KUUKAUDEN BLOGI
Huhtikuu 2018
.jpg)
Taina Riikonen: Taiteessa arvokkainta on sen hyödyttömyys
Taiteen rahoittamista pyritään perustelemaan
välinearvolla ja panos-tuotos –logiikalla, vaikka taiteen elinehto on sen hyödyttömyys. Hyötyajattelu on uhka taiteen sisällöille.
Taiteen
itseisarvosta puhutaan julkisessa keskustelussa harvoin. Sen sijaan puhutaan
taiteen välinearvosta, kuten
hyvinvointitaiteesta. Pari vuotta sitten YLE uutisoi, että hyvinvointitaiteen
rahoitus voimistuu Suomessa.
Asia esitettiin ”luonnollisena ja järkevänä kehityksenä” rahoitusta jakavan
virkamiehen suulla. ”Kehitys” on mitä ilmeisimmin jatkunut ,
sillä tämänhetkistä julkista taidekeskustelua leimaa välineellistä taidetta
markkinoiva konsulttikielinen myyntipuhe. Taiteen ainoa julkisesti tunnustettu
arvo on välinearvo: taiteesta saadaan
hyvinvointia, jotta jaksetaan tuottaa talouskasvua.
Kun arvot ja
asiantuntemus ovat hukassa, suositaan ratkaisukeskeisyyttä ja nopeita päätöksiä. Jopa kipeitä päätöksiä. Kun päättäjien tietämys ja
ymmärrys eivät tavoita sisältöjen
moninaisuutta, muutetaan rakenteita,
joissa sisältöjä tehdään.
Tätä kaikkea tekemisen meininkiä ohjaa tällä hetkellä kyseenalaistamaton
hyötyaspekti. Mutta taiteessa
arvokkainta on sen hyödyttömyys.
Meillä
taidetta arvotetaan fiktiivisillä hyvinvointivaikutuksilla ja matkailunedistämislaskelmilla,
joita tuottavat
erilaiset selvitystyöryhmät
raportteihinsa. Sivistymätön
yhteiskunta hallinnoi ja huseeraa: bisneskieliset
raportit korvaavat moniäänisen taiteen sisältö- ja arvokeskustelun. Näin taiteesta riisutaan sen moninaisuus
ja sisäinen ristiriitaisuus, sen erilaiset merkitykset, kuten aistimellisuus,
kaoottisuus, kriittisyys
ja esteettisyys.
Merkitysten
latistaminen hyödyn kieleksi
muokkaa myös taiteen
rahoitusta ja sisältöjä.
Taiteen hyödyttömyyden arvo hukkuu ”hyvinvoinnin” sokeaan
tavoitteluun. Tai matkailunedistämiseen, kuten Helsingissä
2020 järjestettävän taidebiennaalin tapauksessa. Julkista rahoitusta
profiloidaan ja päätösvaltaa etäännytetään
valtiollisesta politiikasta lisäämällä yksityistä ja säätiöpohjaista rahoitusta. Taiteen rahoituspäätökset tehdään panos-tuotos
-logiikalla ja sillä arvioidaan myös sisällöt.
Markkinaehtoisuuden
nimiin vannovat rahoittajat luovat kysynnän lain. He haluavat harvoin rahoittaa hyödyttömyyttä. Se on kuitenkin elinvoimaisen
taiteen elinehto. Ihmisarvoisessa yhteiskunnassa on oltava hyödyttömiä asioita monesta syystä, ennen muuta
siksi, että syntyisi laskelmoimattomia oheisseurauksia. Ympäristöfilosofi Allan Stoekl sanoo, että
yhteisöllisyyden ja pyhyyden
kokemukset liittyvät useimmiten asioiden
laskelmoimattomiin sivujuonteisiin, eivät sellaiseen toimintaan, jonka
päämäärät on tarkasti etukäteen
suunniteltu ja optimoitu.
Ilman yhteisöllisyyden ja pyhyyden kokemuksia
maailma muuttuu kolkoksi paikaksi elää. Yksilökeskeinen, äärimmilleen
viritetty kilpajuoksu tukahduttaa kyvyn ja halun toisen ymmärtämiseen,
empatiasta puhumattakaan.
Eriarvoisuus, syrjäytyneisyys ja suvaitsemattomuus lisääntyvät. Eläminen on
sitä, että yrittää itse
olla kuolematta. Jälkikestävää (post-sustainable) yhteiskuntamallia hahmotellut
Stoekl on niin radikaali,
että pitää luonnonresurssien jatkuvaa laskennallistamista tuhoisana ekokriisin
kannalta. Stoeklin mielestä
resurssiperustainen, hyödyllistävä
ja välineellistävä luontosuhde on jo itsessään ongelma, jota ei voi korjata
tyhjentävästi resurssien järkevällä jakamisella.
Jos
resurssiperustaisuus on haitallista luonnonvaroista puhuttaessa, eikö ole selvää, että taide tulisi
jättää kokonaan
totalisoivan hyötyajattelun
ulkopuolelle? Suomen Sinfoniaorkesterit ry.:n vuoden 2018 teema ”sinfoniaorkesterit
osana yhteiskuntaa” viittaa siihen, millaisia merkityksiä ja arvoja taiteelle
halutaan yhteiskunnassa
antaa. Toivottavasti tämä valittu teema voimistaisi myös hyödyttömän taiteen
vaalimista. Marginaalinen,
unohdettu ja tuntematon orkesterimusiikki on vähintään yhtä tärkeää kuin juhlittujen sankarisäveltäjien
hitit tai terveyssaarnaajien parantavaksi julistama musiikki.
Taiteessa
arvokkainta on sen hyödyttömyys. Tämän hyödyttömyyden syvimmät, ihmistä liikuttavat merkitykset
eivät ilmene numeroina. On uskallettava puhua taiteen kielillä, monimuotoisesti
ja sisuskaluja rouhaisevasti.
Taina Riikonen, Äänitaiteilija, filosofian tohtori
***
Maaliskuu 2018
Jari Hoffrén: Suosittelussa nykymusiikki
Uusi on kiinnostavaa ja innostavaa myös
musiikissa. Kokeilevatkin esitystavat ponnistavat historiasta, kuulijan tehtävä
on olla utelias ja ylittää silta vanhasta uuteen.
Uutuuksia nyt kaupoissa! Taas on kaikki (ainakin hitusen) paremmin! Nyt
ratkeaa tuokin ongelma, siitä toisesta puhumattakaan. Pääsee taas entistä
puhtaammassa ja tyylikkäämmässä asussa entistä nopeammin ja automaattisemmin
töihin - tai kauppaan. Kokee olevansa ajan hermolla. Naapurikateuskin taisi
juuri vilahtaa verhon heilahtaessa kevyesti.
Uuden taidemusiikin (alan katukielellä "nykkärin” tai
tanssitaiteilijoita seuraillen "nykärin”) tapauksessa odotusarvot ovat
kuitenkin toiset. Toki nopeammin, puhtaammin, kovemmin, aidommin, kauniimmin,
ehdottomasti mistään kauniista piittaamatta, ainutlaatuisen tyylikkäästi,
ihanan pehmeästi jne. voivat olla kelpo tavoitteita taiteessakin. Lisäksi ja
valitettavasti myös nykymusiikille käy liian usein kuten turhaksi
osoittautuvalle tavaralle - sitä käytetään pahimmillaan vain kerran ja
heitetään sitten pois.
Yhtä kaikki, mitä nykymusiikin "uusi” on? Voiko tai saako siltä odottaa
jotakin? Onko siitä mitään hyötyä? Ainakin nykytaiteen ja musiikin rahoitusta
perustellaan milloin henkisellä kasvulla, vireydellä ja muilla hyvinvointivaikutuksilla,
milloin osoittamaan kansakunnan edustajien luomisvoimien ponnekkuutta ja
ainutlaatuisuutta. Musiikin kielellä (joidenkin mielestä mitä kiinnostavin
ilmaisu, joidenkin mielestä käsitteellinen sekaannus ja hölynpölyä) koetetaan
puolestaan ilmaista jotakin ajankohtaista, tai sitten kestävämpää. Silloin
kuvataan tai tulkitaan elämän ilmiöitä, merkityksellisiksi tai yhteisiksi
oletettuja kokemustiloja sekä akustisen todellisuuden kummallisia sattumuksia.
Sävel- ja ääniteoksiin kiedotut arkiset tarinat, nykyelämän tragediat,
yhteiskunnalliset epäkohdat, hetken helpotusta luovat triumfit, mitä
erilaisimmat abstraktiot, kaiken tyyppiset äärimmäisyydet ja oudoimmat
omalakiset maailmat etsivät kuulijoitaan ja ymmärtäjiään.
Uusi yllättää joskus myös tuoreina, kokeilevina esitystapoina, joissa
perinteisiksi leimatut taidemuodot tanssivat keskenään, joskus kuin
(tarkoituksellisesti) toistensa varpaille astuen. Uusia esitystapoja rikastavat totutusta poikkeavat
soitto- ja laulutavat, joita niiden monipuolistuessa kutsutaan myös jatketuiksi
äänenmuodostustavoiksi. Värähtelevät jouset ja ihmiskeho sekä putkien läpi
virtaava ilma saavat seurakseen paitsi koputteluja ja naputteluja, rahinoita ja
kihinöitä sekä eleitä, ilmeitä ja asentoja, myös mitä mielikuvituksellisimpia
esineitä, jotka tulisi ymmärtää soittimiksi.
Teknologia on uutuuksineen tietenkin kuvassa mukana. Elektroninen,
nykyisin käytännössä digitaalinen musiikin ja/tai äänen käsittely on
arkipäivää. Orkesteri tai osa siitä voi soittaa itselleen, jolloin sen hetki
sitten soittama musiikki palautuu tällä hetkellä soitettavan osuuden
seuralaiseksi tai myös improvisaation kohteeksi. Esiintyjistä tuleekin yhä
useammin säveltäjiä. Tekniikka somistaa myös esitystiloja virtuaalisiksi
3D-näyttämöiksi, joissa digitaaliset esiintyjät sekoittuvat todellisiin,
paikalla oleviin kollegoihinsa.
Erikoisuuden tavoittelua? Huomionkipeyttä? Provokaatiota? Pikemminkin ja
enimmäkseen kuitenkin ihmiselle tyypillistä ikuista, sinnikästä ja joskus kujeilevaakin
etsintää. Tekijälle, esittäjälle ja kuulijoille uusi on aina uutta, mutta
kaikilla heillä on myös historiansa, jota vasten uusi koetaan ja josta se
ponnistaa. Tässä on uuden musiikin ymmärtämisen siemen. Sitä ruokkii asiaan
paneutuneiden sitoutuminen, säveltäjien yksinäinen rohkeus pyrintöjensä
vilpittömyydessä ja esittäjien ennakkoluulottomuus. Meillä Suomessa olosuhteet
ovat mitä mainioimmat, kiitos säveltäjien, monipuolisten esityskokoonpanojen ja
kapellimestareiden omistautumisen. Tämä kaikki yhdistettynä korkeaan
ammattitaitoon ja laatutietoisuuteen rakentaa siltaa vanhan ja uuden välille.
Sillan ylittäminen jää kuulijalle, joka toivon mukaan osoittautuu omalta
osaltaan ennakkoluulottomaksi ja uteliaaksi kuuntelijaksi.
Jari Hoffrén on
kulttuurituotannon lehtori Humanistisessa ammattikorkeakoulussa ja harrastaa
parantumattomasti konserttielämyksiä.
***
Helmikuu 2018
.jpg)
Moneen muuhun maahan verrattuna suomalainen vos on poikkeus, joka perustuu valtion ja kuntien yhteistyöhön. Uudistuva rahoitusjärjestelmä haastaa taidelaitokset pohtimaan omaa tehtäväänsä.
Ehdotus
kulttuurin valtionosuusjärjestelmän uudistamiseksi luovutettiin ministeri Sampo
Terholle 17.1.2018. Ilma on sakeana väitteitä, oletuksia ja huolia. YLE:n
toimittaja Jonni Aromaa ehti kommentoida jo samana iltana, että uudistus suosii
suuria instituutioita. Näyttelijäliitto puolestaan näkee vos-teatterit uudistuksen häviäjinä.
Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton mukaan uudistus tarkoittaa teatteri-,
tanssi- ja sirkusalan kannalta suuria huononnuksia – huolimatta siitä, ettei yksikään
sirkus ole vos-rahoituksen piirissä (sic!).
Toistaiseksi vaikuttaa siltä, että useimmat kommentaattorit eivät ole itse lukeneet
muistiota kokonaan, saatikka ajatuksella. Sen sijaan mediatilaa ovat saaneet
muutamat yksityiskohdat, eriävät mielipiteet ja se, mitä joku toinen on asiasta
kertonut. Ja kuten tapana on, suurinta ääntä itsestään pitää teatteriala.
Musiikin puolelta on kuulunut vähemmän.
On monenlaista lainsäädäntöä. Erityisesti sosiaalioikeudessa korostuu välineellisyys: tavoitellaan suunniteltuja vaikutuksia jakamalla täsmällisesti määriteltyjä etuja tietyille henkilöille. Janan toista päätä edustaa sääntely, joka tarjoaa ainoastaan kehikon, jonka puitteissa henkilöt itse valintojaan tekevät. Vapaus ja yhteiset pelisäännöt korostuvat ennalta määrätyn lopputuloksen sijaan.
Vos-uudistuksessa on otettu hienoinen askel kohti jälkimmäistä ajattelutapaa. Lakitekstistä poistuvat sellaiset käsitteet kuin orkesteri, teatteri, tanssi ja sirkus. Ei ole eduskunnan asia päättää, millä tavalla taidetta esitetään. Ja koska uusi laki ei tunnista eri taiteita nimeltä, ei ns. rahoituslaissakaan erotella, paljonko jokin taide maksaa. Puhumattakaan, että lainsäätäjä puuttuisi siihen, kuinka paljon tiettyä taidetta esitetään.
Valittu lähestymistapa on ollut pettymys joillekin sellaisille tahoille, jotka kokevat olevansa rahoituskatveessa. Oli toivottu vahvempaa puuttumista toimijoiden vapauteen. Haluttiin, että valtio määrätietoisemmin sääntelee eri taiteenalojen ja tuotantotapojen asemaa – kauhallinen pois teattereilta, orkestereilta ja kunnallisilta taidelaitoksilta, kaksi kauhallista lisää tanssille ja kiertuetoiminnalle.
Vaikka eduskunta ottaisi etäisyyttä, joku valtion rahoista aina päättää. Uudessa järjestelmässä ministeriön merkitys kasvaa. Aika näyttää, kuinka se uuteen rooliinsa asettuu. Onhan ministeriö tähänkin saakka ollut haluton käyttämään kaikkea sille suotua harkintavaltaa ja vetäytynyt mieluusti seremoniallisen objektiivisuuden suojaan.
Maailmalla tapana on, että valtio, alueet ja kunnat rahoittavat kulttuurin eri lohkoja tahoillaan. Yksi vastaa orkestereista, toinen musiikkikoulutuksesta jne. Valtion ja kuntien yhteistyöhön perustuva suomalainen vos-järjestelmä on tässä vertailussa poikkeus. Se haastaa pohtimaan, mikä on vos-rahoitusta nauttivan taidelaitoksen tehtävä. Onko orkesteri ytimeltään neuvolaan rinnastettava julkisen peruspalvelun tuottaja? Vai onko se olemassa tehdäkseen parasta mahdollista taidetta taiteen omista lähtökohdista käsin koko maailmalle?
Vastauksia lienee yhtä monta kuin orkestereitakin, ja ne sijoittunevat jonnekin edellä kuvattujen ääripäiden väliin. Yksi vos-uudistuksen tavoitteista on ollut tarjota valtiolle sellainen työkalupakki, jolla se vastaa alati monimuotoistuvan kentän tarpeisiin. Myös valtion omat kulttuuripoliittiset tavoitteet ovat toiset kuin nykyjärjestelmää perustettaessa 90-luvulla.
Edellä esitetystä seuraa, että vos-rahoitusta nauttivan orkesterin ja sitä ylläpitävän kunnan tms. oman tahdon tulee olla kirkas. Kysymys ei ole siitä, että jokaisen pitäisi erikoistua. Mutta jokaisen pitää osata perustella itselleen ja yleisölleen, mikä on meidän erityinen tehtävämme, miksi juuri me olemme olemassa ja miten se vaikuttaa meidän valintoihimme.
Veli-Markus Tapio
Erityisasiantuntija
Suomen Kulttuurirahasto
Olen viettänyt kohta kaksi kuukautta Washington DC:ssa ja viihdyn mainiosti. Kotoisen tuntuinen, helposti käveltävä DC on ystävällinen amerikkalainen kaupunki, johon kaikki ovat tulleet ”töihin”. Täällä suhtaudutaan asioihin vakavasti ja jonninjoutavia keskusteluita en ole käynyt lainkaan. Keskusteluissa päädytään suoraan Pohjois-Korean ydinaseisiin, eri näkemyksiin Jerusalemin pääkaupunkiasemasta, (luonnollisesti) Trumpin politiikkaan tai #metoo-kysymyksiin. Kaikki ovat oikeasti asiantuntijoita ja kukaan ei ole täältä – on jollain tavalla kun olisi kesäleirillä superlahjakkaiden ja syvällisesti asioihin paneutuvien huippuammattilaisten kanssa.
Täällä ollessani valmistelen kirjaa työnimikkeellä Musik för en bättre värld. Siinä tarkastelen yhdessä upeiden suomalaiskollegoiden kanssa klassisen musiikin transformatiivista vaikutusta maailmassa. Mutta siitä enemmän joskus toiste.
Washington DC sijaitsee monen upean kaupungin lähellä ja niinpä olen saanut kokea konsertteja niin New Yorkissa, Philadelphiassa, kuin kohta Baltimoressa. DC:ssä sijaitseva Kennedy Center on yksi tämän maan suurimmista kulttuurikeskuksista ja sen hulppeat jättisalit ansaitsevat kaiken mahdollisen kiitoksen siitä panostuksesta, jota kulttuuriin on aikanaan laitettu.
Kuitenkin huolestun kun käyn siellä. Lähes sataprosenttisen vitivalkoinen harmaapäinen yleisö spurttaa rollaattorin kanssa paikalle, nauttii väliaikakahvinsa muulta yleisöltä suljetuissa lahjoittajien baareissa ja suuntaa takaisin kotiin mustassa Cadillacissa. Salissa täyttöaste on ehkä 60 % ja tunnelma on sen mukainen. Suomessa usein haastetaan puhumaan musiikin yleisöistä ja miten klassinen musiikki on kuolemassa, mutta ensikäden tiedolla voin sanoa että esim. Turussa, jossa viisi vuotta vaikutin, asia ei suinkaan näytä huonolta. Päinvastoin, nuoria on yleisössä enemmän kuin pitkään aikaan ja monet ovat löytäneet vaikka elokuvamusiikin konsertista Carmina Buranan kautta myös ns. "tavallisen” sinfoniaohjelmiston pariin.
Mutta täällä DC:ssä puheet kuolemasta eivät ole liioiteltuja. Kansakunnan ylpeydeksi luulemani National Symphony Orchestran markkinointi on vanhanaikaista ja tuntuu puhuttelevan ainoastaan jo asiaan vihkiytyneitä. Sinällään ihastuttavan kapellimestarin Gianandrea Noseda valokuvien käyttö markkinointikampanjan ytimenä on outoa (erityisesti kun kuvat eivät ole oivaltavia) ja itse orkesterista ei oikeastaan saa minkäänlaista kuvaa salin sisällä tai sen ulkopuolella. Koko touhua leimaa steriili etäisyys. Tällä, myönnettäköön hyvin lyhyellä kokemuksella NSO:sta sanoisin, että heillä on suuri tarve uudistua. He yhdessä monen muun amerikkalaisen orkesterin kanssa kamppailevat relevanssistaan ja se on, ainakin osittain, itseaiheutettua.
Vuosi vuodelta konserttilippujen hinnat nousevat. Henkilökunnan määrä taloissa on valtava koska tärkein yksittäinen tehtävä on kerätä miljoonia dollareita rikkailta tutkijoilta - ei musiikki. Tällainen ihmisten sponsoroima toiminta voi toki olla mahtavaa, mutta kun se pieni, rikas, sisäpiiriin itsensä kokeva tukijajoukko koko ajan pienenee ja entistä enemmän valikoituu, on vaarana että kohta ei ole ketään jäljellä. Miksi sitten syytän orkestereita itseään? Rakennamme itse yhteiskuntaamme, ja tekemillämme valinnoilla luomme myös ympäristömme. Täällä priorisoidaan yksilön vapautta ja valintoja. Verokannustimien takia yksilöllä on hyvin suuri valta, jos hänellä on rahaa. Siispä rahaa ratkaisee, kaiken.
Täällä ollessani olen joutunut toteamaan, että minä rakastan veroja. Minä rakastan sitä, että eläkeläinen voi käydä kuluttamassa Turun konserttitalon jo kuluneita penkkejä 16 euron hintaisella lipulla. Minä rakastan sitä, että opiskelija voi pölähtää paikalle konserttipäivänä alle bussilipun hinnalla ja kokea maailman huippuesiintyjiä kotikaupungissaan. Minä rakastan sitä, että monet esitykset striimataan ilmaiseksi kaikille. Minä rakastan sitä, että RSO:sta voi nauttia tuon tuosta niin telkkarissa kuin autoradiossa. Minä rakastan sitä, että me emme ole rakentaneet laitoksiimme hallituksia ja neuvottelukuntia joita palvelemme enemmän kuin musiikkia ja joiden vaikutusvallasta olemme riippuvaisia.
Paikallinen luottamusmiehistä koostuva kulttuurilautakunta voi kyllä tuntua joskus raskaalta kuormalta, mutta pääasiassa Suomessa luotetaan pieniin ja tehokkaisiin kulttuuriorganisaatioihin ja annetaan kulttuurin maksaa, näkyä ja olla saatavilla kaikille. On hyvä tulla suureen maailmaan näkemään että kotona on asiat monelta osin hyvin.
***
Marraskuu 2017
Ilman suurempaa meteliä on Suomen 100-vuotisjuhlahumun keskellä meneillään
ennätyssyksy uuden suomalaisen musiikin suhteen. Uudet sävellykset eivät enää
synny taiteilijan pakottavasta tarpeesta pöytälaatikkoon, vaan ideaalitilanteessa
teoksella on tilaaja, joka myös maksaa ja sitoutuu esittämään tilauksensa.
Suomen sinfoniaorkesterit ry:n vuosikertomuksessa luetellaan vuoden aikana
Suomessa kuullut kantaesitykset. Lista on ollut monena vuonna komeaa luettavaa,
mutta tänä vuonna siitä tulee erityisen muhkea. Suomen Sinfoniaorkesterit ry ja
Suomen Säveltäjät ry:n Sibelius-rahasto toteuttivat useita merkkivuosia
juhlistavan Sibeliuksen seuraajat -yhteistyöhankkeen, jonka turvin maan orkesterit ovat tilanneet yhteensä 15
uutta teosta. Hanke toteutettiin Suomen Kulttuurirahaston tuella. Suurin osa uusista
teoksista on kuultu syyskaudella, viimeisen vuoro on itsenäisyyspäivänä
Lahdessa.
Tilastojen mukaan Suomen Sinfoniaorkesterit ry:n jäsenet kantaesittivät vuonna
2015 yhteensä 102 sävellystä, niistä kotimaisten säveltäjien teoksia oli 87.
Vuonna 2016 vastaavat luvut olivat 78/59. Ilahduttavaa on se, että sävellyksiä
tilataan, sekä erityisesti se, että tilaajina eivät ole yksinomaan suurten
kaupunkien suuret orkesterit, vaan kantaesityksiä kuullaan maan joka kolkassa erikokoisten
yhtyeiden soittamina. Mutta mitä uutuuksille tapahtuu kantaesitysten jälkeen?
Säveltäjä Kai Nieminen kirjoitti Sibeliuksen seuraajat -hankkeeseen jousikvarteton
Meri-Lapin jousikvartetin ja Savonlinnan orkesteriyhdistys ry:n
yhteistilauksesta. Hänen mukaansa yhteistilaus on säveltäjän kannalta maukas: ”Uusi kvartetto sai heti tuoreeltaan
seitsemän esitystä jokseenkin peräkkäin, kantaesityksen ja kolme muuta esitystä
sekä Kemin että Savonlinnan seudulla.”
Yhteistilauksen tekivät myös Saimaa Sinfoniettaksi
yhdistyneet Mikkelin ja Lappeenrannan kaupunginorkesterit, jotka näin saivat
teoksen itseään suuremmalle orkesterille. Yhteistyö on hyvä keino tässäkin
suhteessa: yhdessä tilattu ja soitettu teos monipuolistaa orkesterin
kokoonpanoa, mikä on ilo sekä säveltäjälle että muusikoille, ja tuo vaihtelua tilaajien
ohjelmistoon.
Sävellyksen tilaaminen on iso satsaus
orkesterilta. Musiikin ja
musiikkikulttuurin kehittyminen edellyttää uusia teoksia, jotka heijastavat
omaa aikaansa. Erityisen tärkeätä se on tällaisina murrosaikoina, jolloin
maailman suunta on monille vaikeasti hahmotettava asia. Taide reagoi ajan
henkeen, peilaa yhteisiä tuntoja ja parhaimmillaan ennakoi muutoksia. Jokainen
sävellystilaus on kulttuuriteko.
Yhteistilaukset ovat yleinen käytäntö musiikkielämässä.
Niiden kautta syntyy myös kansainvälisiä yhteyksiä orkestereiden, konserttitalojen
tai festivaalien välillä. Tilauksen kustannukset jaetaan, ja se, joka saa kantaesityksen,
maksaa yleensä jonkun verran muita enemmän. Mutta ennen kaikkea uudelle teokselle
tulee heti useita esityksiä ja enemmän kuulijoita.
Usein tilausteoksella on karumpi kohtalo. Orkestereiden nuotistoissa
pölyttyy lukemattomia kantaesityksen jälkeen unohtuneita teoksia. Osa ehkä syystä,
mutta ihan varmasti moni aivan turhaan. Ohjelmistoihin voisi löytyä hienoja unohtuneiden
helmien uudelleen tulemisia, kun aika ajoin kaivettaisiin esiin vuosien
varrella tilattuja teoksia. Ehkä tilatun teoksen voisi heti sen valmistuttua
sijoittaa ohjelmiin myös seuraaville kausille. Teos ei soittamisesta kulu,
päinvastoin.
Sibeliuksen seuraajat -hankkeen sävellyksistä osa on jo menossa kohti
seuraavaa esitystä, mikä on erinomainen jatko hankkeelle. Hanke on tuottanut
erilaisille kokoonpanoille ja genreille elinvoimasta suomalaista musiikkia, jonka
toivoisi soivan usein ja eripuolilla maata. Orkesterit ovat mestareita verkostoitumaan
ja tekemään yhteistyötä monin tavoin. Tilausteosten osalta mahdollisuuksia on
vaikka kuinka. Orkesteripäivien kahvipöytäkeskusteluissa oman orkesterin
tilausaarteita voi kehua kollegalle. Piste sille, joka saa naapurin innostumaan
ja tilausteokselle pitkän elämän.
Hannele Eklund ©Maisteriviestintää
***
Lokakuu 2017
Eri puolilta Suomea on kantautunut viime
viikkoina ikäviä kulttuurin rahoitusta koskevia uutisia. Kokkolan uusi
kaupunginjohtaja esitti, että Kokkolan kaikilta taidelaitoksilta, myös
Keski-Pohjanmaan Kamariorkesterilta supistettaisiin peräti 10 prosenttia kaupungin
avustusta, mikä pahasti rampauttaisi Kokkolan kulttuurielämää. Kamariorkesterin
kohdalla tämä tuntuu erityisen käsittämättömältä, sillä onhan orkesteri
Kokkolan ylivoimaisesti valovoimaisin ja kansainvälisesti tunnetuin
taidelaitos. Helsingissä puolestaan UMO-orkesteri on ollut pahoissa
talousvaikeuksissa avustusten vähenemisen takia.
Eikä ole niin kauan siitäkään, kun
Lappeenrannassa pari kunnallispoliitikkoa esitti koko kaupunginorkesterin
lakkauttamista, jotta niillä rahoilla saataisiin muutamat sisäilmaongelmista
kärsivät koulut korjatuiksi. Kuopiossa puolestaan eräs kaupungin johtomiehistä
esitti joku vuosi sitten yhtenä vaihtoehtona Kuopion kaupunginorkesterin
huomattavaa supistamista tai jopa lopettamista.
Säästökohteena on ollut myös nuorten
musiikkitoiminta siitä huolimatta, että juuri soittaminen on kaikkein
parhaimpia henkisesti ja sosiaalisesti kehittäviä nuorten harrastusmuotoja.
Valtakunnallisen nuoriso-orkesteri Vivon koko toiminta saattaa loppua kokonaan,
koska valtio on määritellyt uudet kriteerit, jolla nuorisotoimintaan myönnetään
määrärahoja, eikä Vivo enää sovikaan näihin kriteereihin. Suomalaisen
viulunsoiton kehdossa Kaustisella yritettiin lopettaa ainutlaatuisen
menestyksekäs Näppärit-toiminta, joilla lapset saadaan kansanmusiikin ja
samalla yleensä musiikin harrastamisen piiriin. Seinäjoella on jo lopetettu
musiikkilukio.
Kulttuurin leikkaustoimenpiteitä
ehdotetaan kaikkialla samoin perustein: kaupunkien talous on ahdingossa,
jolloin aletaan säästää siitä, minkä kuvitellaan olevan taloudellisesti
tuottamattominta, eli usein juuri kulttuurista. Ihanteeksi on monella taholla
tullut, että kaupunkeja ja kuntia pitäisi johtaa kuin liikeyrityksiä.
Kaupungit eivät ole kuitenkaan firmoja,
sillä eihän kaupunkiorganisaation tarkoituksena ole firmojen tavoin tuottaa
voittoa osakkeenomistajille. Kunnallispolitiikan tehtävänä on luoda kaupunki,
jossa asukkaat viihtyvät, jossa ovat hyvät kunnalliset palvelut ja riittävästi
myös henkisiä pyrintöjä asukkaiden virkistykseksi. Kaupungista josta kulttuuri
eliminoidaan, tulee ennen pitkää henkisesti kuollut ja näivettyvä.
Kun maahamme luotiin kunnallista
orkesteri- teatteri ja museojärjestelmää, kunnat ja kaupungit olivat nykyistä
paljon köyhempiä, mutta silloiset kunnanisät olivat viisaampia; he ajattelivat,
että asukkaille pitää antaa mahdollisuus kokea kotikaupungissaan omin voimin
toteutettuna hienointa ja arvokkainta, mitä ylipäänsä on länsimaisessa
kulttuurissa luotu. Tuolloiset päättäjät osasivat nähdä kauaskantoisemmin, mikä
on tärkeä vetovoima- ja viihtyvyystekijä kaupungille.
Nykyään monet poliitikot eivät anna enää
vastaavaa arvoa sivistykselle ja kulttuurille. On kuitenkin aivan selvä asia,
että juuri kulttuuri on yhteiskuntaa koossapitävä voima. Koko Suomea
itsenäisenä valtiona ei olisi olemassa, ellei Keski-Euroopasta olisi omaksuttu
kansallisuusaatetta tukevia filosofioita, ellei Elias Lönnrot olisi luonut
Kalevalaa ja vaikuttanut suomen kirjakielen muotoutumiseen, ja ellei tämän
innoittamana olisi 1900-luvun vaihteessa syntynyt suurta kansallista taiteen
kukoistuskautta, mikä ratkaisevasti vaikutti suureen kansalliseen herätykseen.
Suuremmat kulttuurilaitokset eivät niin
pienessä maassa kuin Suomessa voi millään toimia yksityisin varoin eivätkä
lahjoitusten ja sponsoritukien turvin, kuten on usein ehdotettu. Suurilla
sponsorituilla voi olla paradoksaalisesti jopa negatiivinen vaikutus
kunnallisiin avustuksiin; jos jonakin vuonna saadaankin ylimääräistä rahaa
sponsoreilta, kaupunki voi samalla summalla vähentää omaa avustustaan
laitokselle. Kun sitten jatkossa sponsorituki loppuu, laitos on suurissa vaikeuksissa,
koska kerran pudotettua kunnallista avustusta on todella vaikea nostaa
entiselleen.
Myös parhaillaan käynnissä oleva
valtionosuusjärjestelmän muutos merkitsee VOS-laitoksille suuria huolia.
Tämänhetkisen esityksen mukaan VOS-avustuksia voitaisiin myöntää enintään
kolmeksi tai kuudeksi vuodeksi kerrallaan, minkä jälkeen jokaisen avustuksen
saajan pitäisi hakea sitä uudelleen. Seurauksena on laitosten toimistoissa vain
lisää byrokratiaa, ja erityisesti monet pienemmät laitokset joutuvat elämään
koko ajan ikään kuin löysässä hirressä, koska ei ole takeita, jatkuuko
valtionapu enää myönnetyn ajan jälkeen.
Ainoa tapa saada uusia toimijoita pysyvän
valtionavun piiriin olisi se, että valtion kulttuuribudjettia kasvatettaisiin
huomattavasti. Valtionbudjetissa olisi kyllä runsain määrin kohteita, joista
rahaa voitaisiin siirtää kulttuurille, yhtenä vaihtoehtona ovat esimerkiksi
yritystuet tai maataloustuet sellaisille maatalousyrityksille, jotka jo ilman
tukiakin tuottavat isot voitot.
Ja miksi rahapulaa valittava Opetus- ja
kulttuuriministeriö haluaa tukea 18 miljoonalla eurolla Tampereen
rautatieaseman ylle suunniteltavaa suurta stadion- ja toimistokompleksia,
varsinkin kun tuen perusteet ovat Suomen Kuvalehden selvityksen mukaan
paljastuneet paljolti tuulesta temmatuiksi?
Tätä kirjoitettaessa näyttää siltä, että
Kokkolassa kaupungin päättäjät tulivat järkiinsä, kaupunginjohtajan esitystä ei
sellaisenaan olla hyväksymässä, jolloin kamariorkesteri selviäisi vain 9000
euron kaupungin tuen vähennyksellä yli 90.000 euron sijaan. Herää kuitenkin
kysymys, mistä on alkanut siitä näitä saneeraajakunnallispoliitikkoja, joilla
ei ole todellista käsitystä siitä, mitä heidän ehdottamansa leikkaukset
merkitsevät kaupungin koko henkisen elämän ja asukkaiden viihtyvyyden kannalta.
Pitäisiköhän kaupunginjohtajien
toimenkuvan kriteereissä korostaa ensisijaisesti yleissivistystä ja kulttuurin
tuntemusta ja vasta sen jälkeen talousosaamista?
Kalevi Aho
***
Syyskuu 2017
Menestyksen mittareita etsittiin somessa ja Helsingin Sanomissa, kun toimittaja erehtyi sanomaan ulkomailla asuvaa kuvataiteilijaa kansainvälisesti menestyneeksi. Tunnekuohusta käynnistynyt keskustelu oli kiinnostava. Siinä pohdittiin taiteilijan menestystä ja kansainvälisyyttä. Ikään kuin kansainvälisyys olisi jotain Suomen ulkopuolella tapahtuvaa.
Sibeliuksen menestystä ei ole Suomessa kyseenalaistettu. Hänen musiikkiaan soitetaan meillä ja muualla niin paljon, että lastenlastenlastenlapsillakin on voita leivän päällä, ja moni hänen jälkeensä tullut säveltäjä on tuntenut olevansa jättiläisen varjossa. Mutta mitä paljastaa hänen päiväkirjansa? Loputonta huolta oman taiteen unohtumisesta.
Kukaan Suomen Säveltäjien yli 200 jäsenestä ei haaveile Sibeliuksen menestyksestä. Se ei johdu musiikista, vaan politiikasta, yhteiskunnasta ja ajasta. Enemmän kuin lahjoista ja ahkeruudesta, menestys riippuu siitä, milloin ja missä ihminen sattuu elämään.
Kun Suomen Sinfoniaorkesterit ja Suomen Säveltäjät löivät voimansa yhteen Sibeliuksen juhlavuonna saadakseen 15 kantaesitystä orkestereille Suomen juhlavuoteen, hanke ei oikein kiinnosta mediaa. Niin tottuneita olemme kotimaisiin kantaesityksiin. Ja tosiaan, tänä vuonna Suomessa kuullaan noin 150 kantaesitystä. Liekö lyhyen historiamme ennätys.
Sibeliuksen seuraajilla menee siis hyvin. Heitä on enemmän kuin koskaan, heillä on hyvä koulutus, aiempaa enemmän työtä ja heidän musiikkiansa soitetaan. Monilla orkesteritilaus on vain yksi vuoden kantaesityksistä. Oletettavasti joku soittaa jossain myös aiemmin sävellettyjä teoksia. Sävellyksiä on taltioitu, ja netissä niiden äärelle voi hakeutua missä tahansa maailmassa.
Yhä enemmän säveltäjät tekevät jotain muutakin kuin säveltävät. Pidän sitä positiivisena asiana, paluuna aikaan ennen Beethovenia, jolloin säveltäjä oli muusikko, kapellimestari, kriitikko ja opettaja, toisin sanoen monipuolinen musiikin ammattilainen. Säveltäminen ei ole eriytynyttä neronleimahdusten takomista.
Hyvää on sekin, että ei ole olemassa tunnistettavasti suomalaista musiikkia. Suomalaiset säveltäjät ovat vihdoin vapaita koulukunnista, dogmeista ja kirjoittamattomista säännöistä. Orkestereiden kantaesityksissä teosten lähtökohtia ovat olleet tekno, barokki, Raamattu, jazz, kansamusiikki, työkalut, luonto, New Age, säveltäjän itsenäisyys, Ilja Repin, hiljaisuus, mikrointervallit, Linnunradan käsikirja liftareille, taiteen ja teknologian luova suhde – ja Sibelius. Teosten nimikirjo syleilee koko maailmaa sinfoniasta ja konsertoista otsikoihin millä tahansa kielellä.
Uudenlainen vapaus taiteessa liittyy myös genrerajoihin ja kysymykseen kansallisesta tai kansainvälisestä. Ne olivat ennen tiukasti rajattuja lokeroita. Mutta oma aikamme ei onneksi enää tiedä, missä menevät rajat kevyen ja vakavan tai suomalaisen ja kansainvälisen välillä. On vain musiikkia.
Menestys ei liity kansainvälisyyteen eikä kotipaikkaan. Taiteilijalla ei ole kansallista tehtävää, vain omansa. Kiinnostava taiteilija on lähtökohtaisesti kansainvälinen. Ja jos taiteilijalla on mahdollisuus toteuttaa itseään, hän on myös lähtökohtaisesti menestynyt.
15 menestystarinaa Suomen orkestereiden ohjelmistossa sarjassa
”Sibeliuksen seuraajat”
******
