Klassinen musiikki kilpailuyhteyskunnassa. Kalevi Ahon avauspuhe Espoon orkesteripäivillä 6.4.2018

Kalevi Aho, 6.4.2018

Merkittävässä tutkimuksessaan Tasavalta (1996/2017) Tampereen yliopiston sosiologian professori Pertti Alasuutari jaksottaa toisen maailmansodan jälkeisen yhteiskunnallisen kehityksen Suomessa kolmeen vaiheeseen, moraalitalouden, suunnittelutalouden ja kilpailutalouden kauteen.

Moraalitaloudenaikaa kesti 1960-luvun lopulle. Yhteiskunnallisessa päätöksenteossa vedottiin tuolloin ennen kaikkea aatteellis-moraalisiin periaatteisiin, yhteisvastuuseen sekä päätöksenteon tasapuolisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen.

1960-luvun lopulla siirryttiin moraalitaloudesta suunnittelutalouteen. Tämä aika merkitsi uskoa siihen, että yhteiskunnalliset ongelmat voidaan ratkaista parhaiten ”tieteellisellä” suunnittelulla ja organisoinnilla. Tänä aikana kehittyi myös korporatistinen järjestelmä, jossa etujärjestöillä oli vahva osa neuvoteltaessa vaikkapa hinta- ja palkkapolitiikasta.

1980-luvulla tapahtui sitten käänne tälläkin hetkellä vallitsevaan kilpailutalouteen. Usko siihen, että asiantuntijat suunnittelevat hyvän yhteiskunnan, väistyi, ja tilalle tuli ajatus, että kun kilpailutetaan ihmisiä ja toimintoja, niin kuluttajat, asiakkaat valitsevat oikein ja näin syntyy tehokas ja ideaalisesti toimiva yhteiskunta, jossa ihmisillä on aikaisempaa suurempi valinnanvapaus.

Kilpailutalous on merkinnyt sitä, että yhteiskunnan julkisia toimintoja ja laitoksia on vähennetty ratkaisevasti aikaisemmasta. Suuri joukko valtion ja kuntien yrityksiä ja muita organisaatioita yhtiöitettiin, yksityistettiin ja vietiin pörssiin. Eri laitosten osastoista on tehty tulosyksikköjä, jotka laskuttavat toinen toisiaan palveluistaan. Useissa kaupungeissa siirryttiin tilaaja-tuottaja-malliin, jossa kaupunki ostaa vaikkapa kulttuuripalveluita niiden tuottajilta, esimerkiksi kaupunginorkesterilta ja –teatterilta. Verotuksellisin keinoin ei enää ole pyritty tasaamaan varallisuuden jakaantumista entisen kaltaisen progression muodossa, vaan jo vuoden 1993 verouudistuksessa verotuksessa alettiin suosia paremmin toimeentulevia, mikä osaltaan on vaikuttanut siihen, että tuloerot ovat Suomessa kilpailutalouden aikana jatkuvasti kasvaneet.

Kilpailutalous synnytti myös suuren määrän vaikeasti ymmärrettävää uuskielistä fraseologiaa, joka pikemminkin hämärtää kuin selventää keskustelua. Tällaisia ilmaisuja ovat kestävyysvaje, kilpailukyky, muutospaine, innovaatiot, kustannustehokkuus, norminpurkutalkoot, puoliväliriihi, dynaamiset vaikutukset, osaamistarve, tulevaisuuden haasteet jne. Sote-uudistuksen yhteydessä on yleistynyt puhe terveydenhuollon ostavista asiakkaista, kun ennen puhuttiin potilaista. Juopot ovat nykyisin sosiaalisesti työrajoitteisia, ja orkestereita on voitu uuskielessä nimittää soittopalvelujen tuottajiksi.

Kilpailutalous syntyi itse asiassa vaivihkaa ja yllättäen muodin kaltaisena ilmiönä, globaalina ajattelutapojen muutoksena, joka koski kaikkia muitakin maita kuin Suomea. Siihen vaikuttivat voimakkaasti etenkin Ronald Reaganin valtakausi Yhdysvalloissa sekä samanaikainen Margaret Thatcherin aika Iso-Britanniassa. Seurauksena on, että myös Suomessa on siirrytty vähitellen angloamerikkalaista mallia lähestyvään uusliberalistiseen talouteen, mikä on merkinnyt samalla pohjoismaisen hyvinvointivaltion aatteen osittaista romuttamista.

Kaikki nämä kolme vaihetta ovat heijastuneet myös maamme kulttuurielämään ja samalla orkesterilaitoksen kehitykseen.

Moraalitalouden aikana kulttuurielämän tavoitteet olivat pitkälti kansansivistyksellisiä. Sekä porvariston että työväenliikkeen piirissä vallitsi melko yhtenäinen näkemys toistaiseksi vielä liian sivistymättömästä, riittävää tapakasvatusta vailla elävästä valtaväestöstä. Sinfoniaorkesterit, ooppera ja teatteri olivat olleet aikaisemmin ennen kaikkea ns. sivistysporvariston harrastus, ja nyt muutkin kansanosat haluttiin saada niiden piiriin. Radio-ohjelmissa klassisella musiikilla oli aina 1960-luvun loppuun saakka erittäin vankka asema, joka murtui viihteen ja popin tieltä lopullisesti vasta kaupallisen radiotoiminnan myötä, kun maamme oli jo siirtynyt kilpailutalouteen.

Moraalitalouden aika merkitsi myös orkesteritoiminnan kunnallistamista monissa kaupungeissa. Aikaisemmin ammatillista orkesteritoimintaa oli ollut Suomessa vain muutamassa suurimmassa kaupungissa, kun taas pienemmissä kaupungeissa toimi paljolti amatööreistä koostuvia orkesteriyhdistyksiä. Vähitellen kuitenkin monet pienemmätkin kaupungit kunnallistivat orkesteriyhdistyksensä ja palkkasivat kaupunginorkesteriinsa päätoimiset muusikot.

Suunnitelmatalouden aika merkitsi Suomen orkesterielämässä ennen kaikkea ammatillisuuden kasvua ja tason nousua. Päätöksenteon suuremman demokraattisuuden vaatimus alkoi näkyä orkesterienkin toiminnassa. Kaupunginorkesterit perustivat orkesterilautakuntia ja ohjelmatoimikuntia, jotka kontrolloivat orkesterin toimintaa kaupungin suuntaan ja joilla oli suuri valta ohjelmistoihin. Näihin lautakuntiin kuului musiikin ammattilaisten lisäksi myös jokunen kunnallispoliitikko.

Yleisessä kulttuuripolitiikassa pyrittiin suunnittelutalouden aikana lisäksi kansalaisten aktivoimiseen, ja radio- ja televisio-ohjelmissa tavoitteena oli informatiivinen, tosiasioihin ja oikeisiin tietoihin perustuva ohjelmapolitiikka.

Kilpailutalouden aika on merkinnyt suomalaisille kulttuurilaitoksille edellisiin vaiheisiin nähden suurta muutosta. Tätä muutosta ennakoi henkisesti jo 1960-luvun suomalainen kulttuuriradikalismi. Toisaalta keskieurooppalainen musiikin modernismi ja avantgarde alkoivat tuolloin taidemusiikissa murtautua Suomen luovaan säveltaiteeseen, mutta samaan aikaan tapahtui myös angloamerikkalaisen popmusiikin suosion valtava kasvu. Uutta viihteen muotoa alettiin kutsua massakulttuuriksi, ja tuolloin syntyi kiivas keskustelu taide- ja viihdemusiikin suhteesta. Myös massakulttuurin ilmiölle haluttiin tunnustusta, ja säveltäjä Kari Rydman totesi poleemisesti, että ”hyvä iskelmä on parempi kuin huono sinfonia”.

Kun jako ”korkean” ja ”matalan” taiteen välillä kyseenalaistettiin, populaarikulttuuri alkoi keskiluokkaistua ja siitä tuli vähitellen hovikelpoista. Samalla se alkoi syrjäyttää korkeakulttuuria taidekeskustelussa. Tällä hetkellä populaarikulttuuri on saanut yliotteen taidemusiikista esimerkiksi lehtien kulttuuriosastoissa. Monet kevyen musiikin säveltäjät on nostettu taidemusiikin säveltäjien rinnalle tai heidän ylitseenkin. Kun Helsingin Sanomien toimittaja Mari Koppinen joulukuussa 2015 kirjoitti kolumnin Toivo Kärjestä, hän lausui siinä mielipiteenään, että Kärki on aivan samanveroinen, yhtä tärkeä sävelvelho kuin Sibelius.

Kulttuurin käsitettä on 1960-luvulta lähtien myös laajennettu, ja ennen pitkää muillekin kuin perinteisen korkeakulttuurin muodoille haluttiin julkista tukea. Klassista musiikkia ja oopperaa vastaan on hyökätty usein puhumalla niistä eliitin taiteena, jonka suuri julkinen rahoitus ehkäisee muunlaisen musiikin ja taiteen tukea.

Kunnallista orkesteri- ja teatterilaitosta on kilpailutalouden aikana syytetty monesti lisäksi jähmeydestä ja konservatiivisuudesta. Tämä väite ei kuitenkaan lainkaan pidä paikkaansa, sillä jos ajatellaan vaikkapa luovaa suomalaista säveltaidetta, sen nousu maailmanmaineeseen ei olisi tapahtunut ilman orkestereita, jotka ovat nykysäveltäjiä tukeneet ja koulineet esittämällä heidän teoksiaan. Usein väitetään silti edelleen, että todellinen luovuus elää vain suurten kulttuurilaitosten ulkopuolella, pienempien vapaiden ryhmien keskuudessa. Tällä perusteella myös taiteen valtionosuusjärjestelmää vaadittiin uudistettavaksi, jotta muutkin ryhmät kuin kunnalliset sinfoniaorkesterit ja teatterit pääsisivät pysyvän valtionavun piiriin. Opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen asettama työryhmä jätti lopulta tänä talvena esityksensä valtionavun uudistamisesta.

Jos valtionosuusjärjestelmää muutetaan siten kuin uudistusta valmistanut työryhmä esittää, Suomen kaikki orkesterit ja teatterit joutuvat jatkossa todelliseen kilpailutilanteeseen sekä keskenään että vapaiden ryhmien kanssa. Kolmen tai kuuden vuoden välein valtionapua tarkastellaan aina uudestaan, jona aikana valtionapua saavien taidelaitosten on näytettävä opetus- ja kulttuuriministeriölle, että ne ovat edelleen pysyvän valtionavun arvoisia.

Tämä kilpailutilanne on kuitenkin varsin keinotekoinen. Jos samalla paikkakunnalla toimisi useita saman alan taidelaitoksia, silloin kilpailuasetelmaa voitaisiin jotenkin vielä perustella. Kuitenkin orkestereita on suomalaisissa kaupungeissa Helsinkiä lukuun ottamatta vain yksi, ja jokaisella on oma erilainen, tärkeä tehtävänsä paikkakunnallaan. Miten vaikkapa Kemin kaupunginorkesteria voidaan yhtäläisin kriteerein rinnastaa esimerkiksi Helsingin barokkiorkesteriin tai Kuopion kaupunginorkesteria UMO-orkesteriin?

Orkesterien tuloksellisuusvertailu on mieletöntä jo senkin takia, että kuntataloudesta johtuen taidelaitosten taloudelliset toimintaedellytykset ovat niin erilaisia eri puolella Suomea. Jotkut orkesterit toimivat jo nyt toimintaedellytystensä äärirajoilla, niin että niiden on käytännössä mahdotonta toteuttaa kaikkia hienoja asioita, joita valtionavun saamiseksi esitetään; rikkaiden kaupunkien orkestereilla on yksinkertaisesti muita paljon paremmat mahdollisuudet vaikkapa tilata kantaesityksiä tai tehdä maakuntakiertueita. Pitääkö siis niitä laitoksia rankaista lisää, jotka jo nyt ovat erittäin tiukoilla?

Jos pysyvän valtionavun piiriin halutaan uusia toimijoita, silloin ainoana ratkaisuna on, että valtio kasvattaisi huomattavasti kulttuuribudjettiaan. Tähän valtiolla olisi kyllä aivan erinomaisesti varaa, kuten esimerkiksi kaksi vuotta sitten Turun orkesteripäivien avauspuheessani osoitin.

Kilpailutalouden paradokseihin, jotka koskevat myös musiikkielämää, kuuluu myös se, että asiantuntijavalta yhteiskunnallisessa päätöksenteossa on koko ajan vähentynyt. Kuten jo totesin, asiantuntijoiden tietoon ja tutkimukseen perustuvien suositusten tilalle on tullut asiakaslähtöisyys, ajatellaan, että erilaisten palveluiden kysyntä ohjaa kaikkein parhaiten yhteiskunnallista kehitystä. Asiantuntijoiden valtaa on kaventanut myös sosiaalinen media. Perinteiset mediat, kuten lehdistö, radio ja televisio ovat menettäneet asemaansa ja kontrolliaan informaation totuudellisuudesta, koska sosiaalisessa mediassa liikkuu valtava määrä muunlaista informaatiota, huhuja, valheita ja vaihtoehtoisia totuuksia. Lisäksi esimerkiksi Facebookin ja Googlen algoritmit saavat aikaan sen, että näiden palvelujen suurkäyttävät törmäävät ensisijaisesti vain sellaiseen informaatioon, joka vastaa ja vahvistaa heidän näkemyksiään ja ennakkoluulojaan.

Asiantuntijoihin ei siis päätöksenteossa enää välttämättä uskota, vaikka heidän esittämänsä näkökulmat olisivat aivan kiistattomia ja todistettuja. Kun monin tutkimuksin on osoitettu eri maissa, että kulttuurin sijoitetut rahat maksavat itsensä epäsuorasti takaisin kaksin-kuusinkertaisesti, paikkakunnan erityisolosuhteista riippuen, niin kuntapäättäjät kaikkialla ovat itsepintaisesti edelleen sitä mieltä, että kulttuurin tukeminen on paikkakunnalle lähinnä pelkkä tuottamaton menoerä.

Kun monin laajoin tutkimuksin on näytetty, että musiikin aktiivinen harrastaminen kehittää lasta henkisesti ja älyllisesti paremmin kuin juuri mikään muu, niin kouluissa taideaineiden opetusta on kuitenkin koko ajan vähennetty.

Suomalainen koulujärjestelmä on osoittautunut kansainvälisissä PISA-tutkimuksissa maailman parhaaksi, mutta nyt sitäkin on alettu ”uudistaa” niin, että Suomi on pudonnut koulutuksessa entiseltä kärkisijaltaan. Pohjoismaista hyvinvointivaltiota ollaan koko ajan suunnitelmallisesti purkamassa, vaikka se useimpien merkittävien yhteiskuntatieteilijöiden mielestä on ollut kaikkien aikojen paras, oikeudenmukaisin ja tasa-arvoisin yhteiskuntajärjestelmä. On väitetty, että maallamme ei ole enää varaa entisen kaltaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan. Ei ehkä enää olekaan, kun esimerkiksi verotuspäätöksin on jatkuvasti kavennettu valtion tuloja ja on myyty pois kaikkein tuottavimpia valtion laitoksia.

Esimerkkejä kilpailutalouden aikaisesta, tosiasioihin perustumattomasta yhteiskunnallisesta päätöksenteosta voisi esittää kymmeniä.

Kilpailutaloutta vallitseva asiakaslähtöisyyden korostaminen koskettaa läheisesti myös orkestereita. Pitääkö orkesterien soittaa pääasiassa vain sellaista musiikkia, jonka yleisö jo entuudestaan tuntee ja josta se pitää? Vai pitääkö uskoa siihen, että jos esitettävä musiikki ja esitykset ovat hyviä, yleisö kyllä löytää konsertit, vaikka niissä esitettäisiin sille entuudestaan tuntematonta musiikkia? Ja pitäisikö useammin ottaa sinfoniakonsertin solisteiksi myös pop-musiikin solisteja ja yhtyeitä, koska entisenkaltaista jakoa korkeaan ja matalaan taiteeseen ei ole enää olemassa samassa mielessä kuin aikaisemmin?

On esimerkkejä siitä, että kun orkesterin ohjelmisto on koostunut voittopuolisesti vain tutuista säveltäjänimistä ja heidän tutuista teoksistaan, on käynyt päinvastoin kuin ajateltiin, kuulijamäärät ovatkin alkaneet vähitellen pudota. Toisaalta on esimerkkejä myös orkestereista, joiden konserteissa melkein kaikki teokset ja säveltäjänimet ovat yleisölle entuudestaan tuntemattomia, ja silti ne vetävät kuulijoita. Tämä edellyttää, että ohjelmasuunnittelu on ollut hyvää, ja esitetyt tuntemattomat teokset ovat joka kerta olleet yleisölle positiivisia yllätyksiä, jolloin orkesterin yleisö on alkanut pikkuhiljaa luottaa siihen, että konsertti on aina positiivinen elämys.

Sinfoniaorkesteripop on osoittautunut ongelmallisemmaksi. Toisaalta se voi vetää kyllä paljon yleisöä, mutta tämä yleisö ei silti välttämättä tule enää varsinaisiin sinfoniakonsertteihin. Lisäksi monet muusikot eivät pidä näistä konserteista, koska sovitukset ovat useimmiten liian helppoja, eivät tarjoa kunnollista haastetta soittajille, ja konsertit voivat olla myös varsin meluisia. Tällaisilla konserteilla kaupungin päättäjille voidaan kuitenkin perustella, että kaupunginorkesteri ottaa toiminnassaan huomioon myös sellaisen yleisön, jolle klassinen musiikki on vierasta.

Oikeanlainen ohjelmistopolitiikka on joka tapauksessa keskeisellä sijalla orkesterin toiminnassa. Tärkeimpiä ovat nimenomaan esitettävät teokset, ja vasta toiselle tilalle tulevat solistit tai kapellimestarit. Tosin yleisöä houkutellaan konsertteihin usein juuri tähtisolisteilla ja -kapellimestareilla, jolloin mainoksissa voidaan puhua vaikkapa tämän tai tuon kapellimestarin viidennestä sinfoniasta, kun tarkoitetaan hänen johtamaansa Sibeliuksen viidettä. Tai voidaan mainostaa sen ja sen pianistin Keisarikonserttoa, kun tarkoitetaan hänen esittämäänsä Beethovenin 5. pianokonserttoa. Tähtikulttia korostavasta markkinoinnista herää kuitenkin epäilys, että orkesterin soittama ohjelmisto on kuulijoille jo perin tuttua ja kaluttua, jolloin tarvitaan joku kallis suuri tähti elävöittämään sitä uudestaan.

Kun kilpailutalouden uuskielessä puhutaan jatkuvista muutospaineista ja innovaatioista, jotta selvittäisiin tulevaisuuden haasteista, kaipaako orkesterielämäkin dynaamisesti vaikuttavia norminpurkutalkoita, jotta soittopalveluiden tuottajat säilyttäisivät kustannustehokkaasti kilpailukykyisyytensä kaikessa kulttuurin tarjonnassa?

Orkesteri on iso ja hankala kokoonpano, jota on vaikea siirtää koko ajan toisaalle. Parhaimpaansa orkesteri voi yltää vain kotisalissaan, jossa se voi harjoitella samassa akustiikassa, kuin missä itse konserttikin pidetään. Tietenkin orkesteri voi silloin tällöin pitää myös vaikkapa ulkoilmakonsertteja ja esiintyä aika ajoin muissakin epätavallisissa paikoissa, mutta keskeisen toiminnan pitää kuitenkin tapahtua kotisalissa.

Esiintymisten, eli konserttien sopivaksi kestoksi on kaikkialla maailmassa vakiintunut väliaikoineen noin kaksi tuntia. Tämän pituisiin tapahtumiin orkesteri on ehtinyt harjoitella ohjelman hyvään kuntoon, jaksaa soittaa sen konsertissa, ja kuulijat jaksavat sen hyvin kuunnella. Oopperat voivat olla pitempiä, koska niissä on seuraamista helpottava konkreettinen tarina. Jos taas konsertit ovat pitempiä, ohjelmisto täytyy erityisen hyvin suunnitella, jotteivat muusikot ja yleisö väsy ja menetä tarkkaavaisuuttaan.

Orkesterin esiintymisiä on siis käytännössä hyvin vaikea muuttaa miksikään muunlaisiksi musiikkitilaisuuksiksi kuin konserteiksi. Muuttaa voi korkeintaan itse konsertin rakennetta, konserttienhan ei välttämättä tarvitse noudattaa vaikkapa sitä tavallista kaavaa, että alussa on alkusoitto, jota seuraa solistinumerona joku konsertto ja väliajan jälkeen kuullaan sinfonia.

Toisaalta ei ole edelleenkään tarvetta siihen, että orkesterien esiintymisiä täytyisi nykyisenä kilpailutalouden aikana radikaalisti uudistaa luopumalla perinteisestä konserttiorganisaatiosta. Kilpailutaloudelle on ominaista lyhytjännitteisyys. Yritykset elävät kvartaalitaloudessa, vaaditaan toiminnan jatkuvaa tehostamista, dynaamisia vaikutuksia, nopeutta, jatkuvaa kiirettä. Politiikasta on tullut tempoilevaa, koska yleinen mielipide voi sosiaalisen median ja internetin ansioista muuttua nopeasti toisenlaiseksi, ja perättäiset hallitukset voivat saman tien kumota toistensa päätökset. Työelämä on epävarmaa, sillä yritysten tehostamistoimenpiteiden takia yhä useammilla työntekijöillä on jatkuva irtisanomisuhka yllään.

Konsertit ovat tietyn rauhan ja pysyvyyden tyyssijoja aina vain hektisemmäksi muuttuneessa epävarmassa maailmassa. Konserttiin voi mennä rauhoittumaan, unohtaa siinä hetkeksi kiireen ja ajan, kokea mielihyvää tai kokea jotain sellaista mielikuvitusta avartavaa, jollaisen olemassaoloa ei ole pystynyt edes kuvittelemaan.

Hyvällä musiikilla on käsittämättömän suuri positiivinen vaikutus mieleen. Niin kauan kuin orkesterit uskovat siihen mitä soittavat, siihen että ovat esittämässä jotain hienointa mitä länsimainen kulttuuri on tuottanut, ja esittävät tätä musiikkia ylpeänä ja innoittuneena, niin kauan ei orkesterilaitoksen tarvitse olla huolissaan siitä, että se menettäisi yleisönsä.

Siinä vaiheessa tulevaisuudessa, kun orkesterilaitosta aletaan lakkauttaa, siinä vaiheessa jo koko yhteiskunta on alkanut henkisesti ja aineellisesti romahtaa.

Näillä sanoilla avaan Espoon 53. orkesteripäivät.

Takaisin