Tammikuun 2021 blogi: Meritokratia ja tasa-arvon illuusio

Julkaistu 19.1.2021

Jutta-Seppinen-1 (1)

Naiskapellimestarien osuus orkestereiden vierailevista kapellimestareista on edelleen häviävän pieni. Riittäviin taitoihin vetoaminen ei kelpaa selitykseksi, syyt ovat syvemmällä rakenteissa.

Vaikka Hufvudstadsbladet julkaisi viime syksynä yli kymmenen artikkelia naiskapellimestareiden asemasta, aihe ei ole noussut samalla tavalla laajaan keskusteluun kuin saman lehden aiemmin aloittama keskustelu naispuolisista säveltäjistä. Vaikuttaa siltä, että naiskapellimestareista ja heidän työllistymiseensä ja asemaansa liittyvistä ongelmista on vaikea puhua.

Vähäisestäkin keskustelusta on mahdollista poimia kaksi suhtautumistapaa. Molempiin liittyy taipumus vähätellä asiaa ja kääntää sen syyt naisiin itseensä. Kumpikaan ei avaa keskustelua vaan lopettaa sen, kun keskustelu ei pääse siihen, mitä tasa-arvon edistämiseksi pitäisi tehdä.

Ensimmäinen suhtautumistapa vaalii meritokratian myyttiä. Meritokratia on sosiaalinen systeemi, jonka mukaan yksilön menestyminen ja status riippuvat hänen lahjakkuudestaan, kyvyistään ja työpanoksestaan. Ihmiset etenevät urallaan vain meriittiensä avulla; menestykseen eivät vaikuta sukupuoli, etninen tausta tai sosiaaliluokka. Valitettavasti meritokratiasta on tullut ajan myötä vallan väline niin kuin termin lanseerannut Michael Young satiirissaan The rise of Meritocracy (1958) ennusti. Meritokratia oikeuttaa eriarvoisuuden ja jopa luo sitä.

Kansainväliset tilastot kertovat, että vain 6 % orkestereiden vierailevista kapellimestareista on naisia. Hbl:n mukaan Suomessa 2010-luvulla luku oli 5 %. Naisia on kuitenkin alalla paljon ja naisten osuus opiskelijoista on viimeisen kymmenen vuoden aikana vaihdellut 20 - 40 % välillä maasta riippuen. Voiko siis kukaan väittää, että meritokratia toteutuu nykyisessä tilanteessa? Vain harvat naiset pääsevät niin pitkälle, että voisivat edes osoittaa taitojaan, saati luoda uraa. Naisilla on vastassaan liuta ulkomusiikillisia tekijöitä, jotka vaikeuttavat työllistymistä ja vaikuttavat siihen, miten heitä arvioidaan: rakenteellinen syrjintä, historiallinen asenteellisuus, eriarvoisuus arvioinnissa, hyvä veli -verkostot, alan vahvat hierarkiat, autoritäärisen johtamiskulttuurin ihailu ja alan ongelmallinen suhtautuminen feminiinisyyteen.

Tasa-arvokeskustelun kannalta on haitallista nojata meritokratian myyttiin.  Ajatus, että naispuolisista kapellimestareista vain häviävän pieni osa olisi tarpeeksi ”laadukkaita”, on kestämätön.

Toinen tapa puhua kapellimestareista ja tasa-arvosta on ruokkia tasa-arvon illuusiota. Sen mukaan parhaat naiset ovat liian kiireisiä, jotta heitä voisi saada kiinnitettyä. Myös yksittäisten naispuolisten kapellimestarien menestyksen jatkuva esiintuominen tasa-arvokeskustelussa synnyttää illuusion tasa-arvon toteutumisesta. Näin ihmisten mieliin jää lopulta vain sanapari ”menestys ja nainen”, ja se johtaa kauas todellisesta ongelmasta.

Ala ei voi suojautua yhteiskunnan muutoksilta. Orkesteritoimintaa rahoitetaan julkisin varoin. Syrjintä on Suomessa kielletty perustuslain, tasa-arvolain, yhdenvertaisuuslain, rikoslain ja useiden yksittäisten erityislakien nojalla. Taiteen vapaus on kirjattu Suomen perustuslakiin. Tähän perusoikeuteen pitäisi kuulua myös taiteilijoiden mahdollisuus toteuttaa itseään sukupuolesta riippumatta.

Jutta Seppinen

Kirjoittaja on helsinkiläinen freelance-kapellimestari. Hän on johtanut suurta osaa maamme orkestereista mukaan lukien Helsingin kaupunginorkesteri, Tampere Filharmonia ja Turun Filharmoninen Orkesteri. Hän on myös laulaja, perustamansa CHANGEnsemblen taiteellinen johtaja sekä Akademiska Damkören Lyranin taiteellinen johtaja.

 

Takaisin