Blogit

KUUKAUDEN BLOGI

Toukokuu 2018

Hannele Eklund: Orkestereiden ihmeidentekijät

Konserttisaleissa muusikoiden rinnalla työskentelee ammattiryhmä, jota ilman lavalla, lavan takana, kiertueilla ja kotisaleissa vallitsisi kaaos. Onneksi on orkesterijärjestäjät.

Orkesterijärjestäjäksi ei voi opiskella missään. Tie ammattiin on kisällioppia ja hiljaisen tiedon omaksumista. Muusikkotaustaisten lisäksi moni orkesterijärjestäjänä pitkän ja menestyksekkään uran tehnyt ei ole työt aloittaessaan tiennyt orkesterista, sen soittimista tai klassisesta musiikista mitään. Orkesterijärjestäjät ovat laaja-alaisia monitaitureita, joilla on valtava tietopankki korviensa välissä. Käsistään kätevä ja idearikas joukko keksii loputtoman luovia ratkaisuja, kun mahdoton pitää saada mahdolliseksi. He tietävät, miten jeesusteipillä pelastetaan konsertti ja mistä saa oikealta kuulostavat kivet, metalliromut tai sireenit teoksiin, jotka sellaisia edellyttävät.

Orkesterijärjestäjien tehtävänkuvat vaihtelevat orkestereittain. Järjestäjä saattaa olla myös nuotistonhoitaja tai tuottaja. He ovat tyypillisesti tärkeä osa henkilöstöhallintoa, joka kirjaa poissaolot ja etsii sijaiset. Kun tauti on vienyt iltamyöhällä muusikolta jalat alta ja aamuksi on löydettävä sijainen, soi ensimmäiseksi orkesterijärjestäjän puhelin. Siinä on tallessa yli maan rajojen yltävä luettelo sopivista sijaisista. Ja järjestäjälle saa aina soittaa. Hän on se, joka kuulee, kuuntelee ja ymmärtää. Hän on usein myös se, joka raportoi miehistön tilanteen kapellimestarille, selittää syyn ja vakuuttaa, että tilanne hoituu. Ja ainahan se hoituu.

Järjestäjien logistiikkaosaaminen on terävimmillään orkestereiden kiertueilla. Heitä konsultoidaan ennen kuin päätetään konserttitaloja eksoottisemmista esiintymispaikoista. Sinfonia Lahden pitkäaikainen orkesterijärjestäjä Mika Kupari kutsuu ammattikuntaansa sinfonisiksi sisustajiksi. Uusissa taloissa he hahmottavat lavan mittasuhteet yhdellä silmäyksellä ja osaavat asetella soittajansa niin, etteivät nämä huomaa olevansa poissa kotoa muusta kuin akustiikasta ja seinien väristä. Sisustajan silmää tarvitaan myös, kun soitinkuljetuslaatikot pakataan täsmällisesti ja tarkoituksenmukaisesti rekkaan. Uusien talojen labyrintit he selvittävät niin, että soittajien saapuessa siistit kotikieliset opastekyltit auttavat suunnistamaan kohti omaa soitinta, työvaatteita, pukuhuoneita ja lavaa.

Englanniksi orkesterijärjestäjien titteli on Stage Manager. Rockfestivaaleilla puhutaan stagemanuista. Suomalaisissa klassisen musiikin orkestereissa tehtävänimike on säilynyt pääosin muuttumattomana. Siihen, pitäisikö nimikkeen olla suomeksi lavamestari, järjestäjät eivät erityisen intohimoisesti ota kantaa: ”kun ei meillä ole alaisiakaan…” Nykyisin työnkuva on niin laaja ja vaatii sekä kieli- että tietotekniikkataitoja, että voisi olla paikallaan ottaa asia pohdintaan. Kirsikkana kakun päälle vaaditaan vielä tyylikkäitä herrasmiestaitoja, joiden turvin kukitetaan illan solistit.

Kun muusikoiden työtila on kalustettu ja kapellimestarin partituuri viety nuottitelineelle, orkesterijärjestäjät huolehtivat siitä, että soittajat, solistit ja kapellimestarit menevät oikeaan aikaan lavalle. Konsertin päättyessä hikeä valuvaa orkesterinjohtajaa odottaa puhdas kasvopyyhe ja kylmä olut. Orkesterin poistuttua järjestäjät keräävät nuotit, tyhjentävät lavan ja sammuttavat valot. Vastaavat ehkä vielä muutamaan puheluun ennen nukkumaan menoa ja miettivät valmiiksi seuraavan päivän sisustukset.

Konserttikauden päätteeksi malja mestareille. Hyvää kesää, skål!

Hannele Eklund
©Maisteriviestintää

***

Huhtikuu 2018

Taina Riikonen: Taiteessa arvokkainta on sen hyödyttömyys

Taiteen rahoittamista pyritään perustelemaan välinearvolla ja panos-tuotos –logiikalla, vaikka taiteen elinehto on sen hyödyttömyys. Hyötyajattelu on uhka taiteen sisällöille.

Taiteen itseisarvosta puhutaan julkisessa keskustelussa harvoin. Sen sijaan puhutaan taiteen välinearvosta, kuten hyvinvointitaiteesta. Pari vuotta sitten YLE uutisoi, että hyvinvointitaiteen rahoitus voimistuu Suomessa. Asia esitettiin ”luonnollisena ja järkevänä kehityksenä” rahoitusta jakavan virkamiehen suulla. ”Kehitys” on mitä ilmeisimmin jatkunut , sillä tämänhetkistä julkista taidekeskustelua leimaa välineellistä taidetta markkinoiva konsulttikielinen myyntipuhe. Taiteen ainoa julkisesti tunnustettu arvo on välinearvo: taiteesta saadaan hyvinvointia, jotta jaksetaan tuottaa talouskasvua.

Kun arvot ja asiantuntemus ovat hukassa, suositaan ratkaisukeskeisyyttä ja nopeita päätöksiä. Jopa kipeitä päätöksiä. Kun päättäjien tietämys ja ymmärrys eivät tavoita sisältöjen moninaisuutta, muutetaan rakenteita, joissa sisältöjä tehdään. Tätä kaikkea tekemisen meininkiä ohjaa tällä hetkellä kyseenalaistamaton hyötyaspekti. Mutta taiteessa arvokkainta on sen hyödyttömyys.

Meillä taidetta arvotetaan fiktiivisillä hyvinvointivaikutuksilla ja matkailunedistämislaskelmilla, joita tuottavat erilaiset selvitystyöryhmät raportteihinsa. Sivistymätön yhteiskunta hallinnoi ja huseeraa: bisneskieliset raportit korvaavat moniäänisen taiteen sisältö- ja arvokeskustelun. Näin taiteesta riisutaan sen moninaisuus ja sisäinen ristiriitaisuus, sen erilaiset merkitykset, kuten aistimellisuus, kaoottisuus, kriittisyys ja esteettisyys.

Merkitysten latistaminen hyödyn kieleksi muokkaa myös taiteen rahoitusta ja sisältöjä. Taiteen hyödyttömyyden arvo hukkuu ”hyvinvoinnin” sokeaan tavoitteluun. Tai matkailunedistämiseen, kuten Helsingissä 2020 järjestettävän taidebiennaalin tapauksessa. Julkista rahoitusta profiloidaan ja päätösvaltaa etäännytetään valtiollisesta politiikasta lisäämällä yksityistä ja säätiöpohjaista rahoitusta. Taiteen rahoituspäätökset tehdään panos-tuotos -logiikalla ja sillä arvioidaan myös sisällöt.

Markkinaehtoisuuden nimiin vannovat rahoittajat luovat kysynnän lain. He haluavat harvoin rahoittaa hyödyttömyyttä. Se on kuitenkin elinvoimaisen taiteen elinehto. Ihmisarvoisessa yhteiskunnassa on oltava hyödyttömiä asioita monesta syystä, ennen muuta siksi, että syntyisi laskelmoimattomia oheisseurauksia. Ympäristöfilosofi Allan Stoekl sanoo, että yhteisöllisyyden ja pyhyyden kokemukset liittyvät useimmiten asioiden laskelmoimattomiin sivujuonteisiin, eivät sellaiseen toimintaan, jonka päämäärät on tarkasti etukäteen suunniteltu ja optimoitu.

Ilman yhteisöllisyyden ja pyhyyden kokemuksia maailma muuttuu kolkoksi paikaksi elää. Yksilökeskeinen, äärimmilleen viritetty kilpajuoksu tukahduttaa kyvyn ja halun toisen ymmärtämiseen, empatiasta puhumattakaan. Eriarvoisuus, syrjäytyneisyys ja suvaitsemattomuus lisääntyvät. Eläminen on sitä, että yrittää itse olla kuolematta. Jälkikestävää (post-sustainable) yhteiskuntamallia hahmotellut Stoekl on niin radikaali, että pitää luonnonresurssien jatkuvaa laskennallistamista tuhoisana ekokriisin kannalta. Stoeklin mielestä resurssiperustainen, hyödyllistävä ja välineellistävä luontosuhde on jo itsessään ongelma, jota ei voi korjata tyhjentävästi resurssien järkevällä jakamisella.

Jos resurssiperustaisuus on haitallista luonnonvaroista puhuttaessa, eikö ole selvää, että taide tulisi jättää kokonaan totalisoivan hyötyajattelun ulkopuolelle? Suomen Sinfoniaorkesterit ry.:n vuoden 2018 teema ”sinfoniaorkesterit osana yhteiskuntaa” viittaa siihen, millaisia merkityksiä ja arvoja taiteelle halutaan yhteiskunnassa antaa. Toivottavasti tämä valittu teema voimistaisi myös hyödyttömän taiteen vaalimista. Marginaalinen, unohdettu ja tuntematon orkesterimusiikki on vähintään yhtä tärkeää kuin juhlittujen sankarisäveltäjien hitit tai terveyssaarnaajien parantavaksi julistama musiikki.

Taiteessa arvokkainta on sen hyödyttömyys. Tämän hyödyttömyyden syvimmät, ihmistä liikuttavat merkitykset eivät ilmene numeroina. On uskallettava puhua taiteen kielillä, monimuotoisesti ja sisuskaluja rouhaisevasti.

Taina Riikonen, Äänitaiteilija, filosofian tohtori

***

Maaliskuu 2018


Jari Hoffrén: Suosittelussa nykymusiikki

Uusi on kiinnostavaa ja innostavaa myös musiikissa. Kokeilevatkin esitystavat ponnistavat historiasta, kuulijan tehtävä on olla utelias ja ylittää silta vanhasta uuteen.

Uutuuksia nyt kaupoissa! Taas on kaikki (ainakin hitusen) paremmin! Nyt ratkeaa tuokin ongelma, siitä toisesta puhumattakaan. Pääsee taas entistä puhtaammassa ja tyylikkäämmässä asussa entistä nopeammin ja automaattisemmin töihin - tai kauppaan. Kokee olevansa ajan hermolla. Naapurikateuskin taisi juuri vilahtaa verhon heilahtaessa kevyesti.

Uuden taidemusiikin (alan katukielellä "nykkärin” tai tanssitaiteilijoita seuraillen "nykärin”) tapauksessa odotusarvot ovat kuitenkin toiset. Toki nopeammin, puhtaammin, kovemmin, aidommin, kauniimmin, ehdottomasti mistään kauniista piittaamatta, ainutlaatuisen tyylikkäästi, ihanan pehmeästi jne. voivat olla kelpo tavoitteita taiteessakin. Lisäksi ja valitettavasti myös nykymusiikille käy liian usein kuten turhaksi osoittautuvalle tavaralle - sitä käytetään pahimmillaan vain kerran ja heitetään sitten pois.

Yhtä kaikki, mitä nykymusiikin "uusi” on? Voiko tai saako siltä odottaa jotakin? Onko siitä mitään hyötyä? Ainakin nykytaiteen ja musiikin rahoitusta perustellaan milloin henkisellä kasvulla, vireydellä ja muilla hyvinvointivaikutuksilla, milloin osoittamaan kansakunnan edustajien luomisvoimien ponnekkuutta ja ainutlaatuisuutta. Musiikin kielellä (joidenkin mielestä mitä kiinnostavin ilmaisu, joidenkin mielestä käsitteellinen sekaannus ja hölynpölyä) koetetaan puolestaan ilmaista jotakin ajankohtaista, tai sitten kestävämpää. Silloin kuvataan tai tulkitaan elämän ilmiöitä, merkityksellisiksi tai yhteisiksi oletettuja kokemustiloja sekä akustisen todellisuuden kummallisia sattumuksia. Sävel- ja ääniteoksiin kiedotut arkiset tarinat, nykyelämän tragediat, yhteiskunnalliset epäkohdat, hetken helpotusta luovat triumfit, mitä erilaisimmat abstraktiot, kaiken tyyppiset äärimmäisyydet ja oudoimmat omalakiset maailmat etsivät kuulijoitaan ja ymmärtäjiään.

Uusi yllättää joskus myös tuoreina, kokeilevina esitystapoina, joissa perinteisiksi leimatut taidemuodot tanssivat keskenään, joskus kuin (tarkoituksellisesti) toistensa varpaille astuen. Uusia esitystapoja rikastavat totutusta poikkeavat soitto- ja laulutavat, joita niiden monipuolistuessa kutsutaan myös jatketuiksi äänenmuodostustavoiksi. Värähtelevät jouset ja ihmiskeho sekä putkien läpi virtaava ilma saavat seurakseen paitsi koputteluja ja naputteluja, rahinoita ja kihinöitä sekä eleitä, ilmeitä ja asentoja, myös mitä mielikuvituksellisimpia esineitä, jotka tulisi ymmärtää soittimiksi.

Teknologia on uutuuksineen tietenkin kuvassa mukana. Elektroninen, nykyisin käytännössä digitaalinen musiikin ja/tai äänen käsittely on arkipäivää. Orkesteri tai osa siitä voi soittaa itselleen, jolloin sen hetki sitten soittama musiikki palautuu tällä hetkellä soitettavan osuuden seuralaiseksi tai myös improvisaation kohteeksi. Esiintyjistä tuleekin yhä useammin säveltäjiä. Tekniikka somistaa myös esitystiloja virtuaalisiksi 3D-näyttämöiksi, joissa digitaaliset esiintyjät sekoittuvat todellisiin, paikalla oleviin kollegoihinsa.

Erikoisuuden tavoittelua? Huomionkipeyttä? Provokaatiota? Pikemminkin ja enimmäkseen kuitenkin ihmiselle tyypillistä ikuista, sinnikästä ja joskus kujeilevaakin etsintää. Tekijälle, esittäjälle ja kuulijoille uusi on aina uutta, mutta kaikilla heillä on myös historiansa, jota vasten uusi koetaan ja josta se ponnistaa. Tässä on uuden musiikin ymmärtämisen siemen. Sitä ruokkii asiaan paneutuneiden sitoutuminen, säveltäjien yksinäinen rohkeus pyrintöjensä vilpittömyydessä ja esittäjien ennakkoluulottomuus. Meillä Suomessa olosuhteet ovat mitä mainioimmat, kiitos säveltäjien, monipuolisten esityskokoonpanojen ja kapellimestareiden omistautumisen. Tämä kaikki yhdistettynä korkeaan ammattitaitoon ja laatutietoisuuteen rakentaa siltaa vanhan ja uuden välille. Sillan ylittäminen jää kuulijalle, joka toivon mukaan osoittautuu omalta osaltaan ennakkoluulottomaksi ja uteliaaksi kuuntelijaksi.

Jari Hoffrén on kulttuurituotannon lehtori Humanistisessa ammattikorkeakoulussa ja harrastaa parantumattomasti konserttielämyksiä.

***

Helmikuu 2018

 

Atso Almila: Uutta traditiota pyttyyn

Orkestereiden pitää tehdä väsymättä töitä näkyvyytensä ja yleisökohtaamistensa eteen. Jalkautumalla, traditioita luomalla ja lasnäololla on pyrittävä vuorovaikutukseen jokaisen veronmaksajan kanssa.

Kuuntelin kauan sitten Göteborgissa keväistä konserttia, jossa käytiin läpi vuosittainen lista yleisön suosikkiäänestyksistä. Nousuja ja laskuja sijoituksissa jännitettiin, ja ilmassa oli hyvän juontajan vetämänä kunnon karnevaalitunnelmaa.

Tällaisen kausitempauksen toteuttaminen on Kuopion kokoiselle orkesterille hiukan hankalaa, koska monet yleisön toivomista teoksista ovat pienemmälle kokoonpanolle liian isoja toteuttaa; joudutaan siis antamaan nettiin orkesterin ehdotus, lista kappaleista, joista voi äänestää. Ja on näin tehtykin – mutta ei enää parin, kolmen kerran jälkeen. Hyvä traditionalku ei muodostunutkaan traditioksi. Oleellista on kuitenkin, että sellaisia traditioita pitäisi olla – ja synnyttää – joissa orkesteri voi olla leppoisan läheisessä suhteessa rakkaaseen yleisöönsä, vaikkapa kesäisen piknik-konsertin kautta. Rakkaaseen yleisöönsä, ja yleisön kavereihin!

Hauska kokeilu, jolle toivoin jatkoa, oli ”haluatko soittaa ammattilaisten kanssa”-produktio. Ilmoittautumisia otettiin hyvissä ajoin vastaan, nopeimmille lähetettiin nuotit, ja niin saatiin kasaan viitisenkymmentä iloista, onnesta hehkuvaa amatööriä, jotka pärjäsivät keveän klassisen ohjelmiston parissa hienosti. Yksi harjoitus ja iltapäiväveto, oikea juhlatilaisuus eräänä muinaisena lauantaina. Muinaisena. Ei siitä organisaatio sitten pitänytkään kiinni. Soittajiksi ilmaantui todella hyviä harrastajia, juuri sellaisia, jotka olivat valinneet uransa toisin. Suurella onnella ja rakkaudella he soittivat kanssamme, amatööri ammattilaisen vieressä, ja sali oli tupaten täynnä ystäviä ja sukulaisia. Goodwillia orkesterille. Uusia kasvoja katsomossa. Moni ei ollut ennen konserttisalissa käynyt.

Mutta ei, hauska tilaisuus ei saanut jatkoa. Ehkä se johtui 90-luvun suunnittelun lyhytjänteisyydestä, jossa moni intendentti ei Suomessa tiennyt vielä kevään puolivälissä, mitä syksyn kausiohjelmassa mahtaisi tapahtua… Sittemmin on kehitytty. Erityisesti lasten ja nuorten kohtaamisessa on parannettu menetelmiä. Monen kaupungin koulut, joissa musiikinopetus on ehkä ollut pitempään aliarvostettua ja leikkauskohteena, ovat pelastuksekseen saaneet taidelaitosyhteistyötä tilalle. Tai myös, hyvässä tapauksessa, tukemaan kouluun osunutta erinomaista opetusta. Sitäkin on, onneksi. No, lasten lisäksi muutkin ikäryhmät kaipaavat kohtaamisia. Vanhustenpäivän konsertti on velvollisuutemme.

Orkesterin pitää pöhistä ja jalkautua enemmän. Striimaukset, kausiyleisöt ja kansainvälinen tietoisuus ovat hieno nykykuva toiminnasta suurimmissa kaupungeissa. Tulen näinä elämäni kultaisina vuosina saarnaamaan siitä, että pienempienkin paikkakuntien orkestereitten pitää tulla nettiin ja näkyä siellä. Nyt juuri voisin klikata Joensuun kaupunginorkesterin sivua, katsoa kuulumiset ja seurata viime konsertteja – mutten voi, koska resurssit eivät anna tähän vielä mahdollisuutta. Ei edes tallennesopimusta, eli orkesteri ei voi edes levyttää.

Haasteista vaikein on yleinen mielipide. Se pitäisi tässä kovenevassa ilmapiirissä saada plusmerkkiseksi orkestereita kohtaan. Sanoin Joensuussa parikymmentä vuotta sitten kapellimestaroidessani, että orkesterin pitää tavoittaa vähintään kerran vuodessa Joe The Taxpayer, Veronmaksaja-Jussi. Pitää syntyä tilanteita ja kohtaamisia. Pitää esiintyä yhtäkkiä kauppakeskuksessa, jossa ohikulkija saa kysymykseensä ”keitä nämä ovat, tämähän on mahtavaa” vastauksen, ”tämä on sinun oma kaupunginorkesterisi!” Pitää nähdä onnellisen koululaisen kasvot, kun hän tulee kotiin ja sanoo, että ”kaupunginorkka kävi meiän koululla tänään, hei niillä on illalla koko perheen konsertti, mennään sinne!” Uusi traditio syntyy, jos orkesterin löytää seuraavanakin vuonna samasta paikasta konserttitalon ulkopuolelta. Vaikkapa Kaivopuistosta.

Uusi traditio syntyy, jos joku ennen konserttitalossa käymätön kysyy, koska näitä mahdollisuuksia olisi lisää. Monessa iloisessa perinnetapahtumassa paistaa soittajienkin kasvoilta riemukas ilo.

Atso Almila

Atso Almila on Jorma Panulan opissa kasvanut kapellimestari, joka myös säveltää paljon. Toiminut vuodesta 2013 Taideyliopiston Sibelius-Akatemian orkesterinjohdon ja orkesterikoulutuksen professorina. Asunut vuodesta 1996 Kuopiossa.

***

Tammikuu 2018

Veli-Markus Tapio: #KulttuuriVOS – mistä on kysymys?

 

Moneen muuhun maahan verrattuna suomalainen vos on poikkeus, joka perustuu valtion ja kuntien yhteistyöhön. Uudistuva rahoitusjärjestelmä haastaa taidelaitokset pohtimaan omaa tehtäväänsä.

Ehdotus kulttuurin valtionosuusjärjestelmän uudistamiseksi luovutettiin ministeri Sampo Terholle 17.1.2018. Ilma on sakeana väitteitä, oletuksia ja huolia. YLE:n toimittaja Jonni Aromaa ehti kommentoida jo samana iltana, että uudistus suosii suuria instituutioita. Näyttelijäliitto puolestaan näkee vos-teatterit uudistuksen häviäjinä. Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton mukaan uudistus tarkoittaa teatteri-, tanssi- ja sirkusalan kannalta suuria huononnuksia – huolimatta siitä, ettei yksikään sirkus ole vos-rahoituksen piirissä (sic!).

Toistaiseksi vaikuttaa siltä, että useimmat kommentaattorit eivät ole itse lukeneet muistiota kokonaan, saatikka ajatuksella. Sen sijaan mediatilaa ovat saaneet muutamat yksityiskohdat, eriävät mielipiteet ja se, mitä joku toinen on asiasta kertonut. Ja kuten tapana on, suurinta ääntä itsestään pitää teatteriala. Musiikin puolelta on kuulunut vähemmän.

On monenlaista lainsäädäntöä. Erityisesti sosiaalioikeudessa korostuu välineellisyys: tavoitellaan suunniteltuja vaikutuksia jakamalla täsmällisesti määriteltyjä etuja tietyille henkilöille. Janan toista päätä edustaa sääntely, joka tarjoaa ainoastaan kehikon, jonka puitteissa henkilöt itse valintojaan tekevät. Vapaus ja yhteiset pelisäännöt korostuvat ennalta määrätyn lopputuloksen sijaan.

Vos-uudistuksessa on otettu hienoinen askel kohti jälkimmäistä ajattelutapaa. Lakitekstistä poistuvat sellaiset käsitteet kuin orkesteri, teatteri, tanssi ja sirkus. Ei ole eduskunnan asia päättää, millä tavalla taidetta esitetään. Ja koska uusi laki ei tunnista eri taiteita nimeltä, ei ns. rahoituslaissakaan erotella, paljonko jokin taide maksaa. Puhumattakaan, että lainsäätäjä puuttuisi siihen, kuinka paljon tiettyä taidetta esitetään.

Valittu lähestymistapa on ollut pettymys joillekin sellaisille tahoille, jotka kokevat olevansa rahoituskatveessa. Oli toivottu vahvempaa puuttumista toimijoiden vapauteen. Haluttiin, että valtio määrätietoisemmin sääntelee eri taiteenalojen ja tuotantotapojen asemaa – kauhallinen pois teattereilta, orkestereilta ja kunnallisilta taidelaitoksilta, kaksi kauhallista lisää tanssille ja kiertuetoiminnalle.

Vaikka eduskunta ottaisi etäisyyttä, joku valtion rahoista aina päättää. Uudessa järjestelmässä ministeriön merkitys kasvaa. Aika näyttää, kuinka se uuteen rooliinsa asettuu. Onhan ministeriö tähänkin saakka ollut haluton käyttämään kaikkea sille suotua harkintavaltaa ja vetäytynyt mieluusti seremoniallisen objektiivisuuden suojaan.

Maailmalla tapana on, että valtio, alueet ja kunnat rahoittavat kulttuurin eri lohkoja tahoillaan. Yksi vastaa orkestereista, toinen musiikkikoulutuksesta jne. Valtion ja kuntien yhteistyöhön perustuva suomalainen vos-järjestelmä on tässä vertailussa poikkeus. Se haastaa pohtimaan, mikä on vos-rahoitusta nauttivan taidelaitoksen tehtävä. Onko orkesteri ytimeltään neuvolaan rinnastettava julkisen peruspalvelun tuottaja? Vai onko se olemassa tehdäkseen parasta mahdollista taidetta taiteen omista lähtökohdista käsin koko maailmalle?

Vastauksia lienee yhtä monta kuin orkestereitakin, ja ne sijoittunevat jonnekin edellä kuvattujen ääripäiden väliin. Yksi vos-uudistuksen tavoitteista on ollut tarjota valtiolle sellainen työkalupakki, jolla se vastaa alati monimuotoistuvan kentän tarpeisiin. Myös valtion omat kulttuuripoliittiset tavoitteet ovat toiset kuin nykyjärjestelmää perustettaessa 90-luvulla.

Edellä esitetystä seuraa, että vos-rahoitusta nauttivan orkesterin ja sitä ylläpitävän kunnan tms. oman tahdon tulee olla kirkas. Kysymys ei ole siitä, että jokaisen pitäisi erikoistua. Mutta jokaisen pitää osata perustella itselleen ja yleisölleen, mikä on meidän erityinen tehtävämme, miksi juuri me olemme olemassa ja miten se vaikuttaa meidän valintoihimme.

Veli-Markus Tapio

Erityisasiantuntija
Suomen Kulttuurirahasto

***

Joulukuu 2017

Emilie Gardberg: Kuoleeko amerikkalainen orkesteri?

 

Olen viettänyt kohta kaksi kuukautta Washington DC:ssa ja viihdyn mainiosti. Kotoisen tuntuinen, helposti käveltävä DC on ystävällinen amerikkalainen kaupunki, johon kaikki ovat tulleet ”töihin”. Täällä suhtaudutaan asioihin vakavasti ja jonninjoutavia keskusteluita en ole käynyt lainkaan. Keskusteluissa päädytään suoraan Pohjois-Korean ydinaseisiin, eri näkemyksiin Jerusalemin pääkaupunkiasemasta, (luonnollisesti) Trumpin politiikkaan tai #metoo-kysymyksiin. Kaikki ovat oikeasti asiantuntijoita ja kukaan ei ole täältä – on jollain tavalla kun olisi kesäleirillä superlahjakkaiden ja syvällisesti asioihin paneutuvien huippuammattilaisten kanssa.

Täällä ollessani valmistelen kirjaa työnimikkeellä Musik för en bättre värld. Siinä tarkastelen yhdessä upeiden suomalaiskollegoiden kanssa klassisen musiikin transformatiivista vaikutusta maailmassa. Mutta siitä enemmän joskus toiste.

Washington DC sijaitsee monen upean kaupungin lähellä ja niinpä olen saanut kokea konsertteja niin New Yorkissa, Philadelphiassa, kuin kohta Baltimoressa. DC:ssä sijaitseva Kennedy Center on yksi tämän maan suurimmista kulttuurikeskuksista ja sen hulppeat jättisalit ansaitsevat kaiken mahdollisen kiitoksen siitä panostuksesta, jota kulttuuriin on aikanaan laitettu.

Kuitenkin huolestun kun käyn siellä. Lähes sataprosenttisen vitivalkoinen harmaapäinen yleisö spurttaa rollaattorin kanssa paikalle, nauttii väliaikakahvinsa muulta yleisöltä suljetuissa lahjoittajien baareissa ja suuntaa takaisin kotiin mustassa Cadillacissa. Salissa täyttöaste on ehkä 60 % ja tunnelma on sen mukainen. Suomessa usein haastetaan puhumaan musiikin yleisöistä ja miten klassinen musiikki on kuolemassa, mutta ensikäden tiedolla voin sanoa että esim. Turussa, jossa viisi vuotta vaikutin, asia ei suinkaan näytä huonolta. Päinvastoin, nuoria on yleisössä enemmän kuin pitkään aikaan ja monet ovat löytäneet vaikka elokuvamusiikin konsertista Carmina Buranan kautta myös ns. "tavallisen” sinfoniaohjelmiston pariin.

Mutta täällä DC:ssä puheet kuolemasta eivät ole liioiteltuja. Kansakunnan ylpeydeksi luulemani National Symphony Orchestran markkinointi on vanhanaikaista ja tuntuu puhuttelevan ainoastaan jo asiaan vihkiytyneitä. Sinällään ihastuttavan kapellimestarin Gianandrea Noseda valokuvien käyttö markkinointikampanjan ytimenä on outoa (erityisesti kun kuvat eivät ole oivaltavia) ja itse orkesterista ei oikeastaan saa minkäänlaista kuvaa salin sisällä tai sen ulkopuolella. Koko touhua leimaa steriili etäisyys. Tällä, myönnettäköön hyvin lyhyellä kokemuksella NSO:sta sanoisin, että heillä on suuri tarve uudistua. He yhdessä monen muun amerikkalaisen orkesterin kanssa kamppailevat relevanssistaan ja se on, ainakin osittain, itseaiheutettua.

Vuosi vuodelta konserttilippujen hinnat nousevat. Henkilökunnan määrä taloissa on valtava koska tärkein yksittäinen tehtävä on kerätä miljoonia dollareita rikkailta tutkijoilta - ei musiikki. Tällainen ihmisten sponsoroima toiminta voi toki olla mahtavaa, mutta kun se pieni, rikas, sisäpiiriin itsensä kokeva tukijajoukko koko ajan pienenee ja entistä enemmän valikoituu, on vaarana että kohta ei ole ketään jäljellä. Miksi sitten syytän orkestereita itseään? Rakennamme itse yhteiskuntaamme, ja tekemillämme valinnoilla luomme myös ympäristömme. Täällä priorisoidaan yksilön vapautta ja valintoja. Verokannustimien takia yksilöllä on hyvin suuri valta, jos hänellä on rahaa. Siispä rahaa ratkaisee, kaiken.

Täällä ollessani olen joutunut toteamaan, että minä rakastan veroja. Minä rakastan sitä, että eläkeläinen voi käydä kuluttamassa Turun konserttitalon jo kuluneita penkkejä 16 euron hintaisella lipulla. Minä rakastan sitä, että opiskelija voi pölähtää paikalle konserttipäivänä alle bussilipun hinnalla ja kokea maailman huippuesiintyjiä kotikaupungissaan. Minä rakastan sitä, että monet esitykset striimataan ilmaiseksi kaikille. Minä rakastan sitä, että RSO:sta voi nauttia tuon tuosta niin telkkarissa kuin autoradiossa. Minä rakastan sitä, että me emme ole rakentaneet laitoksiimme hallituksia ja neuvottelukuntia joita palvelemme enemmän kuin musiikkia ja joiden vaikutusvallasta olemme riippuvaisia.

Paikallinen luottamusmiehistä koostuva kulttuurilautakunta voi kyllä tuntua joskus raskaalta kuormalta, mutta pääasiassa Suomessa luotetaan pieniin ja tehokkaisiin kulttuuriorganisaatioihin ja annetaan kulttuurin maksaa, näkyä ja olla saatavilla kaikille. On hyvä tulla suureen maailmaan näkemään että kotona on asiat monelta osin hyvin.

***

Marraskuu 2017

Hannele Eklund: Tilausteoksen elämä

 

Ilman suurempaa meteliä on Suomen 100-vuotisjuhlahumun keskellä meneillään ennätyssyksy uuden suomalaisen musiikin suhteen. Uudet sävellykset eivät enää synny taiteilijan pakottavasta tarpeesta pöytälaatikkoon, vaan ideaalitilanteessa teoksella on tilaaja, joka myös maksaa ja sitoutuu esittämään tilauksensa.

Suomen sinfoniaorkesterit ry:n vuosikertomuksessa luetellaan vuoden aikana Suomessa kuullut kantaesitykset. Lista on ollut monena vuonna komeaa luettavaa, mutta tänä vuonna siitä tulee erityisen muhkea. Suomen Sinfoniaorkesterit ry ja Suomen Säveltäjät ry:n Sibelius-rahasto toteuttivat useita merkkivuosia juhlistavan Sibeliuksen seuraajat -yhteistyöhankkeen, jonka turvin maan orkesterit ovat tilanneet yhteensä 15 uutta teosta. Hanke toteutettiin Suomen Kulttuurirahaston tuella. Suurin osa uusista teoksista on kuultu syyskaudella, viimeisen vuoro on itsenäisyyspäivänä Lahdessa.

Tilastojen mukaan Suomen Sinfoniaorkesterit ry:n jäsenet kantaesittivät vuonna 2015 yhteensä 102 sävellystä, niistä kotimaisten säveltäjien teoksia oli 87. Vuonna 2016 vastaavat luvut olivat 78/59. Ilahduttavaa on se, että sävellyksiä tilataan, sekä erityisesti se, että tilaajina eivät ole yksinomaan suurten kaupunkien suuret orkesterit, vaan kantaesityksiä kuullaan maan joka kolkassa erikokoisten yhtyeiden soittamina. Mutta mitä uutuuksille tapahtuu kantaesitysten jälkeen?

Säveltäjä Kai Nieminen kirjoitti Sibeliuksen seuraajat -hankkeeseen jousikvarteton Meri-Lapin jousikvartetin ja Savonlinnan orkesteriyhdistys ry:n yhteistilauksesta. Hänen mukaansa yhteistilaus on säveltäjän kannalta maukas: ”Uusi kvartetto sai heti tuoreeltaan seitsemän esitystä jokseenkin peräkkäin, kantaesityksen ja kolme muuta esitystä sekä Kemin että Savonlinnan seudulla.”

Yhteistilauksen tekivät myös Saimaa Sinfoniettaksi yhdistyneet Mikkelin ja Lappeenrannan kaupunginorkesterit, jotka näin saivat teoksen itseään suuremmalle orkesterille. Yhteistyö on hyvä keino tässäkin suhteessa: yhdessä tilattu ja soitettu teos monipuolistaa orkesterin kokoonpanoa, mikä on ilo sekä säveltäjälle että muusikoille, ja tuo vaihtelua tilaajien ohjelmistoon.

Sävellyksen tilaaminen on iso satsaus orkesterilta. Musiikin ja musiikkikulttuurin kehittyminen edellyttää uusia teoksia, jotka heijastavat omaa aikaansa. Erityisen tärkeätä se on tällaisina murrosaikoina, jolloin maailman suunta on monille vaikeasti hahmotettava asia. Taide reagoi ajan henkeen, peilaa yhteisiä tuntoja ja parhaimmillaan ennakoi muutoksia. Jokainen sävellystilaus on kulttuuriteko.

Yhteistilaukset ovat yleinen käytäntö musiikkielämässä. Niiden kautta syntyy myös kansainvälisiä yhteyksiä orkestereiden, konserttitalojen tai festivaalien välillä. Tilauksen kustannukset jaetaan, ja se, joka saa kantaesityksen, maksaa yleensä jonkun verran muita enemmän. Mutta ennen kaikkea uudelle teokselle tulee heti useita esityksiä ja enemmän kuulijoita.

Usein tilausteoksella on karumpi kohtalo. Orkestereiden nuotistoissa pölyttyy lukemattomia kantaesityksen jälkeen unohtuneita teoksia. Osa ehkä syystä, mutta ihan varmasti moni aivan turhaan. Ohjelmistoihin voisi löytyä hienoja unohtuneiden helmien uudelleen tulemisia, kun aika ajoin kaivettaisiin esiin vuosien varrella tilattuja teoksia. Ehkä tilatun teoksen voisi heti sen valmistuttua sijoittaa ohjelmiin myös seuraaville kausille. Teos ei soittamisesta kulu, päinvastoin.

Sibeliuksen seuraajat -hankkeen sävellyksistä osa on jo menossa kohti seuraavaa esitystä, mikä on erinomainen jatko hankkeelle. Hanke on tuottanut erilaisille kokoonpanoille ja genreille elinvoimasta suomalaista musiikkia, jonka toivoisi soivan usein ja eripuolilla maata. Orkesterit ovat mestareita verkostoitumaan ja tekemään yhteistyötä monin tavoin. Tilausteosten osalta mahdollisuuksia on vaikka kuinka. Orkesteripäivien kahvipöytäkeskusteluissa oman orkesterin tilausaarteita voi kehua kollegalle. Piste sille, joka saa naapurin innostumaan ja tilausteokselle pitkän elämän.

Hannele Eklund ©Maisteriviestintää

***
Lokakuu 2017

Kalevi Aho: Kulttuuri säästökohteena

 

Eri puolilta Suomea on kantautunut viime viikkoina ikäviä kulttuurin rahoitusta koskevia uutisia. Kokkolan uusi kaupunginjohtaja esitti, että Kokkolan kaikilta taidelaitoksilta, myös Keski-Pohjanmaan Kamariorkesterilta supistettaisiin peräti 10 prosenttia kaupungin avustusta, mikä pahasti rampauttaisi Kokkolan kulttuurielämää. Kamariorkesterin kohdalla tämä tuntuu erityisen käsittämättömältä, sillä onhan orkesteri Kokkolan ylivoimaisesti valovoimaisin ja kansainvälisesti tunnetuin taidelaitos. Helsingissä puolestaan UMO-orkesteri on ollut pahoissa talousvaikeuksissa avustusten vähenemisen takia.

Eikä ole niin kauan siitäkään, kun Lappeenrannassa pari kunnallispoliitikkoa esitti koko kaupunginorkesterin lakkauttamista, jotta niillä rahoilla saataisiin muutamat sisäilmaongelmista kärsivät koulut korjatuiksi. Kuopiossa puolestaan eräs kaupungin johtomiehistä esitti joku vuosi sitten yhtenä vaihtoehtona Kuopion kaupunginorkesterin huomattavaa supistamista tai jopa lopettamista.

Säästökohteena on ollut myös nuorten musiikkitoiminta siitä huolimatta, että juuri soittaminen on kaikkein parhaimpia henkisesti ja sosiaalisesti kehittäviä nuorten harrastusmuotoja. Valtakunnallisen nuoriso-orkesteri Vivon koko toiminta saattaa loppua kokonaan, koska valtio on määritellyt uudet kriteerit, jolla nuorisotoimintaan myönnetään määrärahoja, eikä Vivo enää sovikaan näihin kriteereihin. Suomalaisen viulunsoiton kehdossa Kaustisella yritettiin lopettaa ainutlaatuisen menestyksekäs Näppärit-toiminta, joilla lapset saadaan kansanmusiikin ja samalla yleensä musiikin harrastamisen piiriin. Seinäjoella on jo lopetettu musiikkilukio.

Kulttuurin leikkaustoimenpiteitä ehdotetaan kaikkialla samoin perustein: kaupunkien talous on ahdingossa, jolloin aletaan säästää siitä, minkä kuvitellaan olevan taloudellisesti tuottamattominta, eli usein juuri kulttuurista. Ihanteeksi on monella taholla tullut, että kaupunkeja ja kuntia pitäisi johtaa kuin liikeyrityksiä.

Kaupungit eivät ole kuitenkaan firmoja, sillä eihän kaupunkiorganisaation tarkoituksena ole firmojen tavoin tuottaa voittoa osakkeenomistajille. Kunnallispolitiikan tehtävänä on luoda kaupunki, jossa asukkaat viihtyvät, jossa ovat hyvät kunnalliset palvelut ja riittävästi myös henkisiä pyrintöjä asukkaiden virkistykseksi. Kaupungista josta kulttuuri eliminoidaan, tulee ennen pitkää henkisesti kuollut ja näivettyvä.

Kun maahamme luotiin kunnallista orkesteri- teatteri ja museojärjestelmää, kunnat ja kaupungit olivat nykyistä paljon köyhempiä, mutta silloiset kunnanisät olivat viisaampia; he ajattelivat, että asukkaille pitää antaa mahdollisuus kokea kotikaupungissaan omin voimin toteutettuna hienointa ja arvokkainta, mitä ylipäänsä on länsimaisessa kulttuurissa luotu. Tuolloiset päättäjät osasivat nähdä kauaskantoisemmin, mikä on tärkeä vetovoima- ja viihtyvyystekijä kaupungille.

Nykyään monet poliitikot eivät anna enää vastaavaa arvoa sivistykselle ja kulttuurille. On kuitenkin aivan selvä asia, että juuri kulttuuri on yhteiskuntaa koossapitävä voima. Koko Suomea itsenäisenä valtiona ei olisi olemassa, ellei Keski-Euroopasta olisi omaksuttu kansallisuusaatetta tukevia filosofioita, ellei Elias Lönnrot olisi luonut Kalevalaa ja vaikuttanut suomen kirjakielen muotoutumiseen, ja ellei tämän innoittamana olisi 1900-luvun vaihteessa syntynyt suurta kansallista taiteen kukoistuskautta, mikä ratkaisevasti vaikutti suureen kansalliseen herätykseen.

Suuremmat kulttuurilaitokset eivät niin pienessä maassa kuin Suomessa voi millään toimia yksityisin varoin eivätkä lahjoitusten ja sponsoritukien turvin, kuten on usein ehdotettu. Suurilla sponsorituilla voi olla paradoksaalisesti jopa negatiivinen vaikutus kunnallisiin avustuksiin; jos jonakin vuonna saadaankin ylimääräistä rahaa sponsoreilta, kaupunki voi samalla summalla vähentää omaa avustustaan laitokselle. Kun sitten jatkossa sponsorituki loppuu, laitos on suurissa vaikeuksissa, koska kerran pudotettua kunnallista avustusta on todella vaikea nostaa entiselleen.

Myös parhaillaan käynnissä oleva valtionosuusjärjestelmän muutos merkitsee VOS-laitoksille suuria huolia. Tämänhetkisen esityksen mukaan VOS-avustuksia voitaisiin myöntää enintään kolmeksi tai kuudeksi vuodeksi kerrallaan, minkä jälkeen jokaisen avustuksen saajan pitäisi hakea sitä uudelleen. Seurauksena on laitosten toimistoissa vain lisää byrokratiaa, ja erityisesti monet pienemmät laitokset joutuvat elämään koko ajan ikään kuin löysässä hirressä, koska ei ole takeita, jatkuuko valtionapu enää myönnetyn ajan jälkeen.

Ainoa tapa saada uusia toimijoita pysyvän valtionavun piiriin olisi se, että valtion kulttuuribudjettia kasvatettaisiin huomattavasti. Valtionbudjetissa olisi kyllä runsain määrin kohteita, joista rahaa voitaisiin siirtää kulttuurille, yhtenä vaihtoehtona ovat esimerkiksi yritystuet tai maataloustuet sellaisille maatalousyrityksille, jotka jo ilman tukiakin tuottavat isot voitot.

Ja miksi rahapulaa valittava Opetus- ja kulttuuriministeriö haluaa tukea 18 miljoonalla eurolla Tampereen rautatieaseman ylle suunniteltavaa suurta stadion- ja toimistokompleksia, varsinkin kun tuen perusteet ovat Suomen Kuvalehden selvityksen mukaan paljastuneet paljolti tuulesta temmatuiksi?

Tätä kirjoitettaessa näyttää siltä, että Kokkolassa kaupungin päättäjät tulivat järkiinsä, kaupunginjohtajan esitystä ei sellaisenaan olla hyväksymässä, jolloin kamariorkesteri selviäisi vain 9000 euron kaupungin tuen vähennyksellä yli 90.000 euron sijaan. Herää kuitenkin kysymys, mistä on alkanut siitä näitä saneeraajakunnallispoliitikkoja, joilla ei ole todellista käsitystä siitä, mitä heidän ehdottamansa leikkaukset merkitsevät kaupungin koko henkisen elämän ja asukkaiden viihtyvyyden kannalta.

Pitäisiköhän kaupunginjohtajien toimenkuvan kriteereissä korostaa ensisijaisesti yleissivistystä ja kulttuurin tuntemusta ja vasta sen jälkeen talousosaamista?

Kalevi Aho

***
Syyskuu 2017

Minna Lindgren: MITÄ ON MENESTYS

 

Menestyksen mittareita etsittiin somessa ja Helsingin Sanomissa, kun toimittaja erehtyi sanomaan ulkomailla asuvaa kuvataiteilijaa kansainvälisesti menestyneeksi. Tunnekuohusta käynnistynyt keskustelu oli kiinnostava. Siinä pohdittiin taiteilijan menestystä ja kansainvälisyyttä. Ikään kuin kansainvälisyys olisi jotain Suomen ulkopuolella tapahtuvaa.

Sibeliuksen menestystä ei ole Suomessa kyseenalaistettu. Hänen musiikkiaan soitetaan meillä ja muualla niin paljon, että lastenlastenlastenlapsillakin on voita leivän päällä, ja moni hänen jälkeensä tullut säveltäjä on tuntenut olevansa jättiläisen varjossa. Mutta mitä paljastaa hänen päiväkirjansa? Loputonta huolta oman taiteen unohtumisesta.

Kukaan Suomen Säveltäjien yli 200 jäsenestä ei haaveile Sibeliuksen menestyksestä. Se ei johdu musiikista, vaan politiikasta, yhteiskunnasta ja ajasta. Enemmän kuin lahjoista ja ahkeruudesta, menestys riippuu siitä, milloin ja missä ihminen sattuu elämään.

Kun Suomen Sinfoniaorkesterit ja Suomen Säveltäjät löivät voimansa yhteen Sibeliuksen juhlavuonna saadakseen 15 kantaesitystä orkestereille Suomen juhlavuoteen, hanke ei oikein kiinnosta mediaa. Niin tottuneita olemme kotimaisiin kantaesityksiin. Ja tosiaan, tänä vuonna Suomessa kuullaan noin 150 kantaesitystä. Liekö lyhyen historiamme ennätys.

Sibeliuksen seuraajilla menee siis hyvin. Heitä on enemmän kuin koskaan, heillä on hyvä koulutus, aiempaa enemmän työtä ja heidän musiikkiansa soitetaan. Monilla orkesteritilaus on vain yksi vuoden kantaesityksistä. Oletettavasti joku soittaa jossain myös aiemmin sävellettyjä teoksia. Sävellyksiä on taltioitu, ja netissä niiden äärelle voi hakeutua missä tahansa maailmassa.

Yhä enemmän säveltäjät tekevät jotain muutakin kuin säveltävät. Pidän sitä positiivisena asiana, paluuna aikaan ennen Beethovenia, jolloin säveltäjä oli muusikko, kapellimestari, kriitikko ja opettaja, toisin sanoen monipuolinen musiikin ammattilainen. Säveltäminen ei ole eriytynyttä neronleimahdusten takomista.

Hyvää on sekin, että ei ole olemassa tunnistettavasti suomalaista musiikkia. Suomalaiset säveltäjät ovat vihdoin vapaita koulukunnista, dogmeista ja kirjoittamattomista säännöistä. Orkestereiden kantaesityksissä teosten lähtökohtia ovat olleet tekno, barokki, Raamattu, jazz, kansamusiikki, työkalut, luonto, New Age, säveltäjän itsenäisyys, Ilja Repin, hiljaisuus, mikrointervallit, Linnunradan käsikirja liftareille, taiteen ja teknologian luova suhde – ja Sibelius. Teosten nimikirjo syleilee koko maailmaa sinfoniasta ja konsertoista otsikoihin millä tahansa kielellä.

Uudenlainen vapaus taiteessa liittyy myös genrerajoihin ja kysymykseen kansallisesta tai kansainvälisestä. Ne olivat ennen tiukasti rajattuja lokeroita. Mutta oma aikamme ei onneksi enää tiedä, missä menevät rajat kevyen ja vakavan tai suomalaisen ja kansainvälisen välillä. On vain musiikkia.

Menestys ei liity kansainvälisyyteen eikä kotipaikkaan. Taiteilijalla ei ole kansallista tehtävää, vain omansa. Kiinnostava taiteilija on lähtökohtaisesti kansainvälinen. Ja jos taiteilijalla on mahdollisuus toteuttaa itseään, hän on myös lähtökohtaisesti menestynyt.

15 menestystarinaa Suomen orkestereiden ohjelmistossa sarjassa ”Sibeliuksen seuraajat”

******

Konserttipoimintoja menneisyydestä, sekä kokoelma musiikkiaiheisia postikortteja, Jarmo Jähi
Kymisinfoniettalaisten blogi, sooloja lavan takaa
Syötävät sävelet, Klassista musiikkia ja ruokaa käsittelevä blogi: musiikillisia reseptejä, juttua historiallisten säveltäjien gastronomisista mieltymyksistä sekä ruuista, jotka liittyvät klassiseen musiikkiin.
Muut asiat, Hannu Pohjannoron säveltäjäblogi
Taiteen edistämiskeskuksen blogi, taideneuvoston jäsenet kirjoittavat
Miten orkesterit ottavat vastaan lapsikuulijat: Anna Eveliina Hännisen blogi Rondo Classicissa
Jyväskylä Sinfonian kapellimestarit 1970-2014, Jarmo Jähi
Juginploki, sellisti Jukka Rautasalo pohtii ja kirjoittaa
Slipped Disc, Norman Lebrecht on shifting sound worlds
Lakka ry. Lapin kamariorkesterin kannatusyhdistyksen blogi
Kulttuuria kaikille - Blogi
Your gateway to the classical music and opera world in Asia & more, with inside stories, Rudolph Tang.
Kuka omistaa musiikin, Pekka Gronow, etnomusikologi, kirjoittaa tekijänoikeuteen ja musiikkiin liittyvistä aiheista
Kirjoituksia säveltäjän työstä ja vähän muustakin elämästä, säveltäjä Pasi Lyytikäisen blogi
Off The Record, säveltäjä Osmo Tapio Räihälän blogi
Herrasmiehen päiväkirja, Janne Koskinen kirjoittaa klassisesta musiikista
Amfionin päiväkirjat
RondoClassicin blogit
Kulttuuria Turussa
Säveltäjät Tampere Biennalen sivulla, mukana mm. Kaija Saariaho, Olli Virtaperko...
Jaakko Kuusisto Blog, viulisti, kapellimestari, säveltäjä
Nuotiston vierestä, Maritta Hirvonen, Tampere Filharmonian intendentti vuoteen 2012 asti
From the Orchestra Library, Karen Schnackenberg, Chief Librarian of the Dallas Symphony Orchestra
Hannu Linnun blogi, Hannu Lintu toimi blogia kirjoittaessaan Tampere Filharmonian ylikapellimestarina tekee aktiivista kansainvälistä kapellimestariuraa.
Sibelius-Akatemian nuotiston blogi, kirjoittajat ovat pääosin kirjaston henkilökuntaa, mutta myös käyttäjät ovat tervetulleita kirjoittajiksi.
Sasha Mäkilän blogi, Sasha Mäkilä toimii Mikkelin kaupunginorkesterin ylikapellimestarina
Risto Niemisen blogi, Risto Nieminen bloggaa Lissabonista
Mika Kareksen blogi, oopperalaulaja Mika Kares
Paula Nurmentauksen blogi, toimittaja Paula Nurmentaus
Jonas Rannilan blogi, Sibelius-Akatemian opiskelija, musiikin sekatyömies