Joulukuun 2022 blogi: Elävä kaanon
Julkaistu 13.12.2022
Maj Lind -pianokilpailun finaalissa muuan kandidaatti soitti Pjotr Tšaikovskin pianokonserton. Se herätti minussa outoja tuntemuksia. Muistin lapsuudenkotini oranssin maton, neuvostoliittolaisen Melodija-levyn kannen, Finlandia-talon nahkatuolien hajun ja kaiteet, joista sai sähköiskuja. Nostalgiahuurussani tajusin, että takavuosien hitti on poistunut konserteista ja sitä kuulee vain kilpailuissa. Niin on käynyt muillekin kaanonin kivijaloille, kuten Brahmsin, Mendelssohnin tai Tšaikovskin viulukonsertoille.
Asia ei ole huono. Ohjelmiston on elettävä ajassa ja reagoitava siihen. Ei ole mitään järkeä soittaa velvollisuudesta jotakin merkittäväksi julistettua. Kuvittelen, että solisteilla on nyt aiempaa suurempi valta päättää, mitä he soittavat. Enää orkesterit eivät vaadi vain viittä suurta tai jotain muuta puhki kulunutta sillä harhaisella perusteella, että kaikki kaanonin ulkopuolelle luisuva karkottaa yleisön. Pidänkin ohjelmiston jatkuvaa muutosta suomalaisen yleisön riemuvoittona. Olemme todistaneet, että tulemme konserttiin, vaikka tarjolla on muutakin kuin ennestään tuttua musiikkia.
90-luvulla suomalainen uusin musiikki kiilasi itsensä orkestereiden ohjelmistoon, eikä se ole sieltä kadonnut. Kantaesityksiä on paljon, joskus jopa uusintaesityksiä, joskaan ei koskaan niin paljon kuin säveltäjät syystäkin toivoisivat. Ja kun 2010-luvulla musiikintutkimus nosti unohdetut naissäveltäjät puheenaiheeksi, orkesterit alkoivat vikkelästi korjata virheitään tässä suhteessa.
Suhde lähimenneisyyden taiteisiin on kenties mielenkiintoisin. Se, mitä tuoreeltaan ihannoidaan tai vieroksutaan, saa aivan toisen aseman, kun aikaa on kulunut. Vertaan arkkitehtuuriin. Isoäitini ei voinut sietää jugend-tyyliä, jota äitini rakasti. Äitini halveksui funkisrakennuksia, jotka minulle edustavat puhdasta kauneutta. Todennäköisesti tyttäristäni tulee betonibrutalismin ihailijoita.
Musiikissa voi rakentaa samanlaisia ketjuja, kun etäisyys muokkaa makua. Juuri nyt näyttää siltä, että romantiikan suuret mestarit saavat tehdä tilaa 1900-luvun säveltäjille, sellaisille, jotka eivät tehneet jotakin näyttävää ensimmäisinä vaan sävelsivät mielenkiintoista musiikkia, kuten Benjamin Britten, William Walton, Karol Szymanowski, Aleksander Skrjabin, Malcolm Arnold, André Jolivet, Kurt Atterberg, George Gershwin – ja lista jatkuu päivittäin.
Minna Lindgren