Maailman paras musiikkifilmi

Kalevi Aho, 4.1.2016

Elokuvahistorian suurin filmiprojekti

Jos minun pitäisi valita yksi filmi, jonka saisin ottaa mukaan autiolle saarelle, valintani olisi helppo: kyseessä olisi ilman muuta saksalaisohjaaja Edgar Reitzin (*1932) monumentaalinen, 30-osainen filmikokonaisuus Heimat (Kotiseutu).

Sarjan ensimmäinen jakso, Heimat, eine deutsche Chronik (1981-84) käsittää 11 osaelokuvaa, ja tapahtuma-aikana on 63 vuoden ajanjakso vuodesta 1919 vuoteen 1982. Die zweite Heimat, Chronik einer Jugend-jaksoon (1988-92) kuuluu 13 täysmittaista filmiä, joiden tapahtumat sijoittuvat 1960-luvulle (1960-70). Vuonna 2004 tämä koko elokuvahistorian suurin projekti sai päätöksensä, kun Heimat 3, Chronik einer Zeitwende (2002-04) kantaesitettiin Venetsian filmifestivaaleilla syyskuussa 2004. Päätösjakson tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1989-2000.

Reitzin valtaisan filmikokonaisuuden yhteiskesto on peräti 52 tuntia 8 minuuttia. Ikään kuin tämä ei olisi vielä riittänyt, Reitz loi sarjalle, sen keskeiselle Simonin suvulle sekä Heimat I:n ja III:n tapahtumapaikoille kuvitteellisen Schabbachin kylän ympäristössä lisäksi esihistoriankin, lähes nelituntisen suurenmoisen elokuvan Die andere Heimat – Chronik einer Sehnsucht (2012-13). 2.1.2016 se esitettiin myös Teema-kanavalla hiukan banaalisti suomennetulla otsikolla ”Kotiseutu – kaipauksen vuodet”.

Kun varsinaisten Heimat-elokuvien aikajänne ulottuu vuodesta 1919 vuoteen 2000, niin Die andere Heimat sijoittuu 1840-luvun alkuun. Tuolloin sarjan kuvaamalla seudulla Hunsrückissä lähellä Mosel-jokea oli useita perättäisiä katovuosia. Talvet olivat poikkeuksellisen ankaria, ja kylien väestö eli köyhyydessä ja suoranaisessa nälänhädässä. Samalla aatelisto ja valtaapitävät rajoittivat suuresti tavallisen kansan oikeuksia ja vapautta. Seurauksena oli laajamittainen maastamuuttoaalto ennen kaikkea Brasiliaan, minkä seurauksena jotkut kylät miltei autioituivat. Die andere Heimat kertoo kaipauksesta päästä pois ahtaista, ahdistavista ja köyhistä olosuhteista johonkin toiseen, parempaan kotimaahan.

Heimat-sarjan keston ei pidä antaa pelästyttää katsojaa. Edgar Reitz käyttää elokuvastaan ilmaisua filmiromaani. Reitzin esikuvana on ollut Marcel Proustin romaanisarja Kadonnutta aikaa etsimässä. Heimat-sarjassa kerrontatekniikka on kokonaan toisenlainen kuin normaaleissa draamafilmeissä, joissa tapahtumat etenevät yleensä varsin nopeassa tempossa. Reitz antaa tapahtumille aikaa ilman että kokonaisuuden seuraaminen tulisi kuitenkaan pitkästyttäväksi. Päin vastoin: juuri näin hän kykenee suuresti syventämään henkilöittensä luonnekuvia ja tarinan sisältöä. Koko kolmiosaisen sarjan katsominen sujuu itse asiassa yhtä nopeasti kuin kolmen laajahkon romaanin lukeminen.

Kaikkein paras tapa perehtyä näihin elokuviin onkin katsoa ne tiiviissä tempossa dvd:ltä, useita osia aina perätysten.

Maailman parhaalla musiikkifilmillä tarkoitan tässä ennen kaikkea jaksoa Die zweite Heimat. Sen päähenkilönä on Hermann Simon, joka ensimmäisessä osassa aloittaa sävellysopinnot Münchenissä. Kokonaisuuden päättävässä 13. osassa hän palaa kokemansa syvän henkilökohtaisen ja luovan kriisin jälkeen pieneen kotikyläänsä Schabbachiin ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen, ”oppiakseen odottamista”, kuten hän sanoo. Varsinaiset tapahtumat alkavat syksyllä 1960, kun Hermann pyrkii Münchenin musiikkikorkeakouluun ja ne päättyvät vuonna 1970.

Eurooppalaista kulttuurihistoriaa sammakkoperspektiivistä

Hermann Simonin taustat kerrotaan Heimat 1:ssä. Sen keskeisenä henkilönä on Hermannin äiti, vuonna 1900 syntynyt Maria Simon. Heimat I:n ensimmäisen osan alussa ollaan vuodessa 1919, kun Paul Simon, Marian myöhempi aviomies palaa kotiin ensimmäisestä maailmansodasta kotikyläänsä Schabbachiin. Myöhemmin 1920-luvulla, kun Marialla ja Paulilla on jo pojat Anton ja Ernst, Paul kertoo eräänä iltana lähtevänsä kylän kapakkaan oluelle. Kapakkaan häntä ei kuulu, ja Paul katoaa mystisesti. Edes hänen perheensä ei tiedä hänen kohtalostaan vuosikausiin mitään, ennen kuin vasta paljon myöhemmin 1930-luvulla Paul ilmoittaa kirjeitse emigroituneensa Detroitiin Yhdysvaltoihin ja perustaneensa siellä menestyvän elektroniikkayrityksen. Sodan jälkeen Paul palaa käymään kotiseudullaan, yrittää jopa lämmittää uudestaan suhdetta Mariaan, mutta Maria torjuu hänet.

1930-luvun lopulla Maria on tavannut tieinsinööri Otto Wohllebenin, joka myöhemmin sodan aikana toimii räjähtämättömien pommien purkajana. Toisen maailmansodan sytyttyä Maria ja Otto tapaavat pariin otteeseen uudestaan, rakastuvat syvästi, ja heidän muutamaan lyhyeen kohtaamiseen jääneestä suhteestaan syntyy poika Hermann. Otto kuolee purkaessaan suutariksi jäänyttä pommia, eikä Hermann saa koskaan nähdä isäänsä.Heimat 1:n viimeisessä, 11. osassa olemme vuodessa 1982 seuraamassa Maria Simonin hautajaisia ja kylässä samaan aikaan vietettävää karnevaalia.

Heimat 1 kertoo kuvitteellisen Schabbachin kylän asukkaiden silmin, sammakkoperspektiivistä, miten tavallisen ihmiset kokivat 1900-luvun mullistavat yhteiskunnalliset muutokset, teknologian saapumisen (autot, radio, puhelin jne.), natsismin valtaannousun, 2. maailmansodan kotirintamalta nähtynä (filmissä ei ole yhtään sotakuvausta), 1950-luvun voimakkaan talouskasvun ja amerikkalaisen vaikutuksen voimistumisen Länsi-Saksassa.

 Sarjan kertojana on kylän originelli, Glasisch-Karl. Osien alussa hän selaa valokuvia kyläläisistä ja tekee yhteenvetoa aikaisemmin tapahtuneesta. Glasisch on yhteisössään paljolti ulkopuolinen, mutta juuri siksi hän pystyy näkemään laajempia asiayhteyksiä kuin muut.

Inhimillisyys ja arkipäivän komiikka
 
Edgar Reitzin näkökulma on syvästi humaani. Hän esittää ihmiset hyveineen, paheineen ja koomisine puolineen vain sellaisina kuin he ovat, tuomitsematta heidän ratkaisujaan ja pilkkaamatta heitä. Juuri tällä tavalla hän antaa ymmärrettävät kasvot myös Hitlerin ajalle 1933-45, joka esimerkiksi Hollywood-elokuvissa esitetään monesti vain aikana, jolloin Saksassa ei paljon muuta tehty kuin vainottiin ja kaasutettiin juutalaisia hengiltä keskitysleireissä.

Reitzin näkemyksenä on se, että ihmiset ovat heikkoja ja harhaanjohdettavissa, ja jos valta siirtyy diktaattoreille, tavallisten ihmisten on useimmiten mahdoton tehdä enää yhtään mitään muuta kuin vain sopeutua tilanteeseen parhaansa mukaan. Diktatuurin vallitessakin kaikki yrittävät viettää jotenkin normaalia elämää ja yrittävät edes joten kuten pärjätä muuttuneissa olosuhteissa. Ja vaikeina aikoinakin voi yrittää iloita ja pitää hauskaa, nauttia elämästä aina silloin kun se on mahdollista.

Jos muuttuneesta yhteiskunnallisesta tilanteesta sitten koituu jollekin jotain etua, tämä kyllä käytetään hyväksi, vaikkapa sitten moraalia hiukan venyttämällä. Esimerkiksi Maria Simonin lanko Eduard rakennuttaa iloluontoisen puolisonsa, entisen berliiniläisen bordelliemännän Lucien kanssa itselleen komean talon juutalaiselta pankkiirilta saamansa lainan turvin. Kun juutalaisten omaisuus myöhemmin 1930-luvulla takavarikoidaan valtiolle, Lucie on tästä onnellinen; ei tarvitse maksaa suurta lainaa takaisin. Myöhemmin käy ilmi, että Luciella on natsiajasta hiukan huono omatunto, itse asiassa hän on saattanut kuulla kyllä huhuja, mitä juutalaisille tuolloin todella on tapahtunut, mutta hän on sulkenut tällaiset kiusalliset epäilyt visusti pois tietoisuudestaan ja korostaa sodan jälkeen muille vain tietämättömyyttään.

Fasismin kaikupohja

Edgar Reitzin filmistä käy ilmi, että juuri Lucien tapaiset ihmiset, jotka pyrkivät ulkonaiseen menestykseen ja hyvinvointiin, mutta joita ei kiinnosta paneutua asioiden taustoihin, ovat helppoa saalista fasistisille liikkeille. Silti Lucien kevytmielinen, kaikkeen sopeutuva ja aina naurava hahmo ei herätä katsojan antipatiaa, koska hän ei kuitenkaan tee pahaa kenellekään. Vaikeampi on suhtautua kylän rikkaimman talonpojan Wiegandin perheeseen. Reitz näyttää, että myös vauras, omaisuuttaan ahneesti vartioiva patriarkaalinen maanviljelijäväestö siirtyy yhteiskunnallisessa murrostilanteessa herkästi fasismin kannattajiksi; Suomessakin Lapuan liike syntyi juuri Pohjanmaan vauraamman talonpoikaisväestön keskuudessa.

Kylän ainoa todellinen natsipyrkyri Wilfried Wiegand (Maria Simonin veli; Maria on omaa sukua Wiegand) kohoaa sodan jälkeen kristillisdemokraattisen puolueen (CDU) paikalliseksi napamieheksi. Reitzin kriittisen näkemyksen mukaan monet niistä, jotka 1930-luvulla pyrkivät saamaan itselleen mahdollisimman paljon etua natsivaltaa myötäilemällä, yrittivät myöhemmin säilyttää edelleen yhteiskunnallisen ja taloudellisen asemansa mahtipuolueen asemassa olevan oikeistopuolueen avulla.

Luonnollinen rakkaus

Edgar Reitzin filmin rakkauskuvaukset Heimat-sarjassa ovat poikkeuksellisen lämpimiä ja luonnollisia ilman mitään pornografisuutta. Hyvin hellästi ja kauniisti kuvattu on esimerkiksi Otto Wohllebenin ja Maria Simonin viimeinen yhteinen yö.

Marian ja Oton avioton lapsi Hermann kokee seksuaalisen heräämisensä 15-vuotiaana, kun Simonien talossa asuvat kaksi vanhempaa tyttöä Lotte ja Klärchen viettelevät hänet. Kymmenisen vuotta vanhemman Klärchenin kanssa Hermannille kehittyy salainen suhde, joka johtaa Klärchenin raskauteen. Klärchen katoaa paikkakunnalta paljastamatta tilaansa Hermannille, ja hänelle tehdään abortti. Kun Klärchen kirjoittaa vieraalta paikkakunnalta abortistaan Hermannille, Maria Simon löytää kirjeen, avaa sen lupaa kysymättä ja saa tietää mitä on tapahtunut. Myrskyisässä kohtauksessa Hermannin vanhempi velipuoli Anton kieltää Hermannia tapaamasta enää milloinkaan Klärcheniä ja aikoo uhata Klärcheniä oikeusjutulla, mikäli tämä saapuisi vielä Schabbachiin. Epätoivoinen Hermann purkaa tunteitaan urkujen ja kitaran soittoon ja säveltämiseen. Hän päättää käydä koulunsa loppuun mutta katkaista sitten kaikki siteensä kotikyläänsä ja sukuunsa ja olla palaamatta sinne enää milloinkaan.

Toivoa täynnä oleva nuoruus

Tämä tilanne on lähtökohtana Die zweite Heimat -filmisarjalle. Täynnä toivoa Hermann Simon saapuu kitara mukanaan Müncheniin. Suurkaupunki ja musiikkikorkeakoulun avantgardistinen ilmapiiri ovat maalta tulleelle suuri ihme. Pääsykokeissa hän tutustuu mm. chileläissyntyiseen Juan Ramon Fernandez Subercaseauxiin, joka on yhtätoista eri kieltä hallitseva kielinero, etevä lyömäsoittaja ja lupaava säveltäjä. Hermann hyväksytään korkeakouluun, mutta Juania ei sinne oteta, tämän sävellykset kun ovat sävellyslautakunnan mielestä liian ”folkloristisia”. Hermann ihmettelee lautakunnan ratkaisua, hän itse pitää Juania lahjakkaimpana kaikista.

Hermann tapaa korkeakoulussa myös sellonsoittoa opiskelemaan pyrkineen ja korkeakouluun hyväksytyn Clarissa Lichtblaun. Hän saa kuulla vähän vanhemman opiskelijatoverinsa Volker Schimmelpfennigin avantgardesävellystä, jota toinen vanhempi musiikinopiskelija, rikkaasta elsassilaisesta perheestä kotoisin oleva Jean-Marie Weber johtaa. Korkeakoulun ruokalassa lyömäsoitinopiskelijat esittävät fantastisen, spontaanin improvisaation käyttämällä soittimina haarukoita, veitsiä, lautasia, kuppeja, lämpöpatteria, ikkunaa ja taputtamalla itseään poskille ja tömistämällä jaloilla lattiaa.

Myöhemmin Hermannia näytetään lyhyesti myös sävellystunnilla; hänen opettajaansa esittää koko Heimat-sarjan musiikin säveltäjä, kreikkalainen Nikos Mamangakis. Clarissan sellonsoitonopettajana filmissä on puolestaan tunnettu saksalaissellisti Siegfried Palm.

Näyttelijät muusikkoina

Ylipäänsä monet filmin loistavista näyttelijöistä ovat samalla eteviä muusikkoja tai säveltäjiä. He soittavat itse elokuvan kymmenet musiikkikatkelmat; yhdessäkään musiikkikohtauksessa musiikki ei tule jonkun muun soittamana nauhalta. Siten Hermannia näyttelevä Henry Arnold on myös erinomainen kitaristi ja hyvä pianisti, joka suoriutuu sujuvasti vaikkapa Beethovenin pianosonaateista. Eräs filmin suvereeneimpia musiikillisia tuokioita sisältyy viidenteen osaan, jossa Hermann poikkeaa keskikesällä Dülmenin pikkukaupunkiin tervehtimässä Helga Aufschreytä — Helga asuu Münchenissä samassa asuinyhteisössä kuin Hermannkin.

Hän tapaa samalla Helgan kaksi ystävätärtä, Mariannen ja Dorlin, ja illan kuluessa Hermann joutuu kolmen nuoren naisen eroottisten unelmien kohteeksi. Hän esittää kynttilänvalaistuksessa naisille Beethovenin Myrsky-sonaattia op. 31 nro 2, jolloin Marianne alkaa riisua paitaa Hermannin päältä Hermannin keskeyttämättä soittoaan. Helga pyörtyy kiihtymyksestä, ja yhteinen illanvietto keskeytyy siihen. Ilta saa Hermannin osalta eroottisen täyttymyksensä myöhemmin yöllä, kun hän pakenee yöpaikastaan Helgan vanhempien talosta Mariannen luokse. Helgalle, jota esittää hienosti Noemi Steuer, hylätyksi tuleminen on katkera isku, ja tästä vaiheesta alkaa hänen vähittäinen poliittinen radikalisoitumisensa.

Clarissaksi Edgar Reitz löysi Heidelbergin teatterista Salome Kammerin, joka oli Reitzin mukaan tuolloin ainoa nuori, selloa hyvin soittava saksalainen näyttelijätär. Clarissa soittaa filmissä mm. Brahmsin e-molli-sonaattia, César Franckin sonaattia, Hermannin hänelle säveltämää sellokonserttoa ja tulevan miehensä Volkerin modernistista sellosävellystä. Kun Clarissa 4. osassa kantaesittää Hermannin sellokonserttoa Baijerin radio-orkesterin solistina, orkesteria johtaa Nikos Mamangakis. Filmin myöhemmissä osissa Clarissa joutuu kuitenkin kriisiin sellonsoittonsa kanssa, jättää soiton ja ryhtyy laulajaksi. 13. osan lopussa Clarissa esittää erittäin vaativan, puhelaulua, laulua ja puhetta yhdistävän feministisen Hexenpassion -teoksen (Noitapassio) naismuusikoista koostuvan ryhmän kanssa.

Clarissaa esittävä Salome Kammer on todellisessa elämässäkin tullut kansainvälisesti tunnetuksi laulajattareksi. Hän on erikoistunut toisaalta nykymusiikkiin ja toisaalta vanhaan vokaali- ja oopperakirjallisuuteen. Kammerille ovat useat nykysäveltäjät omistaneet teoksiaan, ja vuonna 1998 hän kävi myös Helsingissä esittämässä Schönbergin Pierrot Lunairen.

Die zweite Heimatissa on kaksi muutakin laulajatarhahmoa, syvän tumman alttoäänen omaava Evelyne Cerphal, jota esittää Gisela Müller sekä Unkarista Müncheniin emigroitunut rehevä rouva Moretti (Hanna Köhler).

Hermannin opiskelijakollegaa Volker Schimmelpfennigiä esittää puolestaan Armin Fuchs, joka toimii nykyisin konserttipianistina, korrepetiittorina, säveltäjänä ja uuden pianomusiikin opettajana Würzburgin musiikkikorkeakoulussa. Filmissä Volkerista tulee merkittävä pianisti ja Jean-Mariesta (Martin Maria Blau) tunnettu kapellimestari. 9. osassa näytetään Volkerin läpimurto, kun hän soittaa filmissä Ravelin vasemman käden pianokonserttoa Jean-Marien johtaessa orkesteria. Yksi filmin virtuoosisimpia musiikkisuorituksia sisältyy kahdeksanteen osaan, jossa Volker soittaa Ravelin Gaspard da la Nuit -sävellystä keskustellen samalla ystäviensä kanssa.

Filmissä kuullaan myös pari Volkerin (Armin Fuchsin) omaa sävellystä, joita siis Nikos Mamangakis ei ole säveltänyt, kuten hän on säveltänyt filmissä soitettavat Hermannin teokset; lisäksi siinä soi yksi Juania esittävän Daniel Smithin lyömäsoitinteos ja Salome Kammerin säveltämä kehtolaulu.

Nuoren säveltäjän vaikea tie
 
Hermannin säveltäjäuran kohokohta sijoittuu seitsemänteen osaan, hän pitää siinä sävellyskonserttinsa, jolla on otsikkona Spuren (jälkiä). Konsertin sävellyksissä käytetään kaikkia 1960-luvun avantgardemusiikin ja musiikkiteatterin keinoja, ja teoksissa näkyy vaikutteita mm. Cagelta ja Ligetiltä. Koko hänen opiskelijaystäväpiirinsä on kuuntelemassa konserttia, mutta kun sitten Hermann kutsuu ystäviään jatkoille, kukaan ei saavukaan enää paikalle. Hermannille pitää konsertin jälkeen seuraa vain hänen kouluaikainen tuttunsa Waltraud, lempinimeltään Schnüßchen, jonka kanssa Hermann menee sitten seuraavassa osassa naimisiin.

Filmin myöhemmissä jaksoissa Hermann joutuu kriisiin sävellystyössään. Hän luopuu instrumentaalimusiikin tekemisestä ja alkaa tutkia musiikillisen elektroniikan mahdollisuuksia. Hän osallistuu filmintekijäystäviensä Stefanin, Robin ja Reinhardin avantgardistisiin elokuvakokeiluihin ja säveltää niihin monikanavaista elektronimusiikkia. Tämäkin vaihe tuntuu johtavan umpikujaan, ja lopulta 13. osan lopussa hän palaa kotiseudulleen, ehkä löytääkseen sieltä kokonaan uudenlaiset lähtökohdat musiikilliselle uralleen.

Nikos Mamangakisin suurenmoinen filmimusiikki

Filmin musiikin säveltäjä Nikos Mamangakis (1929-2013) kuului 1960-luvulla nuorten avantgardesäveltäjien piiriin, ja hän loi tuolloin sarjallisia ja aleatorisia teoksia sekä myös elektronimusiikkia ja sävellyksiä 1960-luvun sähkösoittimille. Hänen pääteoksiaan ovat kenties 1980-luvulla syntyneet kaksi kokoillan oopperaa, Nikos Kazantzakisin tekstiin pohjautuva Odysseussekä keskiaikaiseen kreetalaiseen draamaan perustuva ooppera Erotkritos.

Nikos Mamangakis loi 26-tuntiseen Die zweite Heimatiin peräti noin 30 tuntia musiikkia, eli moniin kohtauksiin hän sävelsi useita vaihtoehtoisia versioita, joista sitten ohjaajan kanssa valittiin osuvin. Paljon musiikkia jätettiin myös käyttämättä. Lisäksi filmiin sisältyy runsaasti muiden säveltämää, lähinnä klassista musiikkia.

Mamangakisin musiikki Die zweite Heimatissa (ja myös Heimat 1:ssä ja 3:ssa) on ilman muuta yksi hienoimpia koskaan sävellettyjä elokuvamusiikkeja, siihen pitäisi jokaisen filmimusiikista kiinnostuneen ehdottomasti tutustua.

Elokuvan merkittävyys ei johdu kuitenkaan pelkästään musiikista.

Sukupolvien välinen ristiriita

Heimat 1:n tavoin myös Die zweite Heimat on loistavaa ajankuvaa, tällä kertaa 1960-luvusta. Nyt näkökulma on vain suurkaupunkilainen, ja maaseudun asukkaiden tilalla pääosassa ovat suureen kaupunkiin asettuneet opiskelijanuoret. Filmin kaikki henkilöhahmot ovat psykologisesti erittäin uskottavia. Erityisen selvänä filmissä näkyy lasten ja vanhempien välinen sukupolvikuilu. 1960-luvun saksalaisen nuorison vanhemmat kuuluivat natsiaikana vaikuttaneeseen ikäpolveen. Nuorempi sukupolvi halusi tehdä jyrkän pesäeron Saksan natsimenneisyyteen, mikä väistämättä johti ristiriitaan vanhempien kanssa.

Hermann on pannut kokonaan välinsä poikki sukulaisiinsa, vaikka hänen äitinsä ja velipuolensa eivät olleetkaan kansallissosialistisen puolueen jäseniä. Myös Clarissa on pienessä kaupungissa varttunut sotapakolaisen avioton lapsi. Isästään hänellä ei ole tietoa, ja Clarissalla on ongelmia dominoivan ja ahdasmielisen äitinsä kanssa. Kun Clarissalle tehdään 7. osassa abortti, jonka seurauksiin hän on vähällä kuolla, hänen äitinsä haukkuu hänet sairaalassa murhaajaksi.

Lääketieteen opiskelija Ansgar suorastaan häpeää uskovaisia, yksinkertaisiavanhempiaan, ja yhtä suuria ongelmia on herkällä runotyttö Helgalla poroporvarillisen kotiympäristönsä kanssa.

Filmintekijä Reinhardilla on jyrkästi kaksijakoinen suhde isäänsä, joka toimi sodassa hävittäjälentäjänä ja osallistui myös Guernican kylän pommittamiseen vuonna 1936. Silti Reinhard 10. osassa toteaa, että vaikka hänen isänsä olikin sodassa murhaaja, hän oli samalla perheelleen rakas, sillä hän teki kuitenkin vaimonsa, Reinhardin äidin onnelliseksi ainakin muutaman vuoden ajaksi. Yhtä kompleksinen viha-rakkaus-suhde on Venetsiassa asuvalla nuorella valokuvaajalla Esther Goldbaumilla isäänsä Gerold Gattingeriin, joka oli aktiivinen natsikarrieristi ja osasyyllinen siihen, että hänen juutalainen vaimonsa, Estherin äiti toimitettiin Dachaun keskitysleirille.

Avantgardismi menneisyyden kieltämisenä

 Filmin nuorten taiteilijoiden jyrkkä, ehdoton avantgardismi saa selityksensä paljolti sukupolvien ristiriidasta. Kieltämällä saksalaisesta historiasta vuodet 1933-45 ja samalla osittain vanhempiensa sukupolven saavutukset he samalla kieltävät kaiken muunkin mikä liittyy tuohon ajankohtaan, myös kaikki eurooppalaisissa taiteissa tuona aikana esiintyneet tyylit. Heidän ratkaisunaan on aloittaa täysin uudenlaisista moderneista lähtökohdista, joilla ei olisi mitään tekemistä oman ahdistavan kansallisen menneisyyden kanssa. 

Suhteessaan opiskeluihinsa ja tulevaisuuteen päähenkilöt ovat toisaalta aluksi suurten nerokuvitelmien vallassa, mutta samalla myös epävarmoja itsestään. Suhde vastakkaiseen sukupuoleen on kompleksinen. Esimerkiksi Hermann ja Clarissa tuntevat alusta asti vetoa toisiinsa, mutta eivät pysty käyttämään hyväkseen niitä hetkiä, joina he voisivat tunnustaa toisilleen kiintymyksensä. Hermann meneekin naimisiin Waltraudin (Schnüßchenin) kanssa, ja Clarissan puolisoksi tulee Volker. Kumpikin saa lapsen, mutta heidän avioliittonsa päättyvät siitä huolimatta eroon. Vasta viimeisessä osassa Hermann ja Clarissa viettävät ensimmäisen yhteisen yönsä, joka sekin jää ikään kuin epätodelliseksi uneksi: kun Hermann aamulla herää, Clarissa on jo kadonnut hänen viereltään jatkamaan konserttikiertuettaan.

Nerokuvitelmien romahtaminen

Myös filmin henkilöhahmojen suuret kuvitelmat itsestään romahtavat ennen pitkää. Hermann ajautuu taiteellisiin kriiseihin ja on 13. osan lopussa, noin 30-vuotiaana säveltäjänä täysin umpikujassa. Monilahjakkaasta Juanistakaan ei tule oikein mitään. Loppuosassa Hermann törmää sattumalta vielä kerran Juaniin ja tapaa hänet nyt kodittomana sirkuksen jonglöörinä ja akrobaattina. Clarissa lopettaa sellonsoiton ja ryhtyy laulajaksi. Filmin näyttelijätärhahmot Renate ja Olga etsivät suuria roolejaan ja läpimurtoaan, jota ei kuitenkaan näytä vain osuvan heidän kummankaan kohdalle.

 Lopussa Hermann palaa kaikkien kriisiensä jälkeen nuolemaan haavojaan kotikyläänsä, johon hän oli alussa vannonut olevansa koskaan enää palaamatta. Reitz haluaa tällä osoittaa, että historiaa, edes vaikeaa historiaa ei voi noin vain pyyhkiä pois menneisyydestä. Sen kanssa on vain yritettävä tulla toimeen, vaikka tämä olisi tuskallistakin. Historiattomuudesta ei synny kelvollisia taiteellisia tarinoita, ne syntyvät vain siitä että historiaa ei kielletä.

Nuoruuden tragiikka

Jo varhaisessa vaiheessa filmiin tulee mukaan myös tragiikkaa. Ansgar kuolee 4. osassa tapaturmaisesti vain 22-vuotiaana. 10. osan lopulla Reinhard soutelee järvellä viimeistellen samalla elokuvakäsikirjoitustaan, joka pohjautuu Esther Goldbaumin kohtaloihin. Yhtäkkiä havaitaan, että Reinhardin vene onkin tyhjä; käsikirjoitus löytyy sen pohjalta, mutta Reinhard on kadonnut, horjahtanut ehkä veteen ja hukkunut. Hänen ruumistaan ei koskaan löydetä järvestä. Ikuinen filosofian opiskelija Alex alkoholisoituu ja kuolee viimeisessä osassa viinaan.

Runotyttö Helga yrittää 6. osassa itsemurhaa, samoin Juan Hermannin hääjuhlien jälkeen. Myöhemmin Helga alkaa radikalisoitua poliittisesti yhä enemmän ja enemmän, ja lopulta hän päätyy kautta koko valtakunnan etsintäkuulutetuksi Baader-Meinhof-kaupunkiterroristiryhmän jäseneksi.

Erityisesti Helgan hahmon kautta Reitz nostaa esiin myös kysymyksen taiteilijan ja yhteiskunnan suhteesta. Opiskelijalevottomuudet ja mielenosoitukset koskevat Hermannia varsin läheltä, mutta silti hän pysyttelee ulkopuolisena. Kuitenkaan esoteerinen elektronimusiikkikaan ei anna hänelle tyydytystä. Stefan jatkaa 12. osassa Reinhardilta keskenjäänyttä filmiprojektia, mutta tämä uhkaa romahtaa kokonaan kasaan, kun muu filmausryhmä alkaa vaatia filmintekoon todellista demokratiaa ja tasa-arvoa sekä lisäksi selkeätä ajankohtaista poliittista sisältöä.

Kaiken kaikkiaan nuoruus on filmin sankareille kaikkea muuta kuin helppoa aikaa. Se mitä elokuvan nuoret sankarit tuntevat ja kokevat vastaa pitkälle omia nuoruuden tuntemuksiani; aivan vastaavanlaisia henkilöhahmoja olen itsekin opiskeluaikana tavannut ja paljolti samoin itsekin ajatellut ja kokenut.

Elokuva ajassa etenevänä, musiikillisena taiteena

Die zweite Heimatinmuoto on erittäin musikaalinen, sarja muistuttaa rakenteeltaan suorastaan moniosaista sinfoniaa. Jokaisessa osassa on eri päähenkilönsä ja osilla on aivan erilainen tunnelmansa. Muoto on samalla avoin: mukana on myös loppuun kehittelemättömiä teemoja, ihmiskohtaloita jotka vain katoavat näkyvistä ja joiden myöhemmistä vaiheista emme enää saa tietää mitään. Reitz itse on korostanut filmin musiikillista rytmitystä: kohtausten luonne ja pituus on määritelty ennen kaikkea ”musiikillisten” vaatimusten mukaan, eli leikkaus on tehty vähän samaan tapaan kuin säveltäjä jaksottaa musiikkinsa eri taitteita ja niiden kestoja.

Viimeisessä, 13. osassa lankoja solmitaan yhteen. Tunnelma on koko osassa hyvin epätodellinen ja unenomainen, ja Hermann kohtaa osan aikana vielä kerran kaikki opiskeluvuosiensa keskeiset hahmot. Loppu jää avoimeksi, Hermannin tulevasta taiteilijankehityksestä emme saa tietää mitään.

Ajankuva kokonaisesta vuosisadasta

Hermannin ja Clarissan tulevaisuus selviää kuusiosaisesta Heimat 3:sta, johon siihenkin sisältyy erittäin paljon musiikkia. Heimat 3 alkaa 9.11.1989, jolloin Berliinin muuri murtui. Harmaantunut, viittäkymmentä lähestyvä Hermann Simon, tällä välin maailmankuuluksi tullut säveltäjä-kapellimestari ja pianisti on juuri lopettanut konserttinsa Berliinin Filharmoniassa. Hotellissa hän kohtaa sattumalta yhtä kuuluisan laulajattaren Clarissa Lichtblaun, jolla on myös ollut konsertti Berliinissä. He kumpikin ovat pysyneet eronsa jälkeen naimattomina, mutta nyt Hermann ja Clarissa eivät enää päästä tilaisuutta ohitseen, he tunnustavat rakkautensa toisilleen ja päättävät muuttaa yhteen. Spontaanisti he ostavat rapistuneen talon Reinin laaksosta, läheltä kuuluisia Loreleyn kallioita, ja Itä-Saksasta tuodut työmiehet alkavat remontoida taloa.

Tässä on tarinan alku; se kuvaa eurooppalaista lähihistoriaa vuodesta 1989 vuoteen 2000, johon myös mahtuu suuria yhteiskunnallisia mullistuksia, kuten Saksojen yhdistyminen, Neuvostoliiton hajoaminen, Euroopan unionin synty ja maailmantalouden globalisoituminen. Ja taas uusi nuori 1960-luvulla syntynyt Hermannin ja Clarissan lasten sukupolvi on astumassa esille ja vaatimassa sijaansa yhteiskunnallisessa päätöksenteossa.

Edeltäjiensä tavoin myös Heimat 3 on sisällöltään tavattoman runsas ja samalla hyvin musikaalisesti rakennettu ja leikattu elokuva. Siinäkin loppu jää avoimeksi, joten joku tuleva filmintekijä voisi jatkaa filmisarjaa yhä edelleen vaikkapa ottamalla lähtökohdiksi Hermannin tyttären Lulun ja tämän pojan Lukaksen tulevat kohtalot.

Kokonaisuutena Edgar Reitzin Heimat-sarja antaa poikkeuksellisen todentuntuiset kasvot kokonaiselle vuosisadalle. Vaikka tapahtumat onkin sijoitettu Saksaan, filmin tarjoama tulkinta historiastamme ja ihmisistä tämän historian pyörteissä on esitetty hyvin yleispätevällä tavalla. Filmisarjan suuri kansainvälinen menestys osoittaa, että Reitzin näkemyksen voivat muutkin kuin saksalaiset ymmärtää ja hyväksyä, ja filmin henkilöhahmoihin on helppo kaikkialla samastua.

Olen siksi varma siitä, että Heimat-sarja tulee jäämään yhdeksi taiteiden historian keskeisimmistä, ellei suorastaan keskeisimmäksi ajankuvateokseksi 1900-luvusta. Kyseessä on yksi niistä perustavanlaatuisista taideteoksista, jotka auttavat tuleviakin sukupolvia ymmärtämään eurooppalaisuuttamme ja sen juuria.

 

Takaisin