Tammikuu 2018: #KulttuuriVOS – mistä on kysymys?

Julkaistu 1.1.2018

Moneen muuhun maahan verrattuna suomalainen vos on poikkeus, joka perustuu valtion ja kuntien yhteistyöhön. Uudistuva rahoitusjärjestelmä haastaa taidelaitokset pohtimaan omaa tehtäväänsä.

Ehdotus kulttuurin valtionosuusjärjestelmän uudistamiseksi luovutettiin ministeri Sampo Terholle 17.1.2018. Ilma on sakeana väitteitä, oletuksia ja huolia. YLE:n toimittaja Jonni Aromaa ehti kommentoida jo samana iltana, että uudistus suosii suuria instituutioita. Näyttelijäliitto puolestaan näkee vos-teatterit uudistuksen häviäjinä. Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton mukaan uudistus tarkoittaa teatteri-, tanssi- ja sirkusalan kannalta suuria huononnuksia – huolimatta siitä, ettei yksikään sirkus ole vos-rahoituksen piirissä (sic!).

Toistaiseksi vaikuttaa siltä, että useimmat kommentaattorit eivät ole itse lukeneet muistiota kokonaan, saatikka ajatuksella. Sen sijaan mediatilaa ovat saaneet muutamat yksityiskohdat, eriävät mielipiteet ja se, mitä joku toinen on asiasta kertonut. Ja kuten tapana on, suurinta ääntä itsestään pitää teatteriala. Musiikin puolelta on kuulunut vähemmän.

On monenlaista lainsäädäntöä. Erityisesti sosiaalioikeudessa korostuu välineellisyys: tavoitellaan suunniteltuja vaikutuksia jakamalla täsmällisesti määriteltyjä etuja tietyille henkilöille. Janan toista päätä edustaa sääntely, joka tarjoaa ainoastaan kehikon, jonka puitteissa henkilöt itse valintojaan tekevät. Vapaus ja yhteiset pelisäännöt korostuvat ennalta määrätyn lopputuloksen sijaan.

Vos-uudistuksessa on otettu hienoinen askel kohti jälkimmäistä ajattelutapaa. Lakitekstistä poistuvat sellaiset käsitteet kuin orkesteri, teatteri, tanssi ja sirkus. Ei ole eduskunnan asia päättää, millä tavalla taidetta esitetään. Ja koska uusi laki ei tunnista eri taiteita nimeltä, ei ns. rahoituslaissakaan erotella, paljonko jokin taide maksaa. Puhumattakaan, että lainsäätäjä puuttuisi siihen, kuinka paljon tiettyä taidetta esitetään.

Valittu lähestymistapa on ollut pettymys joillekin sellaisille tahoille, jotka kokevat olevansa rahoituskatveessa. Oli toivottu vahvempaa puuttumista toimijoiden vapauteen. Haluttiin, että valtio määrätietoisemmin sääntelee eri taiteenalojen ja tuotantotapojen asemaa – kauhallinen pois teattereilta, orkestereilta ja kunnallisilta taidelaitoksilta, kaksi kauhallista lisää tanssille ja kiertuetoiminnalle.

Vaikka eduskunta ottaisi etäisyyttä, joku valtion rahoista aina päättää. Uudessa järjestelmässä ministeriön merkitys kasvaa. Aika näyttää, kuinka se uuteen rooliinsa asettuu. Onhan ministeriö tähänkin saakka ollut haluton käyttämään kaikkea sille suotua harkintavaltaa ja vetäytynyt mieluusti seremoniallisen objektiivisuuden suojaan.

Maailmalla tapana on, että valtio, alueet ja kunnat rahoittavat kulttuurin eri lohkoja tahoillaan. Yksi vastaa orkestereista, toinen musiikkikoulutuksesta jne. Valtion ja kuntien yhteistyöhön perustuva suomalainen vos-järjestelmä on tässä vertailussa poikkeus. Se haastaa pohtimaan, mikä on vos-rahoitusta nauttivan taidelaitoksen tehtävä. Onko orkesteri ytimeltään neuvolaan rinnastettava julkisen peruspalvelun tuottaja? Vai onko se olemassa tehdäkseen parasta mahdollista taidetta taiteen omista lähtökohdista käsin koko maailmalle?

Vastauksia lienee yhtä monta kuin orkestereitakin, ja ne sijoittunevat jonnekin edellä kuvattujen ääripäiden väliin. Yksi vos-uudistuksen tavoitteista on ollut tarjota valtiolle sellainen työkalupakki, jolla se vastaa alati monimuotoistuvan kentän tarpeisiin. Myös valtion omat kulttuuripoliittiset tavoitteet ovat toiset kuin nykyjärjestelmää perustettaessa 90-luvulla.

Edellä esitetystä seuraa, että vos-rahoitusta nauttivan orkesterin ja sitä ylläpitävän kunnan tms. oman tahdon tulee olla kirkas. Kysymys ei ole siitä, että jokaisen pitäisi erikoistua. Mutta jokaisen pitää osata perustella itselleen ja yleisölleen, mikä on meidän erityinen tehtävämme, miksi juuri me olemme olemassa ja miten se vaikuttaa meidän valintoihimme.

Veli-Markus Tapio

Erityisasiantuntija
Suomen Kulttuurirahasto

 

Takaisin