Mihin orkesteri tarvitsee säveltäjää? – rahoittajan ja veronmaksajan näkökulma

Veli-Markus Tapio, 13.11.2012

Musiikilla menee toistaiseksi menee hyvin. Myös orkestereilla menee hyvin. Maailma kuitenkin muuttuu. Taiteen sisältö muuttuu, taiteen instituutiot ja rahoituskanavat muuttuvat. Muutos on mahdollisuus niille, joiden asiat eivät ole hyvin. Vastaavasti muutos on uhka niille, jotka ovat pitkään saaneet nauttia kohtuullisen turvatusta olosta. Klassinen musiikki ja orkesterilaitos kuuluvat epäilemättä jälkimmäiseen kategoriaan.

Eräs muutoksen konkreettinen ilmentymä on taiteen fragmentoituminen yhä uusiin alalajeihin. Viime vuonna Suomen Kulttuurirahaston keskusrahasto jakoi taiteen apurahoja n. 8,2 miljoonaa euroa. Tästä luvusta 1,5 miljoonaa (n. 18%) kohdistettiin aloille, joita ei vielä kaksikymmentä vuotta sitten korkeakulttuurin alaan luettu. Esimerkkeinä mainittakoon mediataide, sarjakuva ja sirkustaide. Rahamääräisesti jakovarat ovat kasvaneet. Suhteellisesti ottaen uusien alojen mukaantulo on kuitenkin vähentänyt perinteisten taiteenalojen osuutta.

Musiikin alalla muutos kiteytyy rytmimusiikin statuksen nousuun. Kukapa olisi 70-luvulla uskonut, että joku päivä rokkia soittamalla voi tulla tohtoriksi. Mittasuhteita havainnollistaa äänitemyynnin osuus globaaleista markkinoista. Vuonna 2009 klassisen musiikin osuus oli enää n. 5,5 %, jazzilla vastaava luku oli 2,5 %.[1] Suomen Kulttuurirahasto myöntää apurahoja myös kansanmusiikille ja rytmimusiikille. Viime vuonna niiden osuus säveltaiteelle varatusta määrästä oli noin 15%. Taiteen keskustoimikunnan apurahoista klassinen musiikki saa enää noin puolet.

Tämänhetkisestä tukevasta rahoituspohjasta huolimatta musiikkiin – erityisesti klassiseen musiikkiin ja sen instituutioihin – kohdistuu monia uhkakuvia. Musiikkiala on kuitenkin tällä hetkellä hyvin hämmentynyt omasta tulevaisuudestaan. Sen sijaan, että se kokoaisi voimansa yhteisen asian puolesta, se on jakaantunut omaa etuaan puolustaviin ja keskenään kilpaileviin leireihin. Puuttuu yhteinen tahto, kokonaisnäkemys ja kyky tarjota ratkaisuja. 

Rahan ja vallan kolmijako

Orkesteri ei soita siksi, että orkesteri on perustettu. Orkesteri soittaa – ja kaikkea musiikkia tehdään – siksi, että sillä on ihmisille merkitys. Säveltäjän ja soittajan ohessa tarvitaan aina joku, joka haluaa soittoa kuulla. Eero Hämeenniemi on kuvannut tätä vuorovaikutussuhdetta käsitteellä voimakolmio.

Vastaanottavan yleisön voimme jakaa karkeasti kahteen lohkoon: taiteen auktorisoituihin portinvartijoihin ja markkinoihin. Ei riitä, että kuulijat pitävät kuulemastaan. Menestykseen tarvitaan myös kriitikoiden, manageritoimistoiden, levy-yhtiöiden jne. hyväksyntä. Toisaalta, jos markkinoita ylenkatsotaan, säveltäjä säveltää pöytälaatikkoon ja orkesteri soittaa tyhjälle salille.

Portinvartijoiden ja markkinoiden ohessa ei sovi unohtaa veronmaksajaa. Nostan täten Hämeenniemen voimakolmion rinnalle toisen voimakolmion: rahan ja vallan voimakolmion. Sen tekijät ovat a) taideyhteisö itse portinvartijoineen b) markkinat sekä c) poliittinen päätöksenteko. Taideyhteisön ja portinvartijoiden ääni kuuluu vahvana apurahajärjestelmässä. Saapuuko Lady Gaga ensi vuonna Suomeen, on pitkälti markkinoiden käsissä. Poliittinen harkinta korostuu kunnan kulttuurimäärärahoja jaettaessa.

Kukin edellä mainituista tahoista esittää puheenvuoroja, joilla se pyrkii oman vaikutusvaltansa kasvattamiseen. Myös tässä kolmiossa tulee pyrkiä kohti tasapainoa. Taideyhteisön ja portinvartijoiden ääni varmistaa taiteen laadun. Poliittista ohjausta tarvitaan, sillä demokratiassa veronmaksajalla on oikeus vaikuttaa siihen, mihin hänen rahansa käytetään. Markkinat muodostavat merkittävän kommunikaatioväylän suuren yleisön ja taiteen sisäpiirin välille.

Kehityksen retrospektiivinen kulminaatiopiste

Eräällä napolilaisella munkkiveljeskunnalla oli tapana järjestää vuosittain pitkäperjantain hartaus. Mutta 1730-luvun puolessa välissä syntyi ongelma. Tilaisuudessa perinteisesti esitetty Alessandro Scarlattin Stabat Mater oli sävelletty jo yhdeksän vuotta aikaisemmin, eikä niin vanhanaikaista musiikkia kehdannut enää yleisölle esittää. Munkit tunsivat vastuunsa ja tilasivat tuoreen Stabat materin – tällä kertaa nuorelta Giovanni Battista Pergolesilta. Näin syntyi eräs länsimaisen musiikin historian rakastetuimmista teoksista.

Esimerkki kertoo konkreettisesti sen, mihin orkesteri tarvitsee säveltäjää: ilman säveltäjää orkesterilla ei ole, mitä soittaa. Useimmat tosin tietävät, että asia ei ole näin yksinkertainen. Nykyään orkestereiden perusohjelmisto koostuu Pergolesin kaltaisten, tilauskirjansa jo sulkeneiden säveltäjien tuotannosta. Länsimaisen musiikin yli tuhatvuotinen historia ei tunne vastaavaa.

Tähän poikkeukselliseen tilanteeseen johtaneet kehityskulut kohtaavat toisensa mielenkiintoisella tavalla samassa historiallisessa pisteessä. Se voidaan asettaa jonnekin 1800-luvun viimeisille vuosikymmenille. Ensinnäkin miehet alkoivat tuolloin käyttää juhlapukunaan frakkia. Toiseksi täysikokoisen sinfoniaorkesterin kokoonpano vakiintui. Ja kolmanneksi ajankohta symbolisoi hyvin sitä muutosta, mikä oli tapahtunut säveltäjän itseymmärryksessä.

Taidehistorioitsija Richard Shiff on jakanut länsimaisen taiteen historian kolmeen jaksoon: klassiseen, moderniin ja postmoderniin: Klassiselle taiteelle on ominaista ajatus jatkuvuudesta ja hiljalleen kerrytettävästä yhteisestä taiteellisesta pääomasta. Suurin kunnianosoitus, joka taiteilijaa kohtasi, oli se, että joku imitoi hänen työtään.

Tultaessa 1800-luvulle siirryttiin uuteen aikakauteen, moderniin. Historiallisen jatkuvuuden sijaan taiteen päämääräksi tuli yksilöllisyys. Taiteilija ei enää ollut jäsen käsityöläisten ikiaikaisessa veljeskunnassa, vaan itsenäinen näkijä. Hänen taiteensa keskeisin arvo oli sen ainutlaatuisuudessa.

Ei ole sattumaa, että samaan pisteeseen voidaan liittää neljäskin oman aikamme musiikkia vahvasti ohjaava elementti: tekijänoikeus. Nykymuotoinen tekijänoikeus synnytettiin Bernin yleissopimuksella vuonna 1883. Tänäkin päivänä tekijäoikeussuojan saamisen edellytyksenä ovat teoksen itsenäisyysja omaperäisyys. Siis 1800-luvun lopun taiteilijaidentiteetin korkeimmat hyveet.

Kohti postmodernia

Shiffin mukaan olemme sittemmin siirtyneet taiteen kolmanteen kehitysvaiheeseen: postmoderniin. Taiteilijan yksilöllisyyden tai taideteoksen originaliteetin korostamisen sijaan taide kommentoi, lainaa ja yhdistää. Taiteenlajien väliset raja-aidat murtuvat. Ero korkean ja matalan välillä hämärtyy. Selvitäkseen 2000-luvun nopeasti muuttuvassa postmodernissa maailmassa moderni 1800-luvun lopun taidelaitos tarvitsee tuekseen muutoksen sovittelijan. Orkestereiden tapauksessa tämä viitta voidaan luontevasti asettaa säveltäjän harteille. Se edellyttää kuitenkin säveltäjältä oman taiteilijaidentiteetin päivittämistä.

Moni orkesteri joutuu rajoittamaan ohjelmistovalintojaan kokoonpanonsa takia. Mutta onko näin pakko olla? Jos Bachilla tai Mozartilla oli esitettävänään teos, johon ei juuri sillä hetkellä löytynyt sopivaa soittajistoa, ratkaisu oli nuottipaperin ääressä valvottu yö. Ei riitä, että säveltäjä säveltää. Hänen tulee olla satsin käsityöläinen ja tyylien suvereeni kameleontti, joka muokkaa musiikillista materiaalia kulloiseenkin tarpeeseen. Orkesterille tällaisen apuvoiman palkkaaminen on realistisempi keino saattaa yhteen ohjelmisto ja soittajisto kuin kunnanhallitukselle osoitetut toiveet uusista viroista.

Jokunen aika sitten Leipzigissa Zimmermannin kahvilassa kokoontui säännöllisesti musiikinystävien seura. Sen taiteellinen johtaja Johann Sebastian Bach omisti neljä cembaloa ja hänellä oli myös kolme erinomaisen taitavaa oppilasta. Syntyi ajatus uudenlaisesta teoksesta. Kiireinen mies kun oli, Bach ei ehtinyt teosta alusta asti keksimään. Niinpä hän otti työpöydälleen Antonio Vivaldin neljän viulun konserton. Syntyi Bachin konsertto neljälle cembalolle ja orkesterille.

Kuten barokkiaikaan, myös tämän päivän rytmimusiikissa sävellys ei ole lopullinen, vaan muuntautumiskykyistä materiaalia seuraavaa esitystä varten. Menneiden vuosisatojen orkestereiden tavoin rytmimusiikin esiintymiskokoonpanot hakeutuvat jatkuvasti kohti uutta. Lopullisuus ja muuntautumiskyvyttömyys ovat käsitteitä, jotka sopivat erityisen huonosti postmoderniin maailmaan. Kuitenkin juuri nämä kaksi käsitettä ovat leimallisia sekä orkesteri-instituutiolle että 1900-luvun klassisen musiikin sävelteokselle.

Käytännön ehdotus

Rytmimusiikin toimijoihin verrattuna orkestereilla ja klassisen musiikin säveltäjillä on puolellaan merkittävä etu: erilainen rahoituspohja. Suomen Säveltäjät ry:n vuonna 2010 tekemän kyselytutkimuksen mukaan suomalaisten säveltäjien ansionmuodostuksesta alle kymmenen prosenttia koostuu tekijänoikeustuloista. Tekijänoikeuden taloudellinen merkitys on siis alalla vähäinen. Sama pätee orkestereihin ja ns. lähioikeuksiin. Orkesterit ja säveltäjät voivat halutessaan ottaa yhteisen askeleen kohti vapaampaa ja dynaamisempaa teoskulttuuria ilman, että sillä olisi merkittäviä taloudellisia vaikutuksia.

Annan kuvitteellisen esimerkin: Orkesteri X tilaa säveltäjä A:lta kokoonpanolleen ja kauden teemaan sopivat teoksen. Tilauksen ehtona on, että teos julkaistaan avoimella lisenssillä. Kuka tahansa saa siten esittää teosta tai muokata sitä ilman erillistä lupaa. Säveltäjä A saa orkesterilta palkkion työstään, mutta ei tekijänoikeustuloja.

Eipä aikaakaan kun orkesteri Y:n kapellimestari ihastuu teokseen. Valitettavasti se on sävelletty väärälle kokoonpanolle, ja se on 5 minuuttia liian pitkä. Orkesteri Y palkkaa kummisäveltäjänsä B:n muokkaamaan sävellyksestä tarkoitukseen sopivan. Säveltäjä B saa orkesterilta palkkion työstään, mutta tälläkään kertaa kukaan ei saa tekijänoikeustuloa. Kuitenkin yhdessä säveltäjät A ja B ovat saaneet enemmän tuloa kuin, että jos teos olisi jäänyt toiselta orkesterilta esittämättä. Tärkeintä on, että esitettävän nykymusiikin määrä on lisääntynyt. Molemmat säveltäjät ovat samalla osallistuneet yhteisen, muuntautumiskykyisen kulttuuriperinnön sekä orkesteri-instituution elinvoiman kasvattamiseen.

… ja sen kiistäminen

Oletan, että useimmat säveltäjät eivät innostu edellä ehdotetusta. Onhan mahdollista, että säveltäjä B:n muokkaamana teos ei vastaisi säveltäjä A:n alkuperäistä ajatusta. Mutta entä sitten? Vivaldin konsertto ei mennyt pilalle Bachin käsittelyssä. Olisiko Vivaldin maine ollut mennyttä, jos joku Bachia vähäisempi tekijä olisi yrittänyt samaa siinä surkeasti epäonnistuen? Tuskin. ”Tämä hetki voi olla se ainut, nyt kun rintaani vasten sä painut”, todetaan korniuden korkeimpiin sfääreihin kurkottavassa iskelmätekstissä. Tästä huolimatta emme kyseenalaista Mozartin niin sanotun 40. sinfonian taiteellista merkitystä.

Miksi nykysäveltäjälle ei kelpaa se arvo ja asema, mikä annetaan Vivaldille ja Mozartille? Miksi voimme kuvitella Radion sinfoniaorkesterin esittävän muitten tekemiä sovituksia Ismo Alangon kappaleista, mutta emme saata kuvitella samaa kohtaloa Pierre Boulez:n teoksille. Onko valittu tie sittenkään paras oman ja koko säveltäjäyhteisön tuotannon elinvoimaisuutta ajatellen? Kuten todettu, klassisen musiikin alalla tekijän yksioikeuden täysimääräinen kontrolli ei ole rahakysymys. On kysymys säveltäjä- ja teosidentiteetin perusteista. Selvää on, ettei 1700-luvun tilanteen nostaminen oman aikamme taiteen esikuvaksi ole erityisen vakuuttavaa. Voidaan kuitenkin myös kysyä, palveleeko 1800-luvun lopun ihanteisiin pitäytyminen 2000-luvun säveltaiteen kehitystä sen paremmin.

Teoksen julkaiseminen vapaalla lisenssillä tarkoittaa, että toinen säveltäjä voi halutessaan lainata teosta. Mitään taetta siitä, että näin tapahtuu, ei ole. Jos jokainen teos on, kuten väitetty, niin autonominen, ettei merkittävää kosketuspintaa toisen säveltäjän tuotantoon ole, ei lainaamisessa ole mieltä. Toisaalta, jos kosketuspinta toisen säveltäjän musiikkiin puuttuu, samalla puuttuu kosketuspinta yleisöön. Täydellinen teosautonomia on klassisuuden vastakohta. Teoksen klassisuus tarkoittaa nimenomaan sen vahvaa kontekstualisoitumista yhteiseen traditioon. 

Kohti tulevaisuutta

Klassinen musiikki – ja orkesterilaitos osana sitä – joutuu tulevaisuudessa vastaamaan moniin kiusallisiin kysymyksiin, jotka koskevat sen etuoikeutettua asemaa. Nämä kysymykset eivät poistu ahtaalla edunvalvonta-ajattelulla tai vetoamalla entisiin aikoihin. Muut taiteenalat etsivät jatkuvasti uusia tapoja tehdä itsensä merkityksellisiksi 2000-luvun maailmassa. Klassinen musiikki ei ole tässä riittävän hyvin onnistunut.

Musiikki on kaikista taiteenlajeista ylivoimaisesti vahvimmin omaan traditioonsa sidottu. Tämä on eräs sen arvokkaimmista ominaisuuksista. Suurimman uhan tradition säilymiselle muodostaa pysähtyminen. Hälytyskellojen on aika soida, kun yksittäisestä sävelteoksesta tai musiikin esittämisen tavasta tulee lopullinen ja muuntautumiskyvytön.

Orkesteri-instituutio tulee kohta neljänsadan vuoden ikään. Pääosan tuosta ajasta orkesterit ovat soittaneet kaikkein uusinta musiikkia kokoonpanoaan kehittäen. Nykyinen asetelma, jossa tietyssä historiallisessa tilanteessa vakiinnutettu kokoonpano esittää pääasiassa kuolleiden säveltäjien musiikkia, ei ole pitkän päälle kestävä.

Minä haluan, että myös lastenlastenlapseni voivat kuulla Mozartin sinfonioita oikeassa konsertissa. Tätä varten tarvitaan orkestereita. Elääkseen orkesteri-instituutio tarvitsee elävien säveltäjien musiikkia. Elääkseen musiikin on oltava sellaista, että jokainen uusi sukupolvi haluaa – ja voi – sitä kierrättää ja kommentoida. Ollakseen klassinen, ohjelmiston on oltava enemmän kuin joukko teoksia.

Kaikkein tärkeintä kuitenkin on, että musiikki koskettaa kuulijaa. Ei riitä, että musiikilla on taideyhteisön itsensä ja portinvartijoiden hyväksyntä. Lopullinen päätösvalta – siis rahakirstun avaimet – on aina yleisöllä. Valtaansa se käyttää markkinoiden ja poliittisen päätöksentekomekanismin kautta.

Eppu Normaalin laulussa sanotaan: ”mutta jatsi, pelkään pahoin, elää enää apurahoin”. Onneksi näin ei ole. Mutta jos olisi, loppuisivat myös apurahat. Suomen Kulttuurirahasto on vahvasti kiinnostunut taiteen pitkän tähtäimen elinvoimaisuuden säilyttämisestä. Se ei halua olla luomassa tai ylläpitämässä muusta yhteiskunnasta erillistä apurahataidetta. Sen sijaan se haluaa olla mukana kehittämässä niitä keinoja, joilla varmistetaan, että Suomen Sinfoniaorkesterit ry:n ja Suomen Säveltäjät ry:n 200-vuotisjuhlista tulee komeat. 

Veli-Markus Tapio
Erityisasiantuntija
Suomen Kulttuurirahasto

Takaisin