Orkesterin oleminen ja olemattomuus - puheenjohtaja Kalevi Ahon videoitu avajaispuhe 49. orkesteripäivillä Seinäjoella

Kalevi Aho, 28.3.2014, 31.3.2014

Kalevi Aho

Orkesterien oleminen ja olemattomuus

Seinäjoen 49. orkesteripäivien avauspuhe

Filosofi Jean-Paul Sartresta kerrotaan vitsiä, jossa hän istuu ranskalaisessa kahvilassa viimeistelemässä kirjaansa ”Oleminen ja olemattomuus.” Hän kutsuu tarjoilijaa ja sanoo tälle: ”Haluaisin kupin kahvia, mutta ilman kermaa”. Tarjoilija vastaa: ”Olen pahoillani, monseigneur, mutta kerma on meiltä loppu. Kävisikö Teille kuppi kahvia ilman maitoa?”

Tämä vitsi voisi yhtä hyvin kuvastaa joidenkin suomalaisorkesterien tilannetta. Kapellimestari menee orkesterin intendentin luokse ja sanoo hänelle: ”Haluaisin johtaa täällä seuraavaksi puhtaan orkesterikonsertin ilman solistia.” Intendentti katsoo papereitaan, haroo hiuksiaan ja vastaa: ”Solistimäärärahat ovat valitettavasti meiltä jo loppuneet. Kävisikö Teille sen sijaan puhdas orkesterikonsertti ilman avustajia?”

Kuntien taloustilanteen kiristyessä erityisesti monien keskisuurten tai pienempien suomalaiskaupunkien orkesterit ovat joutuneet yhä enemmän sopeutumaan Sartren teoksen otsikon mukaiseen olemisen ja olemattomuuden välitilaan. Orkestereita ei ole maassamme toistaiseksi vielä lakkautettu, mutta monien toimintaedellytyksiä on jatkuvien säästöjen takia koko ajan kavennettu. Ja kaiken lisäksi kuntien yksittäiset virkamiehet ja kunnallispoliitikot ovat esittäneet mitä kummallisimpia toimenpiteitä, miten juuri kulttuurimenoja säästäen kaupungin talous saataisiin kuntoon.

Esimerkiksi Rovaniemellä kulttuurijohtaja Marja Widenius esitti viime syksynä, että Lapin kamariorkesterin toiminta pitäisi kustannussyistä kokonaan lamaannuttaa. Eli orkesterilta tulisi vastaisuudessa kieltää kokonaan solistit, avustajat, levytykset, kamarioopperatuotannot, Lapissa tapahtuvat maakuntakonsertit sekä vierailut koti- ja ulkomaille silloinkin kun ulkopuoliset maksaisivat nämä kiertueet, eli orkesterin toiminta pitäisi muuttaa täysin näkymättömäksi ja pelkästään Rovaniemellä tapahtuvaksi. Onneksi kulttuurijohtajan ehdotus ei kuitenkaan herättänyt vastakaikua Rovaniemen päättäjissä.

Kuopiossa puolestaan hyvinvoinnin edistämisen palvelualuejohtaja Pekka Vähäkangas ehdotti Savon Sanomien haastattelussa lokakuussa Kuopion kaupunginorkesterin koon pienentämistä tai jopa sen lakkauttamista. Tammikuussa oli sitten Lappeenrannan vuoro kunnostautua kulttuurilaitostensa eliminoimispyrkimyksissä. Kaupunginjohtaja Kimmo Jarva ja apulaiskaupunginjohtaja Kari Korkiakoski kirjoittivat nimittäin virallisen kirjeen Kotkan kaupungin johdolle ja esittivät, että Lappeenrannan orkesteri yhdistettäisiin Kymi Sinfoniettaan siten, että Kaakkois-Suomeen muodostettaisiin vain yksi noin 35 hengen kokoinen sinfoniettaorkesteri. Tämä Kotkan taholta kaksi viikkoa sitten tyrmätty ehdotus olisi merkinnyt käytännössä sitä, että suurin osa Lappeenrannan muusikoista olisi irtisanottu. Ilman huolia ei olla täällä Seinäjoellakaan, sillä kaupungin tämänvuotiseen talousarvioon sisältyy kaupungin palvelujen karsimista, jolloin myös orkesterin, musiikkiopiston ja teatterin avustuksia leikataan yhteensä 300.000 eurolla.

Huolestuttavaa on, että vastaavanlaisia esityksiä on tullut muualtakin Suomea aina vain uudestaan, ikään kuin kunnallispolitiikassa ajateltaisiin yleisesti, että kulttuurilaitokset ovat kaupungeille pelkkä tarpeeton kuluerä.

Kulttuurisäästöistä intoilevien poliitikkojen ja virkamiesten kannattaisi perehtyä historiaan tajutakseen taiteiden valtavan merkityksen erityisesti silloin, kun ajat ovat erityisen vaikeat. Kun Leningradia vuosien 1941 ja 1944 välisenä aikana piiritettiin, kaupungin taidelaitoksia pyrittiin pitämään viimeiseen asti pystyssä. Kaupungin pahimman nälänhädän aikana Leningradissa toimi jopa baletti, vaikka esityksessä saattoi tapahtua, että joku tanssija lyyhistyi näyttämöllä nälkäänsä.

Berliinin filharmonikot jatkoivat konsertoimistaan aina huhtikuulle 1945 asti, kun puna-armeija oli jo oli saapunut Berliinin reunamille. Konserttipaikkaa vain vaihdettiin pommitetusta edellisestä konserttitalosta uuteen. Heti rauhan tultua orkesteri aloitti uudestaan toimintansa jo toukokuun 1945 lopulla, vain kuukauden pituisen tauon jälkeen. Kun Saksan raunioituneita kaupunkeja alettiin jälleenrakentaa, kaikkein ensimmäisiä toimenpiteitä oli konserttitalojen, oopperatalojen ja teatterien kunnostus. Saksassa, kuten aikaisemmin piiritetyssä Leningradissa tajuttiin, että juuri kulttuurin avulla kansalaiset voivat paremmin selviytyä ankeasta pula-ajasta ja saada ja ylläpitää näin tuntumaa taas normaaliin elämään.

Helmikuun lopulla 110-vuotiaana kuollut prahalaissyntyinen pianisti Alice Herz-Sommer joutui toisen maailmansodan aikana Theresienstadtin keskitysleiriin. Hän kertoi, että kesti tämän leirin ja koko sota-ajan vain musiikin avulla. Herz-Sommer soitti Theresienstadtissa yli 150 konsertissa. ”Niiden yleisö koostui hyvin sairaista ja onnettomista ihmisistä, mutta he tulivat konsertteihimme. Se oli heidän ravintoaan”, Herz-Sommer muisteli.

Yksi Neuvostoliiton valtion parhaista sijoituksista oli kulttuurilaitosten ja korkeatasoisen musiikkikoulutuksen ylläpito. Kun Stalinin kuoleman jälkeen olot alkoivat Neuvostoliitossa hiukan vapautua ja venäläiset huippusolistit päästettiin kiertämään ympäri maailmaa, he toimivat samalla maansa parhaina mahdollisina kulttuurilähettiläinä. Venäläismuusikkojen huikeat taidot ja heidän suosionsa lännessä loivat tehokkaasti mielikuvaa, että ehkä kommunistisessa järjestelmässä oli jotain hyvääkin, sellaista, mistä myös länsi voisi ottaa oppia.

Yhtä suuri imagoa kohottava merkitys kulttuurilla on myös yksityisille paikkakunnille. Kun ajattelee vaikkapa Berliiniä, vain harva muistaa siellä toimivia teollisuusyrityksiä, eikä kukaan tiedä mitään Berliinin kauppakeskuksista, parkkihalleista tai moottoritieliittymistä. Ensimmäisiä mielikuvia kaupungista ovat sen sijaan siellä toimivat maailman parhaimpiin kuuluvat orkesterit, loistavat museot, kolme eri oopperataloa, kymmenet teatterit ja koko valtava muukin kulttuurielämä. Kaupungista onkin tullut yksi Euroopan vetovoimaisimmista turistikohteista ennen kaikkea juuri huikean, monipuolisen ja vapaamielisen kulttuuritarjontansa ansiosta.

Taiteilla on itseisarvo aivan sellaisenaan, ilman että niiden yhteydessä pitäisi ajatella taloutta. Mutta sivutuotteena tulee mukaan lisäksi kulttuurin yllättävän suuri taloudellinen merkitys. Iso-Britannian nykyinen konservatiivihallitus uhkasi tehdä maan kulttuuribudjettiin suuria leikkauksia, jotka olisivatmerkinneet mm. monien orkesterien lakkauttamista. Ennen kuin kulttuurilaitosten alasajoa alettiin toteuttaa, kulttuuriministeri Maria Miller päätti kuitenkin teettää selvityksen kulttuurin taloudellisesta merkityksestä. Sen mukaan taide muodostaa Ison-Britannian vuotuisesta kansantuotteesta jopa 0,4 prosenttia. Kuitenkin taiteen rahoitukseen suunnataan valtion kuluista vain 0,1 prosenttia. Toisin sanoen taiteeseen sijoitetut varat tulevat myöhemmin takaisin nelinkertaisina.

Taiteen ja kulttuurin olemassaolo paikkakunnalla vaikutti tutkimuksen mukaan myös palkkatasoon ja tuottavuuteen. Taide voi toimia inspiraationa uusille innovaatioille ja levittää uusia ideoita laajemmalle. Tutkimus osoitti ei-kaupallisen taiteen merkityksen olevan suuri lisäksi puhtaasti kaupallisen alan luovalle työlle, jonka siivu brittien vuotuisesta kansantulosta on kymmenen prosenttia.

Millerin mukaan taiteen valtiontuki onkin nähtävä mieluummin sijoituksena kuin kulueränä. Hän painotti lisäksi, että taideinvestoinneilla voidaan saada aikaan talouskasvua. Nämä argumentit tehosivat maan valtionvarainministeriöön niin, että Maria Miller onnistui säästämään Ison-Britannian taidesektorin sitä uhanneelta suurelta leikkausohjelmalta.

On silti käsittämätöntä, että vaikka kulttuurin positiiviset henkiset ja taloudelliset vaikutukset on todistettu myös Suomessa mitä vakuuttavimmin tutkimuksin, päättäjät eivät millään tahdo uskoa niitä, vaan toimivat jääräpäisesti aivan toisin kuin tutkimukset suosittelisivat. On esimerkiksi kiistatonta, että musiikin harrastaminen ja soittaminen kehittää lapsen luovuutta, älykkyyttä, sosiaalisuutta, yhteistyökykyä ja auttaa lasta käsittelemään omia tunteitaan ja myös aggressioitaan. Tällaisia argumentteja ei kuitenkaan ole ollenkaan haluttu ajatella niissä kunnissa, joissa kunnan säästöleikkuri on kohdistettu myös musiikkiopistojen avustuksiin.

Kaiken huippuna on koulujen tuntijakotyöryhmän talvella julkaistu esitys. Siinä ehdotetaan, että lukiolaiset voisivat jättää opinto-ohjelmastaan kokonaan pois esimerkiksi musiikin, kuvaamataiteen, historian, maantieteen ja yhteiskuntaopin. Toisin sanoen suomalaisista kouluista haluttaisiin mieluummin tehdä laitoksia, joissa nuoria koulutetaan kapeilla putkitutkinnoilla työelämään romuttamalla samanaikaisesti koulujen yleissivistävyyttä. Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki on jo kritisoinut voimakkaasti tätä suunnitelmaa ja esittänyt, että kouluissa taideaineiden tuntimäärää tulisi päin vastoin lisätä.

Jos taas ajatellaan vanhempia ihmisiä, niin kulttuuriharrastusten, kuten museoissa, konserteissa ja teatterissa käyntien on todistettu olevan ikääntyville parasta mahdollista ennaltaehkäisevää terveydenhoitoa. Kulttuuria harrastavat elävät pitempään terveinä, eivätkä he dementoidu siinä missä kulttuuria harrastamattomat. Silti kulttuuri ja terveydenhoito asetetaan yhä edelleen vastakohdiksi toisilleen. Ei edelleenkään haluta ymmärtää sitä, että jos kaupungin kulttuuripalveluja aktiivisesti käyttänyt vanhus pystyy elämään lähes elämänsä loppuun asti kotona, tämä tulee kaupungille lopulta paljon halvemmaksi, kuin jos häntä hoidettaisiin vuosikausia hoitokodissa tai sairaalassa.

Maaliskuun alussa Jyväskylässä julkaistussa tutkimuksessa todettiin, että peräti 76% suomalaisista pitää kulttuuripalvelujen järjestämistä kuntien tehtävänä, ja vajaa puolet oli lisäksi sitä mieltä, että kulttuuripalveluja ei tulisi missään nimessä korvata yksityisellä tarjonnalla. Nämä palvelut koettiin erittäin tärkeiksi, ja peräti 97% vastaajista arvioi niiden ylläpitävän ja edistävän kansalaisten kaikinpuolista hyvinvointia ja ehkäisevän sosiaalisia ongelmia. Neljä viidestä näki niissä myös merkitystä moniarvoisuuden edistäjinä.

Miksi siis tästä kaikesta huolimatta kulttuurilaitokset ovat niin herkästi tulilinjalla, kun kunnissa tehdään säästötoimenpiteitä?

Mielestäni tähän on kaksi syytä.

Ensinnäkin yhteiskunnalliseen päätöksentekoon on levinnyt malli, jossa myös kuntia on alettu pitkälti johtaa ikään kuin jotain liikeyritystä. Eikä tällöin maailmassa, jossa rahasta on tullut kaikkien arvojen yhteinen nimittäjä, tunnu oleva sijaa pikaisiin tuotantotavoitteisiin huonosti sopiville taidelaitoksille tai taidekasvatukselle. Turun yliopiston professori Kimmo Lehtonen viittaa tässä filosofi Herbert Marcuseen. Marcuse on puhunut yhteiskuntakritiikissään yksiulotteisesta ihmisestä, jonka ajattelu on markkinatalouden tuotanto- ja kulutusjärjestelmän puristuksessa vääristynyt, ja jonka kyky kriittiseen ajatteluun ja vastarintaan on tyrehtynyt.

Toiseksi syynä on yhteiskunnallisessa päätöksenteossa ilmenevä yhä suurempi sivistymättömyys, tietämättömyys ja ajattelun yksiulotteisuus, millä on paljolti juurensa juuri Herbert Marcusen kritisoimassa modernin yhteiskunnan arvojen vääristyneisyydessä. Tästä sivistymättömyydestä seuraa kummallisia, ennakkoluuloisia ajatuskulkuja. Esimerkiksi Lahdessa perussuomalaisten valtuustoryhmän puheenjohtaja Rami Lehto esitti Lahden orkesterin tukia laskettavaksi viidellä prosentilla. Perusteeksi hän mainitsi, että ”orkesteri matkustelee ympäri maailmaa pitäen hauskaa meidän veronmaksajien kustannuksella”. Hän ei ymmärtänyt myöskään Lahden museon toimintaperiaatteita – sitä, että samalla kun Lahden museo vaalii lahtelaista identiteettiä ja kulttuuria se pyrkii kasvattamaan lapsista ja nuorista suvaitsevaisia ja monikulttuurisia. Ikään kuin suvaitsevaisuus ja monikulttuurisuuden ymmärtäminen olisivat joitain tuomittavia asioita ja ristiriidassa oman identiteetin kanssa. Vai onko kysymyksessä itse asiassa se, että kulttuuri koetaan uhkaksi, koska se voi myös ikävästi kyseenalaistaa omia luutuneita arvoja?

Milloinkahan näkisi jonkun kaupunginjohtajan tai tärkeässä asemassa olevan kunnallispoliitikon, joka ylpeänä uskaltaisi puolustaa paikkakunnan kulttuurielämää ja korostaa sen tärkeyttä erityisesti silloin, kun lama uhkaa ja kaupungin talous on kireällä!

--------------------------------

Lopuksi kysymys: montako henkilöä tarvitaan vaihtamaan orkesterin konserttisalista palanutta sähkölamppua? Mikäli kaupungissa noudatetaan muotiin tullutta tilaaja-tuottaja-mallia, lampunvaihtoon tarvitaan tietenkin 15 henkeä. Ensinnäkin intendentti tekee esityksen lampun vaihdosta kulttuurijohtajalle. Tämä muokkaa ehdotusta niin, että kyseeseen voi tulla vain halvin mahdollinen energiansäästölamppu ja vie esityksen puolestaan kymmenjäsenisen kulttuuri- ja vapaa-ajanlautakunnan vahvistettavaksi. Tämän jälkeen konserttimestari ryhtyy toimeen, mutta niin että ylikapellimestari on koko ajan läsnä antaen neuvoja, pitääkö lamppua kiertää vasemmalle vai oikealle. Kun lamppu on vihdoin saatu palamaan täysin kirkkaana, paikalle saapuu lopuksi vielä kaupunginjohtajakin, joka toteaa, että orkesterin lampunvaihtomäärärahoja pitää seuraavaksi vuodeksi laskea.

Toivotan näin videoitse teille kaikille osallistujille antoisia ja ajatuksia herättäviä orkesteripäiviä!

Takaisin