MINNA LINDGREN: ORKESTERI ON MUSIIKIN JALKAPALLO. Kesäkuun 2018 blogi

Julkaistu 19.6.2018


Orkesteri on musiikin jalkapallo

Jalkapallossa Islannin tai Argentiinan tunnistaa pelipaitojen lisäksi selvästi toisistaan erottuvista pelityyleistä. Orkestereissa kansallisia eroja ei enää juuri huomaa. Onko jotain menetetty?

Jalkapallon MM-kisat on maailman suurin tapahtuma. Sen mielenkiinto ei ole parhaassa mahdollisessa jalkapallossa, vaan jossain aivan muussa. Kun mukaan päässeet maat kokoavat edustusjoukkueen, yksikään tilapäiskokoonpano ei ole yhtä hyvä kuin varsinaisen pelikauden aikana yhteen hioutuneet seurajoukkueet. Yksi katsojan hupi onkin seurata, kuinka suuret tähdet sopeutuvat omaa osaamistaan huonompaan ympäristöön. Toinen hupi liittyy kansallisuuksiin ja kulttuureihin.

MM-kisoissa näkyvät vielä kansallisuuksien erot tavalla, jota näkee harvoin kohti yhtenäiskulttuuria kiitävällä pallollamme. Väli- ja eteläamerikkalaiset pelaavat erilaista jalkapalloa kuin eurooppalaiset, vauhdikkaampaa, taiturillisempaa, kekseliäämpää. Pohjoismainen jalkapallomenestys perustuu puolustukseen, saksalainen syöttöjyrään. Joillain strategia on jarruttelua ja pistohyökkäyksiä, toisilla jatkuvaa pallonhallintaa.

Orkesteri on musiikin jalkapallo, joukkuelajin kuningas, joka laadukkaimmillaan perustuu hyvään yhteispeliin, taitaviin yksilösuorituksiin ja hyvään johtamiseen. Merkittävin ero orkesterin ja jalkapallon välillä liittyy valmentamiseen. Jos jalkapallojoukkue ei menesty, valmentaja saa potkut. Mutta jos orkesteri soittaa huonosti, vika ei ole kapellimestarin, joka kuittaa kohtuuttoman palkkionsa, poistuu paikalta ja jatkaa uraansa. Paras orkesteri onkin se, joka soittaa aina hyvin, kapellimestarista huolimatta.

Viime vuosituhannella tunnettiin vielä eri maiden orkesterit soittotyylistään. Puhuttiin venäläisistä vaskista, englantilaisista klarineteista, Välimeren maiden huonosta kurista, amerikkalaisista jousista jne. Asiantuntijat erottivat levyltä Philadelphian, Wienin ja Leningradin orkesterit, koska ne soittivat niin eri tavalla. Toisin on nyt.

Musiikki on toki aina ollut kansainvälistä, mutta kansainvälistyminen on 2000-luvulla tunkeutunut orkesterin pultteihin. Maailmassa on enää harvoja hyviä orkestereita, joissa kaikki muusikot edustavat samaa kansallisuutta. Kansallisuus ei ole kriteeri kansainvälisissä liigoissa ja konserteissa, joissa vain laatu ratkaisee. Jokaisesta vakituisesta orkesterimuusikon paikasta käydään kansainvälinen kilpailu, ja siksi parhaat orkesterit muistuttavat yhä enemmän toisiaan.

Harva kapellimestari tekee enää elinikäistä työtä saman orkesterin kanssa. Ei tule enää Eugene Ormandya, joka hioi Philadephian soinnin, ei Juri Temirkanovia Leningradiin, Herbert von Karajania Berliiniin tai Leonard Bernsteinia New Yorkiin. Kapellimestarit suhaavat orkesterista toiseen, muusikot vaihtavat työpaikkaa suhdanteiden mukaan ja lopputuloksena on yhtenäinen soittokulttuuri.

Musiikissa ratkaisee laatu, urheilussa tulos. Molemmissa katsoja on voittaja.

Minna Lindgren

 

Takaisin