Orkesterin oleminen ja olemattomuus - puheenjohtaja Kalevi Ahon videoitu avajaispuhe 49. orkesteripäivillä Seinäjoella
Kalevi Aho, 28.3.2014, 31.3.2014
Kalevi Aho
Orkesterien oleminen ja olemattomuus
Seinäjoen 49. orkesteripäivien avauspuhe
Filosofi Jean-Paul Sartresta kerrotaan
vitsiä, jossa hän istuu ranskalaisessa kahvilassa viimeistelemässä kirjaansa
”Oleminen ja olemattomuus.” Hän kutsuu tarjoilijaa
ja sanoo tälle: ”Haluaisin kupin kahvia, mutta ilman kermaa”. Tarjoilija
vastaa: ”Olen pahoillani, monseigneur, mutta kerma on meiltä loppu. Kävisikö Teille
kuppi kahvia ilman maitoa?”
Tämä vitsi voisi yhtä hyvin kuvastaa
joidenkin suomalaisorkesterien tilannetta. Kapellimestari menee orkesterin intendentin
luokse ja sanoo hänelle: ”Haluaisin johtaa täällä seuraavaksi puhtaan orkesterikonsertin
ilman solistia.” Intendentti katsoo papereitaan, haroo hiuksiaan ja vastaa:
”Solistimäärärahat ovat valitettavasti meiltä jo loppuneet. Kävisikö Teille sen
sijaan puhdas orkesterikonsertti ilman avustajia?”
Kuntien taloustilanteen kiristyessä
erityisesti monien keskisuurten tai pienempien suomalaiskaupunkien orkesterit
ovat joutuneet yhä enemmän sopeutumaan Sartren teoksen otsikon mukaiseen
olemisen ja olemattomuuden välitilaan. Orkestereita ei ole maassamme
toistaiseksi vielä lakkautettu, mutta monien toimintaedellytyksiä on jatkuvien
säästöjen takia koko ajan kavennettu. Ja kaiken lisäksi kuntien yksittäiset
virkamiehet ja kunnallispoliitikot ovat esittäneet mitä kummallisimpia
toimenpiteitä, miten juuri kulttuurimenoja säästäen kaupungin talous saataisiin
kuntoon.
Esimerkiksi Rovaniemellä
kulttuurijohtaja Marja Widenius esitti viime syksynä, että Lapin
kamariorkesterin toiminta pitäisi kustannussyistä kokonaan lamaannuttaa. Eli
orkesterilta tulisi vastaisuudessa kieltää kokonaan solistit, avustajat, levytykset,
kamarioopperatuotannot, Lapissa tapahtuvat maakuntakonsertit sekä vierailut
koti- ja ulkomaille silloinkin kun ulkopuoliset maksaisivat nämä kiertueet, eli
orkesterin toiminta pitäisi muuttaa täysin näkymättömäksi ja pelkästään
Rovaniemellä tapahtuvaksi. Onneksi kulttuurijohtajan ehdotus ei kuitenkaan
herättänyt vastakaikua Rovaniemen päättäjissä.
Kuopiossa puolestaan hyvinvoinnin
edistämisen palvelualuejohtaja Pekka Vähäkangas ehdotti Savon Sanomien
haastattelussa lokakuussa Kuopion kaupunginorkesterin koon pienentämistä tai
jopa sen lakkauttamista. Tammikuussa oli sitten Lappeenrannan vuoro
kunnostautua kulttuurilaitostensa eliminoimispyrkimyksissä. Kaupunginjohtaja
Kimmo Jarva ja apulaiskaupunginjohtaja Kari Korkiakoski kirjoittivat nimittäin virallisen
kirjeen Kotkan kaupungin johdolle ja esittivät, että Lappeenrannan orkesteri yhdistettäisiin
Kymi Sinfoniettaan siten, että Kaakkois-Suomeen muodostettaisiin vain yksi noin
35 hengen kokoinen sinfoniettaorkesteri. Tämä Kotkan taholta kaksi viikkoa
sitten tyrmätty ehdotus olisi merkinnyt käytännössä sitä, että suurin osa
Lappeenrannan muusikoista olisi irtisanottu. Ilman huolia ei olla täällä
Seinäjoellakaan, sillä kaupungin tämänvuotiseen talousarvioon sisältyy kaupungin
palvelujen karsimista, jolloin myös orkesterin, musiikkiopiston ja teatterin
avustuksia leikataan yhteensä 300.000 eurolla.
Huolestuttavaa on, että vastaavanlaisia
esityksiä on tullut muualtakin Suomea aina vain uudestaan, ikään kuin kunnallispolitiikassa
ajateltaisiin yleisesti, että kulttuurilaitokset ovat kaupungeille pelkkä
tarpeeton kuluerä.
Kulttuurisäästöistä
intoilevien poliitikkojen ja virkamiesten kannattaisi perehtyä historiaan
tajutakseen taiteiden valtavan merkityksen erityisesti silloin, kun ajat ovat
erityisen vaikeat. Kun Leningradia vuosien 1941 ja 1944 välisenä aikana
piiritettiin, kaupungin taidelaitoksia pyrittiin pitämään viimeiseen asti
pystyssä. Kaupungin pahimman nälänhädän aikana Leningradissa toimi jopa
baletti, vaikka esityksessä saattoi tapahtua, että joku tanssija lyyhistyi
näyttämöllä nälkäänsä.
Berliinin filharmonikot
jatkoivat konsertoimistaan aina huhtikuulle 1945 asti, kun puna-armeija oli jo
oli saapunut Berliinin reunamille. Konserttipaikkaa vain vaihdettiin pommitetusta
edellisestä konserttitalosta uuteen. Heti rauhan tultua orkesteri aloitti
uudestaan toimintansa jo toukokuun 1945 lopulla, vain kuukauden pituisen tauon
jälkeen. Kun Saksan raunioituneita kaupunkeja alettiin jälleenrakentaa,
kaikkein ensimmäisiä toimenpiteitä oli konserttitalojen, oopperatalojen ja
teatterien kunnostus. Saksassa, kuten aikaisemmin piiritetyssä Leningradissa
tajuttiin, että juuri kulttuurin avulla kansalaiset voivat paremmin selviytyä
ankeasta pula-ajasta ja saada ja ylläpitää näin tuntumaa taas normaaliin
elämään.
Helmikuun lopulla
110-vuotiaana kuollut prahalaissyntyinen pianisti Alice Herz-Sommer joutui toisen
maailmansodan aikana Theresienstadtin keskitysleiriin. Hän kertoi, että kesti
tämän leirin ja koko sota-ajan vain musiikin avulla. Herz-Sommer soitti Theresienstadtissa
yli 150 konsertissa. ”Niiden yleisö koostui hyvin sairaista ja onnettomista
ihmisistä, mutta he tulivat konsertteihimme. Se oli heidän ravintoaan”, Herz-Sommer
muisteli.
Yksi Neuvostoliiton valtion
parhaista sijoituksista oli kulttuurilaitosten ja korkeatasoisen
musiikkikoulutuksen ylläpito. Kun Stalinin kuoleman jälkeen olot alkoivat Neuvostoliitossa
hiukan vapautua ja venäläiset huippusolistit päästettiin kiertämään ympäri
maailmaa, he toimivat samalla maansa parhaina mahdollisina kulttuurilähettiläinä.
Venäläismuusikkojen huikeat taidot ja heidän suosionsa lännessä loivat tehokkaasti
mielikuvaa, että ehkä kommunistisessa järjestelmässä oli jotain hyvääkin,
sellaista, mistä myös länsi voisi ottaa oppia.
Yhtä suuri imagoa kohottava merkitys
kulttuurilla on myös yksityisille paikkakunnille. Kun ajattelee vaikkapa
Berliiniä, vain harva muistaa siellä toimivia teollisuusyrityksiä, eikä kukaan
tiedä mitään Berliinin kauppakeskuksista, parkkihalleista tai
moottoritieliittymistä. Ensimmäisiä mielikuvia kaupungista ovat sen sijaan
siellä toimivat maailman parhaimpiin kuuluvat orkesterit, loistavat museot,
kolme eri oopperataloa, kymmenet teatterit ja koko valtava muukin kulttuurielämä.
Kaupungista onkin tullut yksi Euroopan vetovoimaisimmista turistikohteista ennen
kaikkea juuri huikean, monipuolisen ja vapaamielisen kulttuuritarjontansa
ansiosta.
Taiteilla on itseisarvo aivan
sellaisenaan, ilman että niiden yhteydessä pitäisi ajatella taloutta. Mutta
sivutuotteena tulee mukaan lisäksi kulttuurin yllättävän suuri taloudellinen
merkitys. Iso-Britannian nykyinen konservatiivihallitus uhkasi tehdä maan
kulttuuribudjettiin suuria leikkauksia, jotka olisivatmerkinneet mm.
monien orkesterien lakkauttamista. Ennen kuin kulttuurilaitosten alasajoa
alettiin toteuttaa, kulttuuriministeri Maria Miller päätti kuitenkin teettää
selvityksen kulttuurin taloudellisesta merkityksestä. Sen mukaan taide
muodostaa Ison-Britannian vuotuisesta kansantuotteesta jopa 0,4 prosenttia.
Kuitenkin taiteen rahoitukseen suunnataan valtion kuluista vain 0,1 prosenttia.
Toisin sanoen taiteeseen sijoitetut varat tulevat myöhemmin takaisin
nelinkertaisina.
Taiteen ja kulttuurin olemassaolo paikkakunnalla vaikutti tutkimuksen
mukaan myös palkkatasoon ja tuottavuuteen. Taide voi toimia inspiraationa
uusille innovaatioille ja levittää uusia ideoita laajemmalle. Tutkimus osoitti ei-kaupallisen
taiteen merkityksen olevan suuri lisäksi puhtaasti kaupallisen alan luovalle
työlle, jonka siivu brittien vuotuisesta kansantulosta on kymmenen prosenttia.
Millerin mukaan taiteen valtiontuki onkin nähtävä mieluummin
sijoituksena kuin kulueränä. Hän painotti lisäksi, että taideinvestoinneilla
voidaan saada aikaan talouskasvua. Nämä argumentit tehosivat maan
valtionvarainministeriöön niin, että Maria Miller onnistui säästämään
Ison-Britannian taidesektorin sitä uhanneelta suurelta leikkausohjelmalta.
On silti käsittämätöntä, että vaikka kulttuurin positiiviset henkiset
ja taloudelliset vaikutukset on todistettu myös Suomessa mitä vakuuttavimmin
tutkimuksin, päättäjät eivät millään tahdo uskoa niitä, vaan toimivat
jääräpäisesti aivan toisin kuin tutkimukset suosittelisivat. On esimerkiksi
kiistatonta, että musiikin harrastaminen ja soittaminen kehittää lapsen
luovuutta, älykkyyttä, sosiaalisuutta, yhteistyökykyä ja auttaa lasta
käsittelemään omia tunteitaan ja myös aggressioitaan. Tällaisia argumentteja ei
kuitenkaan ole ollenkaan haluttu ajatella niissä kunnissa, joissa kunnan
säästöleikkuri on kohdistettu myös musiikkiopistojen avustuksiin.
Kaiken huippuna on koulujen tuntijakotyöryhmän talvella julkaistu
esitys. Siinä ehdotetaan, että lukiolaiset voisivat jättää opinto-ohjelmastaan
kokonaan pois esimerkiksi musiikin, kuvaamataiteen, historian, maantieteen ja
yhteiskuntaopin. Toisin sanoen suomalaisista kouluista haluttaisiin mieluummin
tehdä laitoksia, joissa nuoria koulutetaan kapeilla putkitutkinnoilla
työelämään romuttamalla samanaikaisesti koulujen yleissivistävyyttä.
Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki on jo kritisoinut voimakkaasti tätä
suunnitelmaa ja esittänyt, että kouluissa taideaineiden tuntimäärää tulisi päin
vastoin lisätä.
Jos taas ajatellaan vanhempia ihmisiä, niin kulttuuriharrastusten,
kuten museoissa, konserteissa ja teatterissa käyntien on todistettu olevan
ikääntyville parasta mahdollista ennaltaehkäisevää terveydenhoitoa. Kulttuuria
harrastavat elävät pitempään terveinä, eivätkä he dementoidu siinä missä
kulttuuria harrastamattomat. Silti kulttuuri ja terveydenhoito asetetaan yhä
edelleen vastakohdiksi toisilleen. Ei edelleenkään haluta ymmärtää sitä, että
jos kaupungin kulttuuripalveluja aktiivisesti käyttänyt vanhus pystyy elämään lähes
elämänsä loppuun asti kotona, tämä tulee kaupungille lopulta paljon halvemmaksi,
kuin jos häntä hoidettaisiin vuosikausia hoitokodissa tai sairaalassa.
Maaliskuun alussa Jyväskylässä julkaistussa tutkimuksessa todettiin,
että peräti 76% suomalaisista pitää kulttuuripalvelujen järjestämistä kuntien
tehtävänä, ja vajaa puolet oli lisäksi sitä mieltä, että kulttuuripalveluja ei
tulisi missään nimessä korvata yksityisellä tarjonnalla. Nämä palvelut koettiin
erittäin tärkeiksi, ja peräti 97% vastaajista arvioi niiden ylläpitävän ja
edistävän kansalaisten kaikinpuolista hyvinvointia ja ehkäisevän sosiaalisia
ongelmia. Neljä viidestä näki niissä myös merkitystä moniarvoisuuden
edistäjinä.
Miksi siis tästä kaikesta huolimatta kulttuurilaitokset ovat niin
herkästi tulilinjalla, kun kunnissa tehdään säästötoimenpiteitä?
Mielestäni tähän on kaksi syytä.
Ensinnäkin yhteiskunnalliseen päätöksentekoon on levinnyt malli, jossa
myös kuntia on alettu pitkälti johtaa ikään kuin jotain liikeyritystä. Eikä
tällöin maailmassa, jossa rahasta on tullut kaikkien arvojen yhteinen
nimittäjä, tunnu oleva sijaa pikaisiin tuotantotavoitteisiin huonosti sopiville
taidelaitoksille tai taidekasvatukselle. Turun yliopiston professori Kimmo
Lehtonen viittaa tässä filosofi Herbert Marcuseen. Marcuse on puhunut yhteiskuntakritiikissään yksiulotteisesta
ihmisestä, jonka ajattelu on markkinatalouden tuotanto- ja kulutusjärjestelmän
puristuksessa vääristynyt, ja jonka kyky kriittiseen ajatteluun ja vastarintaan
on tyrehtynyt.
Toiseksi syynä on yhteiskunnallisessa päätöksenteossa ilmenevä yhä
suurempi sivistymättömyys, tietämättömyys ja ajattelun yksiulotteisuus, millä
on paljolti juurensa juuri Herbert Marcusen kritisoimassa modernin yhteiskunnan
arvojen vääristyneisyydessä. Tästä sivistymättömyydestä seuraa kummallisia,
ennakkoluuloisia ajatuskulkuja. Esimerkiksi Lahdessa perussuomalaisten
valtuustoryhmän puheenjohtaja Rami Lehto esitti Lahden orkesterin tukia
laskettavaksi viidellä prosentilla. Perusteeksi hän mainitsi, että ”orkesteri
matkustelee ympäri maailmaa pitäen hauskaa meidän veronmaksajien
kustannuksella”. Hän ei ymmärtänyt myöskään Lahden museon toimintaperiaatteita
– sitä, että samalla kun Lahden museo vaalii lahtelaista identiteettiä ja
kulttuuria se pyrkii kasvattamaan lapsista ja nuorista suvaitsevaisia ja
monikulttuurisia. Ikään kuin suvaitsevaisuus ja monikulttuurisuuden
ymmärtäminen olisivat joitain tuomittavia asioita ja ristiriidassa oman
identiteetin kanssa. Vai onko kysymyksessä itse asiassa se, että kulttuuri
koetaan uhkaksi, koska se voi myös ikävästi kyseenalaistaa omia luutuneita
arvoja?
Milloinkahan näkisi jonkun
kaupunginjohtajan tai tärkeässä asemassa olevan kunnallispoliitikon, joka
ylpeänä uskaltaisi puolustaa paikkakunnan kulttuurielämää ja korostaa sen
tärkeyttä erityisesti silloin, kun lama uhkaa ja kaupungin talous on kireällä!
--------------------------------
Lopuksi kysymys: montako
henkilöä tarvitaan vaihtamaan orkesterin konserttisalista palanutta
sähkölamppua? Mikäli kaupungissa noudatetaan muotiin tullutta tilaaja-tuottaja-mallia,
lampunvaihtoon tarvitaan tietenkin 15 henkeä. Ensinnäkin intendentti tekee
esityksen lampun vaihdosta kulttuurijohtajalle. Tämä muokkaa ehdotusta niin,
että kyseeseen voi tulla vain halvin mahdollinen energiansäästölamppu ja vie
esityksen puolestaan kymmenjäsenisen kulttuuri- ja vapaa-ajanlautakunnan
vahvistettavaksi. Tämän jälkeen konserttimestari ryhtyy toimeen, mutta niin
että ylikapellimestari on koko ajan läsnä antaen neuvoja, pitääkö lamppua
kiertää vasemmalle vai oikealle. Kun lamppu on vihdoin saatu palamaan täysin
kirkkaana, paikalle saapuu lopuksi vielä kaupunginjohtajakin, joka toteaa, että
orkesterin lampunvaihtomäärärahoja pitää seuraavaksi vuodeksi laskea.
Toivotan näin videoitse
teille kaikille osallistujille antoisia ja ajatuksia herättäviä
orkesteripäiviä!