Huhtikuun 2020 blogi: Livestriimaus ja muita sanahirviöitä

Julkaistu 16.4.2020

MinnaLindgren

Alun perin minun piti kirjoittaa tässä blogissa taiteen saavutettavuudesta. Siihen liittyy ehdottamani kokeilu, jossa kirjastot järjestäisivät konsertti-iltoja. Ihmiset kokoontuisivat suuren ruudun, hyvän nettiyhteyden ja laadukkaiden kaiuttimien äärelle kirjastoon kokemaan yhdessä orkestereiden ja Suomen Kansallisoopperan suoria nettilähetyksiä. Pieni viruspaholainen toi asiaani vain lisävahvistusta.

Kun kaikki maailman orkesterit ovat kotiarestissa, netti pursuaa konserttitarjontaa. Siellä jo valmiiksi olevien tallenteiden lisäksi viikoittain tuotetaan jotain uutta. Osa orkestereista on hajaantunut kamariyhtyeiksi ja tarjoaa kotiyleisölle elävän konsertin. Suosittuja ovat myös miksaukset, joissa kukin muusikko soittaa oman osuutensa kotona ja taitava ääniteknikko muokkaa siitä esityksen. Ääni ja kuva eivät ole samassa tahdissa, mutta ajatus on hauska. Erityisesti minua on ilahduttanut se, miten monen eurooppalaisen orkesterimuusikon kotona on hyvin varustettu kirjahylly.

Jään kuitenkin haaleaksi näille uutterille yrityksille tarjota orkesterin ystäville tarjontaa konserttien tilalle. Suhtaudun niihin kuin iloisiin tervehdyksiin vanhalta ystävältä, mutta vain sellaiseen koronatervehdykseen, jossa vilkutetaan isoäidille ikkunan takaa. Kaksi keskeistä asiaa jää toteutumatta.

Ensimmäinen liittyy tapahtuman nyt-hetkeen. Konsertissa se on yhtä keskeistä kuin urheilussa. Ei tunnu miltään katsoa toissavuotista hiihtokilpailua tai jalkapallo-ottelua tammikuulta. Musiikkia sentään kuuntelemme enemmän taltioituna kuin konserteissa, mutta orkesterit ovat olemassa siksi, että tuottaisivat elävää musiikkia. Musiikissa siirtyminen nettiin kadottaa suoran ja taltioidun tapahtuman eron. Arvostan livetaltiointia, sanahirviötä, jolla viitataan siihen, ettei esitystä ole leikaten paranneltu. Mutta en ole mukana tuossa hetkessä.

Toinen asia on tämä: vaikka olisin mukana, olen yksin. Livestriimauksen, vielä suuremman sanahirviön, merkitys on pieni, jos kokemusta ei voi jakaa muiden kanssa. Yhdessä katsominen, kuunteleminen ja kokeminen on konsertin kaikkein koukuttavin puoli. Kun 1500 tai 25 ihmistä istuu yskimättä yhdessä samaan asiaan keskittyen, musiikki lähtee lentoon ja tunkeutuu laajalle ja syvälle aivoihimme. Mukana hengittävän yleisön voiman tuntevat yksin saleissaan soittavat muusikot kovin konkreettisesti. Yleisölle on musiikki tehty, ei kameroille.

Alkuperäiseen suunnitelmaan palatakseni: teknologia lisää musiikin saatavuutta, ja tämä mahdollisuus on otettava vakavasti. Kaikkein suurin teho saadaan, kun ihmiset kerääntyvät yhdessä konsertin nyt-hetkeen, esimerkiksi kirjastoon silloin, kun konserttisali on liian kaukana.

Minna Lindgren

 

Takaisin