisen kiitoksen siitä panostuksesta, jota kulttuuriin on aikanaan laitettu.

Kuitenkin huolestun kun käyn siellä. Lähes sataprosenttisen vitivalkoinen harmaapäinen yleisö spurttaa rollaattorin kanssa paikalle, nauttii väliaikakahvinsa muulta yleisöltä suljetuissa lahjoittajien baareissa ja suuntaa takaisin kotiin mustassa Cadillacissa. Salissa täyttöaste on ehkä 60 % ja tunnelma on sen mukainen. Suomessa usein haastetaan puhumaan musiikin yleisöistä ja miten klassinen musiikki on kuolemassa, mutta ensikäden tiedolla voin sanoa että esim. Turussa, jossa viisi vuotta vaikutin, asia ei suinkaan näytä huonolta. Päinvastoin, nuoria on yleisössä enemmän kuin pitkään aikaan ja monet ovat löytäneet vaikka elokuvamusiikin konsertista Carmina Buranan kautta myös ns. "tavallisen” sinfoniaohjelmiston pariin.

Mutta täällä DC:ssä puheet kuolemasta eivät ole liioiteltuja. Kansakunnan ylpeydeksi luulemani National Symphony Orchestran markkinointi on vanhanaikaista ja tuntuu puhuttelevan ainoastaan jo asiaan vihkiytyneitä. Sinällään ihastuttavan kapellimestarin Gianandrea Noseda valokuvien käyttö markkinointikampanjan ytimenä on outoa (erityisesti kun kuvat eivät ole oivaltavia) ja itse orkesterista ei oikeastaan saa minkäänlaista kuvaa salin sisällä tai sen ulkopuolella. Koko touhua leimaa steriili etäisyys. Tällä, myönnettäköön hyvin lyhyellä kokemuksella NSO:sta sanoisin, että heillä on suuri tarve uudistua. He yhdessä monen muun amerikkalaisen orkesterin kanssa kamppailevat relevanssistaan ja se on, ainakin osittain, itseaiheutettua.

Vuosi vuodelta konserttilippujen hinnat nousevat. Henkilökunnan määrä taloissa on valtava koska tärkein yksittäinen tehtävä on kerätä miljoonia dollareita rikkailta tutkijoilta - ei musiikki. Tällainen ihmisten sponsoroima toiminta voi toki olla mahtavaa, mutta kun se pieni, rikas, sisäpiiriin itsensä kokeva tukijajoukko koko ajan pienenee ja entistä enemmän valikoituu, on vaarana että kohta ei ole ketään jäljellä. Miksi sitten syytän orkestereita itseään? Rakennamme itse yhteiskuntaamme, ja tekemillämme valinnoilla luomme myös ympäristömme. Täällä priorisoidaan yksilön vapautta ja valintoja. Verokannustimien takia yksilöllä on hyvin suuri valta, jos hänellä on rahaa. Siispä rahaa ratkaisee, kaiken.

Täällä ollessani olen joutunut toteamaan, että minä rakastan veroja. Minä rakastan sitä, että eläkeläinen voi käydä kuluttamassa Turun konserttitalon jo kuluneita penkkejä 16 euron hintaisella lipulla. Minä rakastan sitä, että opiskelija voi pölähtää paikalle konserttipäivänä alle bussilipun hinnalla ja kokea maailman huippuesiintyjiä kotikaupungissaan. Minä rakastan sitä, että monet esitykset striimataan ilmaiseksi kaikille. Minä rakastan sitä, että RSO:sta voi nauttia tuon tuosta niin telkkarissa kuin autoradiossa. Minä rakastan sitä, että me emme ole rakentaneet laitoksiimme hallituksia ja neuvottelukuntia joita palvelemme enemmän kuin musiikkia ja joiden vaikutusvallasta olemme riippuvaisia.

Paikallinen luottamusmiehistä koostuva kulttuurilautakunta voi kyllä tuntua joskus raskaalta kuormalta, mutta pääasiassa Suomessa luotetaan pieniin ja tehokkaisiin kulttuuriorganisaatioihin ja annetaan kulttuurin maksaa, näkyä ja olla saatavilla kaikille. On hyvä tulla suureen maailmaan näkemään että kotona on asiat monelta osin hyvin.

***

Marraskuu 2017


Hannele Eklund: Tilausteoksen elämä

 

Ilman suurempaa meteliä on Suomen 100-vuotisjuhlahumun keskellä meneillään ennätyssyksy uuden suomalaisen musiikin suhteen. Uudet sävellykset eivät enää synny taiteilijan pakottavasta tarpeesta pöytälaatikkoon, vaan ideaalitilanteessa teoksella on tilaaja, joka myös maksaa ja sitoutuu esittämään tilauksensa.

Suomen sinfoniaorkesterit ry:n vuosikertomuksessa luetellaan vuoden aikana Suomessa kuullut kantaesitykset. Lista on ollut monena vuonna komeaa luettavaa, mutta tänä vuonna siitä tulee erityisen muhkea. Suomen Sinfoniaorkesterit ry ja Suomen Säveltäjät ry:n Sibelius-rahasto toteuttivat useita merkkivuosia juhlistavan Sibeliuksen seuraajat -yhteistyöhankkeen, jonka turvin maan orkesterit ovat tilanneet yhteensä 15 uutta teosta. Hanke toteutettiin Suomen Kulttuurirahaston tuella. Suurin osa uusista teoksista on kuultu syyskaudella, viimeisen vuoro on itsenäisyyspäivänä Lahdessa.

Tilastojen mukaan Suomen Sinfoniaorkesterit ry:n jäsenet kantaesittivät vuonna 2015 yhteensä 102 sävellystä, niistä kotimaisten säveltäjien teoksia oli 87. Vuonna 2016 vastaavat luvut olivat 78/59. Ilahduttavaa on se, että sävellyksiä tilataan, sekä erityisesti se, että tilaajina eivät ole yksinomaan suurten kaupunkien suuret orkesterit, vaan kantaesityksiä kuullaan maan joka kolkassa erikokoisten yhtyeiden soittamina. Mutta mitä uutuuksille tapahtuu kantaesitysten jälkeen?

Säveltäjä Kai Nieminen kirjoitti Sibeliuksen seuraajat -hankkeeseen jousikvarteton Meri-Lapin jousikvartetin ja Savonlinnan orkesteriyhdistys ry:n yhteistilauksesta. Hänen mukaansa yhteistilaus on säveltäjän kannalta maukas: ”Uusi kvartetto sai heti tuoreeltaan seitsemän esitystä jokseenkin peräkkäin, kantaesityksen ja kolme muuta esitystä sekä Kemin että Savonlinnan seudulla.”

Yhteistilauksen tekivät myös Saimaa Sinfoniettaksi yhdistyneet Mikkelin ja Lappeenrannan kaupunginorkesterit, jotka näin saivat teoksen itseään suuremmalle orkesterille. Yhteistyö on hyvä keino tässäkin suhteessa: yhdessä tilattu ja soitettu teos monipuolistaa orkesterin kokoonpanoa, mikä on ilo sekä säveltäjälle että muusikoille, ja tuo vaihtelua tilaajien ohjelmistoon.

Sävellyksen tilaaminen on iso satsaus orkesterilta. Musiikin ja musiikkikulttuurin kehittyminen edellyttää uusia teoksia, jotka heijastavat omaa aikaansa. Erityisen tärkeätä se on tällaisina murrosaikoina, jolloin maailman suunta on monille vaikeasti hahmotettava asia. Taide reagoi ajan henkeen, peilaa yhteisiä tuntoja ja parhaimmillaan ennakoi muutoksia. Jokainen sävellystilaus on kulttuuriteko.

Yhteistilaukset ovat yleinen käytäntö musiikkielämässä. Niiden kautta syntyy myös kansainvälisiä yhteyksiä orkestereiden, konserttitalojen tai festivaalien välillä. Tilauksen kustannukset jaetaan, ja se, joka saa kantaesityksen, maksaa yleensä jonkun verran muita enemmän. Mutta ennen kaikkea uudelle teokselle tulee heti useita esityksiä ja enemmän kuulijoita.

Usein tilausteoksella on karumpi kohtalo. Orkestereiden nuotistoissa pölyttyy lukemattomia kantaesityksen jälkeen unohtuneita teoksia. Osa ehkä syystä, mutta ihan varmasti moni aivan turhaan. Ohjelmistoihin voisi löytyä hienoja unohtuneiden helmien uudelleen tulemisia, kun aika ajoin kaivettaisiin esiin vuosien varrella tilattuja teoksia. Ehkä tilatun teoksen voisi heti sen valmistuttua sijoittaa ohjelmiin myös seuraaville kausille. Teos ei soittamisesta kulu, päinvastoin.

Sibeliuksen seuraajat -hankkeen sävellyksistä osa on jo menossa kohti seuraavaa esitystä, mikä on erinomainen jatko hankkeelle. Hanke on tuottanut erilaisille kokoonpanoille ja genreille elinvoimasta suomalaista musiikkia, jonka toivoisi soivan usein ja eripuolilla maata. Orkesterit ovat mestareita verkostoitumaan ja tekemään yhteistyötä monin tavoin. Tilausteosten osalta mahdollisuuksia on vaikka kuinka. Orkesteripäivien kahvipöytäkeskusteluissa oman orkesterin tilausaarteita voi kehua kollegalle. Piste sille, joka saa naapurin innostumaan ja tilausteokselle pitkän elämän.

Hannele Eklund ©Maisteriviestintää

***
Lokakuu 2017


Kalevi Aho: Kulttuuri säästökohteena

 

Eri puolilta Suomea on kantautunut viime viikkoina ikäviä kulttuurin rahoitusta koskevia uutisia. Kokkolan uusi kaupunginjohtaja esitti, että Kokkolan kaikilta taidelaitoksilta, myös Keski-Pohjanmaan Kamariorkesterilta supistettaisiin peräti 10 prosenttia kaupungin avustusta, mikä pahasti rampauttaisi Kokkolan kulttuurielämää. Kamariorkesterin kohdalla tämä tuntuu erityisen käsittämättömältä, sillä onhan orkesteri Kokkolan ylivoimaisesti valovoimaisin ja kansainvälisesti tunnetuin taidelaitos. Helsingissä puolestaan UMO-orkesteri on ollut pahoissa talousvaikeuksissa avustusten vähenemisen takia.

Eikä ole niin kauan siitäkään, kun Lappeenrannassa pari kunnallispoliitikkoa esitti koko kaupunginorkesterin lakkauttamista, jotta niillä rahoilla saataisiin muutamat sisäilmaongelmista kärsivät koulut korjatuiksi. Kuopiossa puolestaan eräs kaupungin johtomiehistä esitti joku vuosi sitten yhtenä vaihtoehtona Kuopion kaupunginorkesterin huomattavaa supistamista tai jopa lopettamista.

Säästökohteena on ollut myös nuorten musiikkitoiminta siitä huolimatta, että juuri soittaminen on kaikkein parhaimpia henkisesti ja sosiaalisesti kehittäviä nuorten harrastusmuotoja. Valtakunnallisen nuoriso-orkesteri Vivon koko toiminta saattaa loppua kokonaan, koska valtio on määritellyt uudet kriteerit, jolla nuorisotoimintaan myönnetään määrärahoja, eikä Vivo enää sovikaan näihin kriteereihin. Suomalaisen viulunsoiton kehdossa Kaustisella yritettiin lopettaa ainutlaatuisen menestyksekäs Näppärit-toiminta, joilla lapset saadaan kansanmusiikin ja samalla yleensä musiikin harrastamisen piiriin. Seinäjoella on jo lopetettu musiikkilukio.

Kulttuurin leikkaustoimenpiteitä ehdotetaan kaikkialla samoin perustein: kaupunkien talous on ahdingossa, jolloin aletaan säästää siitä, minkä kuvitellaan olevan taloudellisesti tuottamattominta, eli usein juuri kulttuurista. Ihanteeksi on monella taholla tullut, että kaupunkeja ja kuntia pitäisi johtaa kuin liikeyrityksiä.

Kaupungit eivät ole kuitenkaan firmoja, sillä eihän kaupunkiorganisaation tarkoituksena ole firmojen tavoin tuottaa voittoa osakkeenomistajille. Kunnallispolitiikan tehtävänä on luoda kaupunki, jossa asukkaat viihtyvät, jossa ovat hyvät kunnalliset palvelut ja riittävästi myös henkisiä pyrintöjä asukkaiden virkistykseksi. Kaupungista josta kulttuuri eliminoidaan, tulee ennen pitkää henkisesti kuollut ja näivettyvä.

Kun maahamme luotiin kunnallista orkesteri- teatteri ja museojärjestelmää, kunnat ja kaupungit olivat nykyistä paljon köyhempiä, mutta silloiset kunnanisät olivat viisaampia; he ajattelivat, että asukkaille pitää antaa mahdollisuus kokea kotikaupungissaan omin voimin toteutettuna hienointa ja arvokkainta, mitä ylipäänsä on länsimaisessa kulttuurissa luotu. Tuolloiset päättäjät osasivat nähdä kauaskantoisemmin, mikä on tärkeä vetovoima- ja viihtyvyystekijä kaupungille.

Nykyään monet poliitikot eivät anna enää vastaavaa arvoa sivistykselle ja kulttuurille. On kuitenkin aivan selvä asia, että juuri kulttuuri on yhteiskuntaa koossapitävä voima. Koko Suomea itsenäisenä valtiona ei olisi olemassa, ellei Keski-Euroopasta olisi omaksuttu kansallisuusaatetta tukevia filosofioita, ellei Elias Lönnrot olisi luonut Kalevalaa ja vaikuttanut suomen kirjakielen muotoutumiseen, ja ellei tämän innoittamana olisi 1900-luvun vaihteessa syntynyt suurta kansallista taiteen kukoistuskautta, mikä ratkaisevasti vaikutti suureen kansalliseen herätykseen.

Suuremmat kulttuurilaitokset eivät niin pienessä maassa kuin Suomessa voi millään toimia yksityisin varoin eivätkä lahjoitusten ja sponsoritukien turvin, kuten on usein ehdotettu. Suurilla sponsorituilla voi olla paradoksaalisesti jopa negatiivinen vaikutus kunnallisiin avustuksiin; jos jonakin vuonna saadaankin ylimääräistä rahaa sponsoreilta, kaupunki voi samalla summalla vähentää omaa avustustaan laitokselle. Kun sitten jatkossa sponsorituki loppuu, laitos on suurissa vaikeuksissa, koska kerran pudotettua kunnallista avustusta on todella vaikea nostaa entiselleen.

Myös parhaillaan käynnissä oleva valtionosuusjärjestelmän muutos merkitsee VOS-laitoksille suuria huolia. Tämänhetkisen esityksen mukaan VOS-avustuksia voitaisiin myöntää enintään kolmeksi tai kuudeksi vuodeksi kerrallaan, minkä jälkeen jokaisen avustuksen saajan pitäisi hakea sitä uudelleen. Seurauksena on laitosten toimistoissa vain lisää byrokratiaa, ja erityisesti monet pienemmät laitokset joutuvat elämään koko ajan ikään kuin löysässä hirressä, koska ei ole takeita, jatkuuko valtionapu enää myönnetyn ajan jälkeen.

Ainoa tapa saada uusia toimijoita pysyvän valtionavun piiriin olisi se, että valtion kulttuuribudjettia kasvatettaisiin huomattavasti. Valtionbudjetissa olisi kyllä runsain määrin kohteita, joista rahaa voitaisiin siirtää kulttuurille, yhtenä vaihtoehtona ovat esimerkiksi yritystuet tai maataloustuet sellaisille maatalousyrityksille, jotka jo ilman tukiakin tuottavat isot voitot.

Ja miksi rahapulaa valittava Opetus- ja kulttuuriministeriö haluaa tukea 18 miljoonalla eurolla Tampereen rautatieaseman ylle suunniteltavaa suurta stadion- ja toimistokompleksia, varsinkin kun tuen perusteet ovat Suomen Kuvalehden selvityksen mukaan paljastuneet paljolti tuulesta temmatuiksi?

Tätä kirjoitettaessa näyttää siltä, että Kokkolassa kaupungin päättäjät tulivat järkiinsä, kaupunginjohtajan esitystä ei sellaisenaan olla hyväksymässä, jolloin kamariorkesteri selviäisi vain 9000 euron kaupungin tuen vähennyksellä yli 90.000 euron sijaan. Herää kuitenkin kysymys, mistä on alkanut siitä näitä saneeraajakunnallispoliitikkoja, joilla ei ole todellista käsitystä siitä, mitä heidän ehdottamansa leikkaukset merkitsevät kaupungin koko henkisen elämän ja asukkaiden viihtyvyyden kannalta.

Pitäisiköhän kaupunginjohtajien toimenkuvan kriteereissä korostaa ensisijaisesti yleissivistystä ja kulttuurin tuntemusta ja vasta sen jälkeen talousosaamista?

Kalevi Aho

***
Syyskuu 2017


Minna Lindgren: MITÄ ON MENESTYS

 

Menestyksen mittareita etsittiin somessa ja Helsingin Sanomissa, kun toimittaja erehtyi sanomaan ulkomailla asuvaa kuvataiteilijaa kansainvälisesti menestyneeksi. Tunnekuohusta käynnistynyt keskustelu oli kiinnostava. Siinä pohdittiin taiteilijan menestystä ja kansainvälisyyttä. Ikään kuin kansainvälisyys olisi jotain Suomen ulkopuolella tapahtuvaa.

Sibeliuksen menestystä ei ole Suomessa kyseenalaistettu. Hänen musiikkiaan soitetaan meillä ja muualla niin paljon, että lastenlastenlastenlapsillakin on voita leivän päällä, ja moni hänen jälkeensä tullut säveltäjä on tuntenut olevansa jättiläisen varjossa. Mutta mitä paljastaa hänen päiväkirjansa? Loputonta huolta oman taiteen unohtumisesta.

Kukaan Suomen Säveltäjien yli 200 jäsenestä ei haaveile Sibeliuksen menestyksestä. Se ei johdu musiikista, vaan politiikasta, yhteiskunnasta ja ajasta. Enemmän kuin lahjoista ja ahkeruudesta, menestys riippuu siitä, milloin ja missä ihminen sattuu elämään.

Kun Suomen Sinfoniaorkesterit ja Suomen Säveltäjät löivät voimansa yhteen Sibeliuksen juhlavuonna saadakseen 15 kantaesitystä orkestereille Suomen juhlavuoteen, hanke ei oikein kiinnosta mediaa. Niin tottuneita olemme kotimaisiin kantaesityksiin. Ja tosiaan, tänä vuonna Suomessa kuullaan noin 150 kantaesitystä. Liekö lyhyen historiamme ennätys.

Sibeliuksen seuraajilla menee siis hyvin. Heitä on enemmän kuin koskaan, heillä on hyvä koulutus, aiempaa enemmän työtä ja heidän musiikkiansa soitetaan. Monilla orkesteritilaus on vain yksi vuoden kantaesityksistä. Oletettavasti joku soittaa jossain myös aiemmin sävellettyjä teoksia. Sävellyksiä on taltioitu, ja netissä niiden äärelle voi hakeutua missä tahansa maailmassa.

Yhä enemmän säveltäjät tekevät jotain muutakin kuin säveltävät. Pidän sitä positiivisena asiana, paluuna aikaan ennen Beethovenia, jolloin säveltäjä oli muusikko, kapellimestari, kriitikko ja opettaja, toisin sanoen monipuolinen musiikin ammattilainen. Säveltäminen ei ole eriytynyttä neronleimahdusten takomista.

Hyvää on sekin, että ei ole olemassa tunnistettavasti suomalaista musiikkia. Suomalaiset säveltäjät ovat vihdoin vapaita koulukunnista, dogmeista ja kirjoittamattomista säännöistä. Orkestereiden kantaesityksissä teosten lähtökohtia ovat olleet tekno, barokki, Raamattu, jazz, kansamusiikki, työkalut, luonto, New Age, säveltäjän itsenäisyys, Ilja Repin, hiljaisuus, mikrointervallit, Linnunradan käsikirja liftareille, taiteen ja teknologian luova suhde – ja Sibelius. Teosten nimikirjo syleilee koko maailmaa sinfoniasta ja konsertoista otsikoihin millä tahansa kielellä.

Uudenlainen vapaus taiteessa liittyy myös genrerajoihin ja kysymykseen kansallisesta tai kansainvälisestä. Ne olivat ennen tiukasti rajattuja lokeroita. Mutta oma aikamme ei onneksi enää tiedä, missä menevät rajat kevyen ja vakavan tai suomalaisen ja kansainvälisen välillä. On vain musiikkia.

Menestys ei liity kansainvälisyyteen eikä kotipaikkaan. Taiteilijalla ei ole kansallista tehtävää, vain omansa. Kiinnostava taiteilija on lähtökohtaisesti kansainvälinen. Ja jos taiteilijalla on mahdollisuus toteuttaa itseään, hän on myös lähtökohtaisesti menestynyt.

15 menestystarinaa Suomen orkestereiden ohjelmistossa sarjassa ”Sibeliuksen seuraajat”

******

Konserttipoimintoja menneisyydestä, sekä kokoelma musiikkiaiheisia postikortteja, Jarmo Jähi
Kymisinfoniettalaisten blogi, sooloja lavan takaa
Syötävät sävelet, Klassista musiikkia ja ruokaa käsittelevä blogi: musiikillisia reseptejä, juttua historiallisten säveltäjien gastronomisista mieltymyksistä sekä ruuista, jotka liittyvät klassiseen musiikkiin.
Muut asiat, Hannu Pohjannoron säveltäjäblogi
Taiteen edistämiskeskuksen blogi, taideneuvoston jäsenet kirjoittavat
Miten orkesterit ottavat vastaan lapsikuulijat: Anna Eveliina Hännisen blogi Rondo Classicissa
Jyväskylä Sinfonian kapellimestarit 1970-2014, Jarmo Jähi
Juginploki, sellisti Jukka Rautasalo pohtii ja kirjoittaa
Slipped Disc, Norman Lebrecht on shifting sound worlds
Lakka ry. Lapin kamariorkesterin kannatusyhdistyksen blogi
Kulttuuria kaikille - Blogi
Your gateway to the classical music and opera world in Asia & more, with inside stories
, Rudolph Tang.
Kuka omistaa musiikin, Pekka Gronow, etnomusikologi, kirjoittaa tekijänoikeuteen ja musiikkiin liittyvistä aiheista
Kirjoituksia säveltäjän työstä ja vähän muustakin elämästä, säveltäjä Pasi Lyytikäisen blogi
Off The Record, säveltäjä Osmo Tapio Räihälän blogi
Herrasmiehen päiväkirja, Janne Koskinen kirjoittaa klassisesta musiikista
Amfionin päiväkirjat
RondoClassicin blogit
Kulttuuria Turussa
Säveltäjät Tampere Biennalen sivulla, mukana mm. Kaija Saariaho, Olli Virtaperko...
Jaakko Kuusisto Blog, viulisti, kapellimestari, säveltäjä
Nuotiston vierestä, Maritta Hirvonen, Tampere Filharmonian intendentti vuoteen 2012 asti
From the Orchestra Library, Karen Schnackenberg, Chief Librarian of the Dallas Symphony Orchestra
Hannu Linnun blogi, Hannu Lintu toimi blogia kirjoittaessaan Tampere Filharmonian ylikapellimestarina tekee aktiivista kansainvälistä kapellimestariuraa.
Sibelius-Akatemian nuotiston blogi, kirjoittajat ovat pääosin kirjaston henkilökuntaa, mutta myös käyttäjät ovat tervetulleita kirjoittajiksi.
Sasha Mäkilän blogi, Sasha Mäkilä toimii Mikkelin kaupunginorkesterin ylikapellimestarina
Risto Niemisen blogi, Risto Nieminen bloggaa Lissabonista
Mika Kareksen blogi, oopperalaulaja Mika Kares
Paula Nurmentauksen blogi, toimittaja Paula Nurmentaus
Jonas Rannilan blogi, Sibelius-Akatemian opiskelija, musiikin sekatyömies