EMILIE GARDBERG: KUOLEEKO AMERIKKALAINEN ORKESTERI? Joulukuun blogi.

Julkaistu 18.12.2017


Olen viettänyt kohta kaksi kuukautta Washington DC:ssa ja viihdyn mainiosti. Kotoisen tuntuinen, helposti käveltävä DC on ystävällinen amerikkalainen kaupunki, johon kaikki ovat tulleet ”töihin”. Täällä suhtaudutaan asioihin vakavasti ja jonninjoutavia keskusteluita en ole käynyt lainkaan. Keskusteluissa päädytään suoraan Pohjois-Korean ydinaseisiin, eri näkemyksiin Jerusalemin pääkaupunkiasemasta, (luonnollisesti) Trumpin politiikkaan tai #metoo-kysymyksiin. Kaikki ovat oikeasti asiantuntijoita ja kukaan ei ole täältä – on jollain tavalla kun olisi kesäleirillä superlahjakkaiden ja syvällisesti asioihin paneutuvien huippuammattilaisten kanssa.

Täällä ollessani valmistelen kirjaa työnimikkeellä Musik för en bättre värld. Siinä tarkastelen yhdessä upeiden suomalaiskollegoiden kanssa klassisen musiikin transformatiivista vaikutusta maailmassa. Mutta siitä enemmän joskus toiste.

Washington DC sijaitsee monen upean kaupungin lähellä ja niinpä olen saanut kokea konsertteja niin New Yorkissa, Philadelphiassa, kuin kohta Baltimoressa. DC:ssä sijaitseva Kennedy Center on yksi tämän maan suurimmista kulttuurikeskuksista ja sen hulppeat jättisalit ansaitsevat kaiken mahdollisen kiitoksen siitä panostuksesta, jota kulttuuriin on aikanaan laitettu.

Kuitenkin huolestun kun käyn siellä. Lähes sataprosenttisen vitivalkoinen harmaapäinen yleisö spurttaa rollaattorin kanssa paikalle, nauttii väliaikakahvinsa muulta yleisöltä suljetuissa lahjoittajien baareissa ja suuntaa takaisin kotiin mustassa Cadillacissa. Salissa täyttöaste on ehkä 60 % ja tunnelma on sen mukainen. Suomessa usein haastetaan puhumaan musiikin yleisöistä ja miten klassinen musiikki on kuolemassa, mutta ensikäden tiedolla voin sanoa että esim. Turussa, jossa viisi vuotta vaikutin, asia ei suinkaan näytä huonolta. Päinvastoin, nuoria on yleisössä enemmän kuin pitkään aikaan ja monet ovat löytäneet vaikka elokuvamusiikin konsertista Carmina Buranan kautta myös ns. "tavallisen” sinfoniaohjelmiston pariin.

Mutta täällä DC:ssä puheet kuolemasta eivät ole liioiteltuja. Kansakunnan ylpeydeksi luulemani National Symphony Orchestran markkinointi on vanhanaikaista ja tuntuu puhuttelevan ainoastaan jo asiaan vihkiytyneitä. Sinällään ihastuttavan kapellimestarin Gianandrea Noseda valokuvien käyttö markkinointikampanjan ytimenä on outoa (erityisesti kun kuvat eivät ole oivaltavia) ja itse orkesterista ei oikeastaan saa minkäänlaista kuvaa salin sisällä tai sen ulkopuolella. Koko touhua leimaa steriili etäisyys. Tällä, myönnettäköön hyvin lyhyellä kokemuksella NSO:sta sanoisin, että heillä on suuri tarve uudistua. He yhdessä monen muun amerikkalaisen orkesterin kanssa kamppailevat relevanssistaan ja se on, ainakin osittain, itseaiheutettua.

Vuosi vuodelta konserttilippujen hinnat nousevat. Henkilökunnan määrä taloissa on valtava koska tärkein yksittäinen tehtävä on kerätä miljoonia dollareita rikkailta tutkijoilta - ei musiikki. Tällainen ihmisten sponsoroima toiminta voi toki olla mahtavaa, mutta kun se pieni, rikas, sisäpiiriin itsensä kokeva tukijajoukko koko ajan pienenee ja entistä enemmän valikoituu, on vaarana että kohta ei ole ketään jäljellä. Miksi sitten syytän orkestereita itseään? Rakennamme itse yhteiskuntaamme, ja tekemillämme valinnoilla luomme myös ympäristömme. Täällä priorisoidaan yksilön vapautta ja valintoja. Verokannustimien takia yksilöllä on hyvin suuri valta, jos hänellä on rahaa. Siispä rahaa ratkaisee, kaiken.

Täällä ollessani olen joutunut toteamaan, että minä rakastan veroja. Minä rakastan sitä, että eläkeläinen voi käydä kuluttamassa Turun konserttitalon jo kuluneita penkkejä 16 euron hintaisella lipulla. Minä rakastan sitä, että opiskelija voi pölähtää paikalle konserttipäivänä alle bussilipun hinnalla ja kokea maailman huippuesiintyjiä kotikaupungissaan. Minä rakastan sitä, että monet esitykset striimataan ilmaiseksi kaikille. Minä rakastan sitä, että RSO:sta voi nauttia tuon tuosta niin telkkarissa kuin autoradiossa. Minä rakastan sitä, että me emme ole rakentaneet laitoksiimme hallituksia ja neuvottelukuntia joita palvelemme enemmän kuin musiikkia ja joiden vaikutusvallasta olemme riippuvaisia.

Paikallinen luottamusmiehistä koostuva kulttuurilautakunta voi kyllä tuntua joskus raskaalta kuormalta, mutta pääasiassa Suomessa luotetaan pieniin ja tehokkaisiin kulttuuriorganisaatioihin ja annetaan kulttuurin maksaa, näkyä ja olla saatavilla kaikille. On hyvä tulla suureen maailmaan näkemään että kotona on asiat monelta osin hyvin.

 

Takaisin