Helmikuun 2019 blogi: Politiikkaa ei pidä liata kulttuurilla
Julkaistu 15.2.2019
POLITIIKKAA EI PIDÄ LIATA KULTTUURILLA
Minna Lindgren paljastaa tarkoin varjellun salaisuuden kulttuurin ja politiikan suhteesta.
Politiikkaa ja kulttuuria ei tule sekoittaa keskenään, koska siinä kumpikin häviää. Taide menettää vapautensa ja politiikka maineensa. Suomessa ei koskaan käydä vaaleja, joissa kulttuuri nousisi teemaksi, sillä eihän kulttuuri mahdu edes uutisiin. Aina joskus joku järjestää puolityhjälle salille vaalipaneelin taiteista, mutta mukaan ei saada eturivin poliitikkoja eikä käydyllä keskustelulla ole laajempaa merkitystä.
Näin olemme oppineet, että kulttuuri on niin mitätön puro valtion ja kuntien budjeteissa, ettei siitä kannata keskustella. Samalla olemme hyväksyneet täysin vääristyneen arvomaailman. Siinä taide on jotain ylimääräistä, ehkä kivaa mutta ei välttämätöntä, jotain, jonka merkitystä ei voi verrata Oikeisiin Asioihin. Oikeita Asioita ovat valtionvelka, puolustusvoimien hävittäjähankinnat, suuret rakenteelliset muutokset sosiaali- ja terveyspuolella, maahanmuutto, syrjäytyminen, työllisyys ja työttömyys samanaikaisesti, maataloustuki, vientituki, teollisuustuki ja ilmastonmuutos. Niistä muodostuu politiikka.
Jos tässä vakavassa liturgiassa joku poliitikko mainitsee kulttuurin, hän putoaa marginaaliin: tervemenoa kunnallispolitiikkaan kirjastolautakunnan virkkuupiiriin ja harrastajateatterin kannatusyhdistyksen kahvinkaatajaksi. Kunnianhimoinen, menestyvä poliitikko vaikenee kulttuurista, olipa se hänelle henkilökohtaisesti kuinka tärkeätä tahansa.
Paljastankin nyt tarkoin varjellun salaisuuden: Varsin monet suomalaiset poliitikot ovat vilpittömiä ja aktiivisia kulttuurin harrastajia. He ovat himolukijoita ja käyvät konserteissa, festivaaleilla, teatterissa ja taidenäyttelyissä. Kulttuuri on heille henkilökohtaisesti tärkeä asia, se tuo mielekästä sisältöä elämään ja tärkeätä vastapainoa työhön – ihan niin kuin meille muillekin.
Mutta viisas poliitikko tietää, että profiloitumalla kulttuuriin menettää ääniä. Siksi ministeri tai kansanedustaja kiertää kaukaa avajaiset ja ensi-illat ja livahtaa konserttiin mieluiten viimeisellä sekunnilla ilman todistajia. Hän maksaa itse lippunsa eikä pidä meteliä asiasta. Harrastuksikseen hän mainitsee liikunnan, mökkeilyn ja perheen, koska se kuulostaa tavalliselta.
Ja kuitenkin Suomessa on äärimmäisen tavallista harrastaa kulttuuria. Onko muka äänestäjien enemmistö sellaista väkeä, joka ei koskaan kuuntele musiikkia, ei milloinkaan katso elokuvia, ei ole elämässään nähnyt taulua, ei koskaan lue mitään eikä lähtisi teatteriin, jos siihen tarjoutuisi tilaisuus?
Pahasti on kulttuurin maine pilalla, kun sillä ei saavuta äänestäjien luottamusta. Sen on moni poliitikko myöntänyt. En mainitse ketään nimeltä, sillä olisi väärin tahrata yksikin poliittinen ura kulttuurimyönteisyyden kaltaisella mustamaalaamisella.
Minna Lindgren