Oikeus kulttuuriin ja sivistykseen - puheenjohtaja Kalevi Ahon avajaispuheenvuoro 48. orkesteripäivillä Lappeenrannassa

Kalevi Aho, 19.4.2013

Puolitoista viikkoa sitten kuuntelin Jari Sarasvuon radiopuheenvuoron sen yllättävän ja uteliaisuutta herättävän otsikon takia: ”Kulttuuria kannattaa opiskella.” En ole pitänyt Sarasvuota aikaisemmin kulttuurin puolustajana, mutta nyt hän totesi ohjelmassa, että jos ihminen olisi kala, niin kulttuuri on se vesi, jossa kala ui. Ilman vettä kala nääntyisi ja kuolisi kuivuuteen. Tosin Sarasvuo puhui kulttuurista hyvin laajassa merkityksessä, hän piti kulttuuria yleisesti sinä todellisuutena, jossa ihmiset elävät. 

Tähän kulttuuriin kuuluu kuitenkin henkinenkin sivistys. Sarasvuon mielestä ei ole edistystä ilman sivistystä, ja että moraalinen hätämme suorastaan huutaa tämän ajan sivistysliikettä. Ja erityisen tärkeää olisi, että päättävissä asemissa olevilla henkilöillä, poliitikoilla, kansanedustajilla, yritys- ja kunnanjohtajilla tai vaikkapa kaupunginvaltuutetuilla olisi riittävästi tätä hengen sivistystä. Ilman laajempaa sivistystä päänsisäinen maailma muodostuu yksioikoiseksi ja mustavalkoiseksi, mikä johtaa puolestaan jyrkkään vaihtoehdottomuuteen, kapea-alaisuuteen, ennakkoluuloisuuteen ja jopa suoranaiseen tyhmyyteen. Tämä näköalattomuus ilmenee esimerkiksi taloudellisessa päätöksenteossa usein siten, että tuijotetaan vain pelkkiä numeroita ja taloudellisia laskelmia jättäen kaiken muun huomiotta. Pelkkiin numeroihin perustuvat harkitsemattomat säästötoimenpiteet, saneeraukset ja luonnonarvojen uhraaminen saattavat pitemmällä aikavälillä aiheuttaa tuhoisia sivuvaikutuksia koko yhteisölle ja elinympäristölle ja lopulta myös yritykselle itselleen, vaikka lyhyellä tähtäimellä voitot vähäksi aikaa kasvaisivatkin.

Säästöt ja saneeraukset ovat kuitenkin tämän päivän mitä karuinta todellisuutta. Tämä näkyy yrityselämän lisäksi kuntien ja valtion taloudessa ja koskee kipeästi myös Suomen kulttuurielämää. Suomen kulttuurimäärärahoihin on tarkoitus tehdä lähivuosina jopa 20 miljoonan euron leikkaus. Tämä toteutetaan asteittain neljän vuoden aikana ja tulee voimaan kokonaisuudessaan vuonna 2018. Kaikkien edunsaajien valtiontuki laskee jo ensi vuonna. Indeksikorotukset jäädytetään tänä vuonna, eikä myöhemminkään tule automaattista korotusta. Valtion taidemuseo irrotetaan kulttuuribudjetista rahoitettavaksi pelkästään veikkausvoittovaroilla. Samaan aikaan kun säästöjä tehdään, kaikki ovat kuitenkin yksimielisiä siitä, että Suomessa on tällä hetkellä varallisuutta enemmän kuin koskaan ennen. Miksi sitä sitten ei enää riitä valtion ja kuntien talouteen? 

Syynä on tietenkin se, valtion verokertymä on 1990-luvulta lähtien koko ajan pienentynyt. Tätä kehitystä pohjusti jo Harri Holkerin hallitus 1980-luvun lopulla. Ratkaiseva vuosi oli kuitenkin 1993, jolloin Esko Ahon hallitus eriytti toisistaan tulo- ja pääomaveron. Pääomatuloja alettiin verottaa 29 prosentin tasaverotuksena, kun taas tuloverotuksessa vallitsi korkeampi progressiivinen verotus. Sen seurauksena kaikki rikkaimmat alkoivat välittömästi muuttaa tulojaan pääomatuloiksi, jolloin heidän veronsa saattoivat jopa puolittua, ja tuloerot sekä yhteiskunnallinen eriarvoisuus alkoivat maassamme rajusti kasvaa. Pääoma- ja osinkotuloista ei siirry kunnille penniäkään, mikä alkoi myötävaikuttaa myös kuntatalouden kriisiin. Johtajille alettiin maksaa lisäksi kannustuspalkkioita optioiden muodossa, ja tämä synnytti 2000-luvun vaihteessa mm. Nokian optiomiljonäärien luokan. Vuonna 2005 Paavo Lipposen hallitus lakkautti kaiken lisäksi omaisuusverotuksenkin. Samaan aikaan suomalaista rahaa on alkanut virrata veroparatiiseihin. Televisiossa 8.4.2013 esitetyn MOT-ohjelman mukaan Suomi menettää veroparatiisien takia verotuloja vuosittain 520 miljoonaa euroa. Koko Euroopasta katoaa verotuloja vuosittain peräti 1000 miljardia. Suomalaisten yksityiset piilovarat veroparatiiseissa ovat ainakin 5 miljardia euroa, eli Helsingin kaupungin budjetin verran.

Ja veroale vain jatkuu. Jyrki Kataisen hallitus on edelleen päättänyt keventää verotusta Suomessa yhteisöveron osalta. Seurauksena on valtion ensi vuoden budjetissa 390 miljoonan euron aukko, jonka hallitus toivoo täyttyvän niin sanotuilla dynaamisilla vaikutuksilla, eli veroalen vaikutuksilla voiton siirtoon ja investointeihin. Valtiotalouden odotetaan pysyvän alijäämäisenä sen jälkeenkin, ainakin vuoteen 2017 asti, mikä merkitse vaikeita aikoja myös Suomen kulttuurielämälle.Valtionvarainministeriön kokeneet virkamiehet ovat kuvailleet kehysriihen verolaskelmia poikkeuksellisiksi ja tarkoitushakuisiksi. Itse asiassa koko valtiontalouden sopeutuspaketti nojaa pelkkiin dynaamisiin vaikutuksiin liittyvien rohkeiden toiveiden varaan. Tätä voisi pitää suorastaan edesvastuuttomana, kun samaan aikaan yhteiskunnallisten perustoimintojen rahoittamiseksi ei enää tunnu löytyvän riittävästi varoja.

Amerikkalainen talousprofessori Stephanie Seguino pitää tämän Yhdysvalloista lähteneen kehityksen syynä sitä, että finanssisektoriin vyöryvä raha lisäsi huomattavasti finanssisektorin poliittista vaikutusvaltaa. Sen seurauksena poliitikot ovat purkaneet yhä lisää finanssisektorin toimintaa koskevaa lainsäädäntöä ja täten tekivät finanssisektorille yhä helpommaksi kehitellä kaiken valvonnan ulkopuolella olevia rahoitustuotteita. Näiden rahoitustuotteiden leviäminen vaarantaa paitsi rahajärjestelmän, ennen pitkää myös koko talouden, se lisää yhteiskunnallista eriarvoisuutta, ja rajusti kasvaneet tuloerot synnyttävät taas yhteiskunnallisia kriisejä. Seurauksena on sekin, että kun varakkaimpien sijoittajien omaisuus ja yritysjohtajien palkat ovat huikeasti kasvaneet, teollisuustyöntekijöiden palkkojen nostoa pidetään epäsuotavana vedoten yritysten kilpailukykyyn. Monet suuryritykset ovatkin alkaneet kiristää yhteiskuntaa sillä, että jos yleistä palkkatasoa pyritään nostamaan ja yritysverotusta ei kevennetä, he siirtävät tuotannon muualle, mitä onkin jo paljon tapahtunut kaikissa korkean elintason maissa.

Tuntuu siis, että yhteiskunnallisessa kehityksessä oltaisiin palaamassa salakavalasti takaisin kohti entistä, jyrkän eriarvoista luokkayhteiskuntaa. 1800-luvun alussa skotlantilainen kauppias ja tilastotieteilijä Patrick Colquhoun puolusteli köyhyyttä seuraavasti:
Köyhyys on yhteiskunnallinen olotila, jossa yksilöllä ei ole ylijäämätyötä varastossa, tai, toisin sanoen, ei omaisuutta tai keinoja elämiseen, paitsi se, minkä hän saa jatkuvasti työskentelemällä. Köyhyys on sen vuoksi mitä tärkein ja arvokkain yhteiskunnan rakennusaines, jota ilman kansat ja yhteisöt eivät voi pysyä sivistyksen tilassa. Se on ihmisen osa. Se on varallisuuden lähde, koska ilman köyhyyttä ei olisi työvoimaa, eikä voisi olla rikkauksia, ei hienostuneisuutta, ei mukavuuksia eikä hyötyä niille, joilla on varallisuutta.

Olisiko siis Jari Sarasvuonkin peräänkuuluttama sivistys soveliasta pelkästään etuoikeutetuille ja varakkaille, ja köyhät olisi parempi pitää tyhminä ja tietämättöminä, jotteivät he pystyisi kyseenalaistamaan asioita ja puolustamaan itseään? Jo 1800-luvulla alettiin ymmärtää, ettei turruttava ja sisällötön kulttuuri ollut huono-osaisten eikä myöskään yhteiskunnan kokonaisuuden parhaaksi. Sellaista olisi kulttuuri, joka pystyi tarjoamaan uudenlaisia näköaloja muuttuvaan todellisuuteen. Perustettiin kansanvalistusseura, syntyi wrightiläinen työväenliike, ja Suomeen synnytettiin vähitellen kunnallinen teatteri- ja orkesterilaitos. Tyypillistä on silti, että kun valtiontalous tai kuntatalous ovat kriisissä, ensimmäiseksi haluttaisiin leikata juuri kulttuurin määrärahoista. Näin tapahtuu valtion kulttuuripolitiikassa ja näin tapahtuu kunnissa. Esimerkiksi maaliskuussa kaksi perussuomalaista lappeenrantalaista kaupunginvaltuutettua esitti, että Lappeenrannan kaupunginorkesteri pitäisi lakkauttaa, jotta näin säästyneillä rahoilla saataisiin rahoitetuksi Lappeenrannassa koulujen ja päiväkotien sisäilman parantamiskulut. Toinen aloitteen tekijöistä tarkensi ehdotusta myöhemmin, että hän vaati ainoastaan kaupungin tuen lopettamista, eli orkesteri kyllä voisi jatkaa toimintaansa, mutta vain omarahoitteisesti.

Tämä on pelkkää saivartelua, sillä kaupungin tuen loppuessa loppuisi ammattimainen orkesteritoiminta Lappeenrannassa välittömästi. Riittävästi sponsoreita ei pienistä suomalaiskaupungeista kerrassaan löydy. Esimerkiksi Yhdysvalloissa, jossa taidelaitosten julkinen tuki on aivan olematonta, ammattimaisen orkesterin ylläpitämiseen tarvitaan ainakin miljoonan hengen väestöpohja, jotta riittävästi varakkaita tukijoita löytyisi. Lappeenrannan orkesterin kulut kaupungille ovat runsaat 0,7 miljoonaa euroa vuodessa, eli vain 0,3 % kaupungin 414 miljoonan euron budjetista. Orkesteri maksaa jokaiselle lappeenrantalaiselle 11 euroa vuodessa. Vertailun vuoksi viime vuonna julkinen terveydenhoito maksoi jokaiselle suomalaiselle 3200 €/henkilö, mikä muodosti 9 % bruttokansantuotteesta.

Lappeenrannan kaupunki investoi tänä vuonna yhteensä 24,5 miljoonaa euroa eri tarkoituksiin. Vaikka kaikki kunnat valittavat taloutensa tilaa, niin monet kunnat ovat silti käynnistämässä sellaisiakin kalliita investointeja, joita ei voi perustella muulla tavoin kuin että niillä on muka jokin epämääräinen dynaaminen hyöty paikkakunnalle, kuten Kataisen hallituksen veropäätöksellä Suomen taloudelle. Tällaisista voi mainita esimerkiksi Lahden tai Turun kalliit ja turhan tuntuiset toriparkkihankkeet, joiden mielekkyyttä varsin monet lahtelaiset ja turkulaiset ovat ihmetelleet. Ja Lappeenrannassakin voi kysyä, onko seuraavaksi kolmeksi vuodeksi kaavailtu 12 miljoonan euron sijoitus Techno-Park II:een ja muihin pysäköintihankkeisiin todella välttämätön, jos kerran kaupungin talous on niin äärimmäisen kireällä. Eikö mieluummin näistä summista voisi ottaa koulujen sisäilman parantamisrahat ja kasvattaa samalla parilla muusikolla hiukan vajaalukuiseksi jäänyttä orkesteria?

Musiikin harrastamisen suuresta positiivisesta vaikutuksesta on olemassa lukuisia vakuuttavia tutkimuksia. Esimerkiksi soittoa harrastavat lapset kehittyvät fiksummiksi ja sosiaalisesti kypsemmiksi, toisia huomioiviksi, he pystyvät käsittelemään paremmin omia tunteitaan ja alkavat menestyä paremmin kaikissa kouluaineissa, esimerkiksi matematiikassa ja kielissä. Aikuisten ja vanhusten musiikinharrastus on taas parasta mahdollista ennaltaehkäisevää terveydenhoitoa, se pitää henkisesti vireänä ja aktiivisena, kehittää suhteellisuudentajuisuutta ja henkistä joustavuutta ja ehkäisee esimerkiksi dementiaa.

Hyvä musiikki avaa aivoissa myös hermoyhteyksiä, joiden seurauksena voi löytyä ratkaisuja vallan muiden alojen ongelmiin. Ei ole yllättävää, että suhteellisuusteorian keksijä Albert Einstein oli etevä amatööriviulisti ja että myös kirjailija Arthur Conan Doylen sankari Sherlock Holmes saattoi keskittyä soittamaan viulua tai käydä konsertissa kun hän etsi ratkaisua johonkin ongelmalliseen rikostapaukseen. Säveltäjä ja musiikkikriitikko Seppo Nummi unelmoi kerran 1960-luvulla eduskunnasta, jossa eri puolueiden kansanedustajat soittaisivat kamarimusiikkia yhdessä muodostaen keskenään vaikkapa jousikvartetteja. Tällainen eduskunta tekisi Nummen mielestä ratkaisevasti parempia päätöksiä kuin sellainen, jossa edustajilla ei ole minkäänlaisia kulttuuriharrastuksia.

Kulttuurin merkitys korostuu erityisesti yhteiskunnallisina kriisiaikoina ja taloudellisen laman vallitessa. Kulttuurilaitokset, kuten orkesterit pitävät vaikeissakin oloissa toivoa yllä, tuovat kauneutta maailmaan, ylläpitävät sidettä menneisyyteen, mutta katsovat myös tulevaisuuteen ja avaavat elämään ja maailmaan uudenlaisia näköaloja. Jos kansalaisilta poistettaisiin mahdollisuus kulttuurisiin virikkeisiin, silloin koko yhteisö tuomittaisiin vain entistä syvempään yhteiskunnalliseen näköalattomuuteen ja toivottomuuteen.

Näillä sanoilla avaan Lappeenrannan 48. orkesteripäivät.

Takaisin