Helmikuun 2021 blogi: Syrjivät rakenteet estävät aidon moninaisuuden

Julkaistu 15.2.2021

marissa mehr01 (1)

Miksi klassinen musiikki on valkoista? Etsiessämme vastausta meidän on tarkasteltava kriittisesti yhteiskunnan eri osa-alueita aina koulutuksesta rekrytoijien päätöksiin.

Klassisen musiikin alalla vallitsee epäsuhta, joka lävistää koko kentän. Samalla, kun naisten asema on nostettu yhä enenevissä määrin keskusteluun, on muiden marginalisoitujen ryhmien asema kentällä yhä vaiettu asia. Totuus on, että klassisen musiikin ala on äärimmäisen valkoinen myös Suomessa.

Cuporen vuonna 2020 julkaisema tutkimus käsitteli ulkomaalaissyntyisten asemaa ja työskentelymahdollisuuksia taiteen alalla. Tulos ei ollut mieltä ylentävä: ”Yleisesti ottaen etniseen taustaan kohdistuva syrjintä on Suomen työmarkkinoilla yleistä.” Vaikka tutkimus tarkasteli yleisesti ulkomaalaisia ja vieraskielisiä, erityisesti vapaamuotoisissa vastauksissa nousi usein esille rodullistettujen epätasa-arvoinen asema työmarkkinoilla suhteessa valkoisiin taiteilijoihin. Klassisen musiikin kentän moninaisuuden puutteen voi tutkimusten lisäksi todeta vilkaisemalla orkestereita.

Ongelma tuskin ratkeaa yksittäisellä moninaisuuden edistämisen kampanjalla. Vinouma on muotoutunut ajan kanssa, ja sitä ylläpitävät useat yhteiskunnalliset rakenteet jo kauan ennen kuin työhakemus päätyy rekrytoijan työpöydälle. Tällöin sinänsä nerokas anonyymi rekrytointi (sekä orkesterien kohdalla tietysti koesoitot) eivät yksin riitä korjaamaan epäsuhtaa. Tarvitaan laajempaa yhteiskunnallista muutosta.

Etninen heterogeenisyys ei ole uusi asia: Suomessa on aina ollut vähemmistöjä. Romaneja on ollut jo puoli vuosituhatta, tataareja ja afrosuomalaisia 1800-luvulta lähtien. Kuinka suuri on heidän osuutensa klassisen musiikin alalla? Tai yksinkertaisesti: kuinka monta ei-valkoista oli sinun soittoluokassasi tai nuoriso-orkesterissasi? Sanotaan, että kaikilla on mahdollisuus ja oikeus tähdätä musiikkiuralle, mutta onko todella näin.

Kiinnostuksesta ja halun puutteesta vinouma ei voi johtua. Henna Aaltonen haastatteli opinnäytetyössään (2008) iältään 7–17-vuotiaita romanilapsia ja -nuoria heidän suhteestaan musiikkiin. Vastaajista 78 % kertoi musiikin olevan todella tai melko tärkeää itselle. Lasten ja nuorten motivaatio musiikinopetukseen oli korkealla ja kolmannes oli nimennyt sen lempiaineekseen. Bändissä tai orkesterissa ei soittanut yksikään vastaajista, ja vain muutama kävi soitto- tai laulutunnilla koulun musiikkituntien ulkopuolella.

Meidän pitäisi olla kiinnostuneita siitä, milloin ja mitä tapahtuu, kun nämä nuoret eivät päädy soitonopetukseen ja sen myötä alalle. Kuinka paljon siihen vaikuttavat kotiympäristö ja sosioekonominen tausta, entä kuinka paljon ulkonäköön perustuva syrjintä?

Musiikkikasvatuksesta väitöskirjaa tekevän Minja Koskelan mukaan musiikkiharrastus on yhä jossakin määrin luokkakysymys. Tästä antaa osviittaa Aaltosen tekemän tutkimuksen lisäksi Helsingin kaupungin tuore selvitys, jonka mukaan ulkomaalaistaustaiset lapset ja nuoret elävät huomattavasti muita useammin pienituloisissa perheissä.

Oopperamaailman rasismia näkyväksi tekevällä Opera is Racist -instagramtilillä julkaistuissa kokemuksissa surullisinta on koulutuksen piirissä tapahtuvan syrjinnän suuri osuus. Yhdenvertaisuusvaltuutetun tuoreen selvityksen (2020) mukaan 67 % afrikkalaistaustaisista suomalaisista on kokenut syrjintää nimenomaan koulutuksen piirissä alkaen aina varhaiskasvatuksesta. Eri koulutusasteita verratessa eniten ihonväriin liittyvää syrjintää ja eriarvoista kohtelua oli koettu perus- ja korkeakoulussa.

Opettajat ja henkilökunta syyllistyivät ennen kaikkea stereotyypittelyyn ja vähättelyyn, mikä herättää kysymyksen, voisiko myös musiikkiala kärsiä tietämättään ulkonäköön tai kulttuuritaustaan perustuvasta lokeroinnista. Siitä samasta ajatusvinoumasta, joka saa opinto-ohjaajan tarjoamaan afrosuomalaiselle tytölle automaattisesti lähihoitajan opintoja, vaikka henkilö haluaisi lääkäriksi.

Tiettyyn sukupuoleen, yhteiskuntaluokkaan tai vähemmistöön kuuluvat joutuvat työskentelemään enemmän päästäkseen taiteen alalle. Sen tunnistaminen ja tunnustaminen ei ole keneltäkään pois. Vääristymät eivät oikene nopeasti tai muutamalla paikkaavalla liikkeellä, mutta ne on hyvä tiedostaa, jotta voidaan muuttaa rakenteita ja tarjota aidosti tasa-arvoisia mahdollisuuksia eri lähtökohdista ponnistaville ihmisille. Suuri laiva kääntyy hitaasti: esimerkiksi Euroopan ensimmäinen yksinomaan rodullistetuista jäsenistä koostuva ammattiorkesteri Chineke! debytoi niinkin myöhään kuin vuonna 2015.

Marissa Mehr

Kirjoittaja on kirjailija, kriitikko ja väitöskirjatutkija Turun yliopistossa. Tekstin lähteinä on käytetty muun muassa Cuporen tutkimuksia, Opetus- ja kulttuuriministeriön, Helsingin kaupungin ja Ihmisoikeusliiton selvityksiä sekä yksittäisiä muita tutkimuksia ja haastatteluja.

 

Takaisin