

Mihin orkesteri tarvitsee säveltäjää? Säveltäjän näkökulma.
Juha T. Koskinen, 13.11.2012
1Ensireaktioni kuullessani seminaarin otsikon oli: Orkesteri ei ehkä enää tarvitse säveltäjää, erityisesti siinä tapauksessa jos sekä orkesterin että säveltäjän roolit on lyöty lukkoon ja määritelty lopullisesti.
2
Sinfoniaorkesterilla on olemassa laaja ja
kattava repertuaari Haydnista Šostakovitšiin, joka mahdollistaa hyvin
monimuotoisten ohjelmakokonaisuuksien rakentamisen: uusien teosten tarve ei
välttämättä näyttäydy elintärkeänä (erityisesti jos säveltäjät toistavat
vanhoja malleja).
3
Sinfoniaorkesteri saavutti vakiintuneen
kokoonpanonsa 1800-luvun lopulla, eikä sen jälkeen mitään ratkaisevia muutoksia
ole tapahtunut. Moni säveltäjä (itse mukaanluettuna) kirjoittaessaan
orkesterille ihailee enemmän tai vähemmän tietoisesti menneisyyden säveltäjien
saavuttamattoman upeita ratkaisuja. Tällaisessa tapauksessa on selvää, että
kopio ei voi koskaan korvata alkuperäistä.
4
Nykyään yleisön houkuttimina konsertteihin
ovat tähtikapellimestarit ja tähtisolistit, esitetyt teokset ovat sivuosassa.
Ei luoteta siihen, että edes tähtisäveltäjän kantaesitys voisi herättää
kiinnostusta. Samalla huoli uuden yleisön tavoittamisesta kasvaa jatkuvasti,
kuinka saada nuoret löytämään tiensä konserttisaleihin.
5
Voisiko säveltäjästä tässä yleisessä
kriisitilanteessa olla mitään apua?
6
Ajatusleikkinä voisi nyt toteuttaa
nietzschemäisen arvojen uudelleenarvioinnin: emme tiedäkään varmuudella mikä on
orkesteri ja mikä on säveltäjä. Monet orkesterimuusikot toimivat nykyään hyvin
laaja-alaisesti muusikkoina: orkesterityön lisäksi he soittavat
kamarimusiikkia, barokkimusiikkia, kansanmusiikkia, muiden kulttuurien
musiikkia, he opettavat, tekevät jatkotutkintoa jne. Samoin säveltäjäksi
kutsuttu henkilö on usein itsekin esiintyvä muusikko, hän tekee sovituksia eri
tyyleissä, laulaa kuorossa, tekee elektronista musiikkia teatteriin,
taidenäyttelyihin ja muihin performansseihin jne.
7
Tuntuu oudolta ja nurinkuriselta, että nämä
kaikin tavoin kiinnostuksiltaan ja taidoiltaan toisiaan vastaavat ja
täydentävät henkilöt joutuvat ikään kuin vastakkaisiin vihollisleireihin, kun
he pukevat ylleen orkesterimuusikon ja säveltäjän rooliasut. Väitetään
kivenkovaa: orkesteri on hierarkinen kokonaisuus, eräänlainen suljettu
systeemi. Se ei voi toimia ilman vahvaa rakennetta, jossa jokainen osatekijä
tietää paikkansa. Säveltäjä kirjoittaa omien standardiensa mukaisesti
huolitellun partituurin, jonka kapellimestari ottaa haltuunsa niin hyvin kuin
ajanpuute sallii. Jokainen soittajista toteuttaa oman stemmansa kyselemättä ja
julkisesti nurisematta, ilman selkeää näkemystä kuinka oma osuus liittyy
kokonaisuuteen. Siinä oli jälleen yksi loistelias kantaesitys, kaikki ovat
tyytyväisiä että seuraavalla viikolla on vaihteeksi tuttua perusohjelmistoa.
8
Kirjailijalla ja kuvataiteilijalla on
selkeämpi rooli yhteiskunnassamme, he käsittelevät asioita jotka kiinnostavat
ja koskettavat ihmisiä. Romaaneja edelleen kirjoitetaan, luetaan ja niistä
käydään keskustelua. Ihailtu ja parjattu nykytaide kuohuttaa mieliä. Kuinka on säveltäjän laita? Voiko
orkesteriteos enää olla yleistä kiinnostusta herättävä kannanotto omaan
aikaamme? Näkisin että Luciano Berio pureutuu Sinfoniassaan (1968) ongelman
ytimeen, samoin Magnus Lindberg Kraftissaan (1985). Kyse on orkesterista
valtasuhteiden näyttämönä. Berio ja Lindberg purkavat kyseisissä teoksissa
orkesterin perinteisen hierarkiamallin sisältä päin.
9
Orkesteri esiintyessään ei ole mikään
abstrakti tai virtuaalinen malli, vaan tässä ja nyt elävien ihmisten yhteisö.
Kuten yhteiskunta se on vahvimmillaan silloin, kun sen jäsenet uskaltautuvat
käsittelemään avoimesti pelkoja, uhkakuvia, ristiriitaisuuksia, naurettavuuksia
jne.
10
Säveltäjän rooli ei voi tietenkään olla
orkesterilaisten työpaikkapsykologi, mutta sitä voisi pohtia, kuinka
orkesteripartituuri parhaimmillaan antaa äänen vaietuille ja muilla välineillä
hankalasti hahmottuville mielen prosesseille. Samalla partituurin toteuttaminen
on konkreettisen fyysistä toimintaa, joka vaikuttaa välittömästi kaikkiin
paikallaolijoihin.
11
Oman aikamme uusi suomalainen
orkesterimusiikki näyttäytyy yllättävän konservatiivisena ja haluttomana
kyseenalaistaa orkesterin preussilais-militaristista identiteettiä. Ehkäpä
säveltäjät kuten niin monet muut pelkäävät työllistymisensä puolesta: jos
heittäydyt hankalaksi ja kirjoitat liian rohkean partituurin, sinut leimataan
ammattitaidottomaksi tunariksi, ja joudut tuota pikaa mustalle listalle.
12
Kaiken edellisen pohjalta luonnostelen
vastausyrityksen seminaarimme otsikon kysymykseen: Orkesteri tarvitsee
säveltäjää pystyäkseen kyseenalaistamaan itsensä ja solmimaan sitä kautta
uudenlaisia yhteyksiä ympäröivään yhteiskuntaan. Jos sellaiselle tielle
lähdetään määrittyvät luultavasti sekä orkesterin että säveltäjän roolit
uudella aikaisemmasta poikkeavalla tavalla. Tarvitaan rohkeutta ja luottamusta
molemmilta tahoilta.
Juha T. Koskinen 13.11.2012